Markus Kajo muistelee jouluista kohtaamistaan, jonka jälkeen oma vaatimaton joulu ei tuntunut enää pahalta

Muistan jouluaattohetken, joka oli ali muiden. Kerron, jottei sattuisi samaa muille. Oli siis jouluaatto. Siihen aikaan isäni työpiireissä oli kaikilla tapana toimittaa kaikille toisilleen jouluhyasintti — ja juuri vuoden kiireisimpänä iltapäivänä.

Olimme isän kanssa vieneet 1 042 kukkaa, ja kello oli iltapäivällä neljän maissa, kun toimitimme 1 043:nnen. Meidät pyydettiin sisälle, vaikka kieltäytyimme kolmasti vedoten isäntäväen kiireeseen, ja kolmasti omaamme.

Istuimme sohvalla kahvipuuhastellen. Perheen äiti viuhui keittiössä, 3-vuotiaat kaksoset leikkivät nukkekodin edessä nukeilla tai junalla tai jollain. Isäntä kertoili omasta kukkakierroksestaan.

Joulupukkioletettu rojahti sisään

Porraskäytävästä kuului ahdistunutta kolinaa, sitten älinää. Sitten —siteeraatakseni vuoden 1972 sääntöjä yhteentörmäämisen ehkäisemiseksi sumussa merellä — kuului rivakkaa kellonsoittoa. Kohtuuttoman rivakkaa kellonsoittoa! Sekä äänimerkkejä kumistimella. Ja, postiluukusta: “Onko täällä kilttejä lapsia?”

“Joulupukki!” kajahtivat kaksoset! “Nyt jo?!” hämmästeli isä. “Me taidetaankin tästä”, sanoimme me.

No, isäntä ovea avaamaan. Sisään rojahti joulupukkioletettu.

Joulupukki vai itse Saatana?

Myöhemmin kävi ilmi, että pahvinaamaria käyttäneelle pukille oli aiemmin tullut “paha elämä” nauttimistaan liioista konjakkihömpsyistä ja makkaraperunoista. Ja koska pukki ei ollut ehtinyt ajoissa riisua naamariaan huonon olon tullen, hän oli paineella ex-gorgitoinut makkaraperunat pahvinaamarinsa silmänrei’istä ja reunojen alta aiemman kyläpaikan pihaan.

Niinpä pukin kasvot olivat palaneet huutavan punaisiksi mahahapoista, HP-soosista ja konjakista. Kulmakarvat ja tukka oli pörröistä, kivettynyttä laavaa.

Tulos: vaikutti siltä, että kylään oli tullut itse Saatana, mutta kokenut Saatana. Pukki näki edessään pienen pojan ja tytön, penkoi lahjakassiaan ja löysi sieltä vaaleanpunaisen ja -sinisen paketin. Antoi ne kaksosille, sukupuolinormittaen. “Miten sanotaan!” hosuivat isä ja äiti. Hätäisesti kiittäen pikkuiset kuorivat esiin nuken ja tiekarhulelun. Mieluisat lahjat: heti käyttöön!

Pientä sähläämistä

Pukki ravisti säkistä loput paketit parketille, sai isännän lompakosta jonkin setelin ja poukkasi röyhtäisten käytävään. Mutta siellä väijyikin naapuri – tarrasi joulupukkia käsipuoleen ja tiukkasi, missä tämä oli viipynyt.

Pienen sähläämisen jälkeen tapahtumafokus palasi luoksemme asuntoon — kaksosilta piti saada pois lahjat, jotka olivatkin naapurin pilteille tarkoitetut.

Sitä luopumishuudon määrää! Ilmaisista tavaroista vielä! Kyllä ei sen jälkeen tuntunut pahalta oma perin vaatimaton joulumme! Toivottavasti ei tunnu teidänkään!

Markus Kajo on Seuran kolumnisti. Lue kaikki Markus Kajon kolumnit täältä!