Joonas Nordman ei ole putinisti, vaikka iloitsee Vladimir Putinista: ”Maailma tarvitsee idealismia, mutta pieni maa pärjää ulkopolitiikassa vain kylmänviileällä realismilla”
”Suomi tietää, että Venäjä tietää, että Suomi tietää, miten Venäjän kanssa kuuluu ja kannattaa toimia. Se on reaalipolitiikkaa, Suomen selviytymiskeino”, Joonas Nordman kirjoittaa Seuran kolumnissa.
Seuran kolumnisti Joonas Nordman.
Kävin tiukan keskustelun erään ulkomailla työskentelevän, suomalaisen suurlähetystövirkailijan kanssa. Hänen toistakymmentä vuotta kestäneeseen diplomatiaputkeensa mahtuivat muun muassa asemapaikat Venäjällä ja Ukrainassa. Tämänhetkinen kohdemaa on muualla.
Puhuimme Venäjästä, ja totesin, että ”niin hullua kuin se onkin, meidän suomalaisten pitää olla onnellisia Vladimir Putinista”.
Keskustelukumppanini suu loksahti auki, ja hänen silmänsä putosivat ja vierivät pöydän alle. ”Ai sä olet putinisti”, hän kysyi epäuskoisena.
En minä niin sanonut. Enkä todellakaan ole putinisti.
Putin on armoton diktaattori, jonka toimet Georgiaa, Ukrainaa tai oman maansa vähemmistöjä kohtaan kertovat kaiken. Mutta koska me emme voi naapuriamme muuttaa, meidän pitää osata elää sen kanssa. Ja Suomi on vuoden 1944 jälkeen osannut.
Meidän pitää arvioida tilannetta omasta näkökulmastamme, ja sieltä katsottuna Putin ei ole ollut lainkaan huono vaihtoehto.
Minua epäiltiin uudemman kerran putinistiksi ja huomautettiin, että ”paljon paremminkin voisi olla”. Tietenkin. Mutta voisi olla paljon huonomminkin.
Leningradissa syntynyt, Pietarissa työskennellyt ja näiden ystävyyskaupungissa Turussa usein vieraillut Putin tuntee Suomen ja sen erityisen aseman kylmän sodan aikana sekä ymmärtää Suomen ja Venäjän välisten suhteiden päälle. Niillä on Putinille merkitystä.
Näiden lähtökohtien varaan presidentit Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat vuorollaan onnistuneet rakentamaan hyvät ja ennen kaikkea aktiiviset kahdenväliset suhteet.
”Mutta kyllähän meidän pitää olla kansainvälisessä rintamassa”, kivahtivat sekä suurlähetystön virkamies että keskusteluun liittynyt toimittaja. Totta kai. Ja mehän olemme mukana esimerkiksi EU:n pakotteissa. Siitä huolimatta naapureilla pitää olla erityissuhde.
Suomi tietää, että Venäjä tietää, että Suomi tietää, miten Venäjän kanssa kuuluu ja kannattaa toimia. Se on reaalipolitiikkaa, Suomen selviytymiskeino, joka Euroopan sydämessä saattaa aiheuttaa yskää, mutta jonka pitäisi olla päivänselvää diplomatiauralla etenevälle suomalaiselle.
Sitten keskustelukumppanini ilmoittivat ikään kuin vasta-argumenttina, että he ainakin haluavat, että Venäjästä tulisi demokratia.
Tuntui kuin olisimme käyneet aivan eri keskustelua. Sanoin, että näyttäkää minulle se ihminen, joka ei halua Venäjästä demokratiaa. Mutta jos kerran Irakiin ei viety demokratiaa aseilla, miten se viedään Venäjälle lehtikirjoituksilla ja EU:n pakotteilla?
Sitä mitä ei voi muuttaa, sen kanssa on opittava elämään. Maailma tarvitsee idealismia, mutta pieni maa pärjää ulkopolitiikassa vain kylmänviileällä realismilla.
Mitä tapahtuu Putinin jälkeen? Sitä ei kukaan tiedä. Hänen seuraajalleen Suomen merkitys voi olla olematon. Hänellä ei ehkä ole mielenkiintoa ylläpitää kahdenvälisiä suhteita, vaan halua pelata jotain paljon vaarallisempaa peliä. Nautitaan siis Putinista niin kauan kuin sitä kestää!