Perhoset vapauttavat ja vastuuttavat – Jenni Haukio: ”Tehtävänsä on niin ihmisellä kuin myös hyönteisellä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Seuran kolumnisti Jenni Haukio.
Seuran kolumnisti Jenni Haukio. © Paula Kukkonen
"Perhosen hauraat siivet muistuttavat kukkasten terälehtiä ja herkässä eloisuudessaan perhoset ovatkin kuin lentoon lähteneitä luonnonkukkia. Kepeän lasinkuultava kauneus kätkee kuitenkin sisälleen painavan roolin koko ekosysteemin toimivuuden näkökulmasta", Jenni Haukio kirjoittaa.

Kuinkahan monen kesämökin seinällä komeilee juliste Suomen kaloista, metsien marjoista tai pihapiirin linnuista? Entä kuinkahan monelle lapselle noiden eläin- ja kasvikuvien katsominen kesäloman loppumattomilta tuntuvina viikkoina painaa lajit mieleen koko loppuelämäksi?

Ainakin itse muistan yhä elävästi lapsuuteni mökkiseinien kasvijulisteet ja niiden pienimmätkin yksityiskohdat. Ihmettelevä, utelias suhde luontoon syntyy usein jo varhaislapsuudessa, ja myöhemmin tuo suhde kypsyy sisältämään myös kaiken elollisen kunnioituksen.

Kesäluonto tarjoaa kaikenikäisille mahdollisuuksia oppimisen oivalluksiin erilaisten eläinlajien tunnistamisen äärellä. Jos kuitenkin mieltää jo tunnistavansa riittävän määrän vaikkapa lintuja ja nisäkkäitä, voi siirtyä ainakin määrällisessä mielessä astetta kunnianhimoisemman havainnoinnin pariin – tunnistamaan perhosia. Suomessa on tavattu huikeat yli 2 500 perhoslajia, ja niiden suuri enemmistö esiintyy alueillamme pysyvästi.

Jos perhosiin ei ole vielä lainkaan perehtynyt, on tutustuttavaksi tarjolla uskomattoman rikas ja monimuotoinen siivekkäiden ihmeiden maailma. Aluksi voi opetella runsaslukuisina liitelevät tesma-, lanttu- ja nokkosperhoset. Näiden kolmen yleisimmän ja muiden päiväperhosten osuus kaikista perhosista on kuitenkin vain noin viisi prosenttia – noin 120 lajia. Öisin liikkuvat esimerkiksi yökköset, mittarit ja kiitäjät, joiden lajikirjo haastaa jo harjaantuneemmankin havainnoitsijan.

Suomen kansalliseläin on karhu, mutta sitä ei ehkä vielä yhtä laajalti muisteta, että meillä on myös kansallisperhonen. Sain neljä vuotta sitten kunniatehtävän suojella äänestystä, jossa kansallisperhonen valikoitui. Yli 36 000 äänestäjää keränneessä kisassa voittajaa kuvailtiin muun muassa kesätaivaan kaltaiseksi, tuhansista järvistä ja talven sinisistä hetkistä muistuttavaksi perhosmaailman Suomi-neidoksi. Voittaja – hohtavan vaaleansininen paatsamasinisiipi, Celastrina argiolus, viihtyy yhtä hyvin metsämailla kuin puutarhoissa, ja keväällä sen voi havaita lennossa jo toukokuun alussa.

Perhonen on niin omanlaisensa olento, ettei sitä oikeastaan edes miellä hyönteiseksi, vaikka se niihin lukeutuukin. Perhosten lahkon nimellä Lepidoptera viitataan ”suomusiipisiin”, koska niiden siivissä on tuhansia pieniä kitiinisuomuja, jotka muodostavat ainutlaatuisia värejä ja kuvioita.

Hauraat siivet muistuttavat kukkasten terälehtiä ja herkässä eloisuudessaan perhoset ovatkin kuin lentoon lähteneitä luonnonkukkia. Kepeän lasinkuultava kauneus kätkee kuitenkin sisälleen painavan roolin koko ekosysteemin toimivuuden näkökulmasta – perhoset toimivat esimerkiksi marja- ja hedelmäkasvien pölyttäjinä sekä kasvien kasvun- ja kannansäätelijöinä.

Kun lähtee aurinkoisena kesäpäivänä kulkemaan niitynviertä vain perhosia havaitakseen, tarttuu niiden höyhenenkeveydestä jotain vapauttavaa myös ajatusten maisemaan. Vapauttavaa – joskin myös vastuuttavaa – on esimerkiksi sen oivaltaminen, ettei yksikään elollinen olento ole tässä maailmassa vailla omaa erityistä tarkoitustaan.

Tehtävänsä on niin ihmisellä kuin myös hyönteisellä, ja viime kädessä kaikkien lajien hyvinvointi on enemmän tai vähemmän kiinteästi sidoksissa toinen toisiinsa.

”Perhoset ovatkin kuin lentoon lähteneitä luonnon­kukkia.”’

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä.

X