Tähän on koiran lasku haudattuna: ”Eläinlääkäriaseman laskutus oli raksuttanut hoitoa ripeämmin”

Etelä-Espanjan residenssimme sijaitsee jokaisen koiran paratiisissa, sillä vain tökkäämällä keikkuvan kuononsa ulko-ovestamme pihan puolelle on vara valita, syödäkö lampaan vai hevosen skeidaa.

Huushollimme edestä löytyvät nimittäin molem­pien elikoiden laitumet, ja Hilma-koiramme on tehnyt kaikkensa nauttiakseen näiden ­andalusialaisten pitopöytien antimista.

Lienee kuitenkin viisasta tarkentaa, ­etten vie koiraamme remuamaan sinne kuin johonkin ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffaan, vaan lähes aina remmi on kireänä kuin nuorallakävelijän juoksulenkki, kun yritän kiskoa Hilmaa kauemmaksi juuri suklaauunista tulleiden herkkujen ääreltä.

Jossain kohtaa Hilma oli kuitenkin onnis­tunut syömään paskaa, josta hän sai armottoman vatsataudin.

Kokeilimme perinteisiä koiran ripulin hoitokonsteja, ­mutta kun myöhäisellä iltalenkillä ulosteen mukana näytti tirskahtavan tuoretta verta, minullakin muljahti vatsa vesikelille. ­Alkoi raivoisa selvittely, mistä tavoittaisimme keskellä yötä päivystävän eläinlääkärin.

Löytyihän sellainen, tosin sadan kilometrin päästä, mutta onneksi virkeä ­vaimoni tajusi selata paikan saamia ­arvosteluita. Niitä oli vain kahdenlaisia. Joko viittä tai yhtä tähteä, mikä on aina massiivisen ­kusetuksen merkki.

Luimme kauhuissamme kokemuksista, joissa asiakkailta oli vaadittu useamman satasen varausmaksu eläimille yön aikana mahdollisesti suoritettavista tutkimuksista, ja kun seuraavana päivänä lemmikki oli haettu päivystyksestä ja kiikutettu ­omalle lääkärille, oli ilmennyt, ettei yhtäkään ­papereissa olleista hoitotoimenpiteistä ­ollutkaan tehty.

Eläinlääkäriaseman laskutus oli siis raksuttanut hoitoa ripeämmin.

Koiran tortusta rapsahtaa sakko

Terveydellä leikkiminen ja rahastaminen menee itselläni suoraan sinne, ­missä sijaitsee pahin kipukin. Vielä kipeämpää tekee, kun sellaista värkätään eläimelle, ­jolla ei ole kykyä selittää, että nyt ollaan touhuamassa jotain oikeasti sairasta.

Niinpä jaoimme yöhoitajavuorot ja päätimme sinnitellä aamuun asti, jolloin pääsimme Hilmaa aiemminkin hoitaneelle lääkärille, joka määräsi juuri hänen taianomaiselle suolistollensa sopivan lääkityksen ja kuiskasi hauvamme läpsäkorvan alle, ettei kakasta koskaan tule suklaata ja että siitä suklaastakin koirien kannattaa pysyä kaukana.

Mutta on seuduilla näillä muitakin eläimellisen omituisia asioita. Jos olisin kirjoilla Málagan kaupungissa, Hilmasta pitäisi näpsäistä geenipankkiin DNA-näyte. Syy on syvältä, sillä jos poliisi löytää keräämättä jättämäni tortun, minulle rapsahtaa useamman satasen sakot, mikäli pökäleestä löytyy hiutalettakaan Hilman DNA:ta.

Yksi seikka tällaisessa sakottamisessa hiertää mieltäni kuin liian karkea vessapaperi. Koskeehan keräys vain kovia kakkoja, sillä muuten niitä kohtuuttomia maksuvaatimuksia saattaa roiskua muuallekin kuin vain ahneille päivystyslääkäriasemille.

Lue kaikki Juha Vuorisen kolumnit tästä.