Nähdä Örö ja kuolla

Jaa kaverilleTilaa Seura

Koikkalainen tunnustaa, että sivistyksessä on ollut iso aukko. Ei ole enää. Koikkalainen kävi viikonloppuna vihdoinkin Örössä, 206 hehtaarin suuruisessa linnakesaaressa Kemiönsaaressa. Saaristomeren kansallispuiston saari ja sen hauska nimi ovat kiehtoneet Koikkalaisen mielikuvitusta lapsesta saakka. Miten se sanotaankaan: nähdä Örö ja kuolla. Ei nyt kuitenkaan pidetä jälkimmäisen kanssa hirveää hoppua.

 

Kokemus vastasi odotuksia

 

Kasnäsistä tunnin merimatkan päässä oleva Örö on hieno ja unohtumaton. Talloessaan Örön huikeamaisemaisia rantoja ja mukulakiviteitä – rakentajina muun muassa venäläisiä ja mongolialaisia sotavankeja – Koikkalainen antoi ajatustensa lentää. Se oli helppoa. Saaren yli satavuotinen sotilashistoria kertoo paljon mielenkiintoisia asioita.

Kauniit punamultaiset ja kunnostetut kasarmirakennukset ja jyhkeät tykit sekoittuivat väkisinkin taka-alalla pyöriviin mietteisiin Turun perjantaisista tapahtumista. Vaikka Örö kuulosti 1900-luvun alussa sinne joutuvilta kuin kaukaisimmalta Siperialta, niin se ei ollut silloin eikä ole nyt sivussa maailman tapahtumilta. Ne vaikuttivat Örössäkin asuvien ja sinne pakotettujen ihmisten elämään, halusivat he sitä tai eivät. Suomi ei ole takamaa, ei pahassa – eikä hyvässä.

Ei ajatella pahaa, ajatellaan hyvää. Ajatellaan vaikkapa Örön perhosia. Niitä on paljon. Yksittäisiä lajeja on nähty noin 1 600, joista 250 harvinaisuuksia. Perhosia houkuttavat Örön otolliset olosuhteet. Vaikka Örö on ulkosaari, tuulet eivät pääse puskemaan sen sisällä oleville suojatuille kedoille ja nummille. Niissä on perhosten tarvitsemaa lämpöä ja niille mieluista ravintoa.

Rannoilta näkyy hyvin 13 kilometrin päässä oleva Bengstkärin majakkasaari. Toisessa suunnassa lähin saari on Ruotsille kuuluva Gotlanti. Se ei näy, mutta se pitää tietää. Se antaa perspektiiviä. Pitkulainen saari on erinomaista pyöräilymaastoa. Tiestöä on kymmenkunta kilometriä. Kävelyaskelkin on niillä juuri ihmisen jalalla sopiva.

Örön järeät Obuhov-tykit kantoivat jopa 40 kilometrin päähän. Niitä varten tarvittiin paljon sotilaita. Parhaimmillaan heitä on ollut saarella jopa 500. Tykit pidetään hyvässä kunnossa ja periaatteessa parilla niistä voisi edelleenkin ampua. Onneksi tarvetta ei ole kuin näytösmielessä.

Koikkalainen ei tiedä, kävikö Mannerheim koskaan Örössä. Todennäköisesti ei, mutta Viipurissa hän kävi varmasti monta kertaa. Kerran hänet näki siellä Koikkalaisen hyvä kaverikin, silloin pikkuinen sotilaspoika. Kaupungissa järjestetyssä katselmuksessa sotilaspojat komennettiin riviin ja uljasryhtinen Mannerheim tervehti heitäkin.

 

Koikkalaisen kaveri muistaa katselmuksen aina, kun on ottanut maistiaisia. Perisuomalaiseen tapaan asiaan kuuluu soittelukierros tutuille. Mannerheimillä livenä on aina sama kaava.

”Siinä hän ratsasti. Komea, tiukkakatseinen mies. Sotilaspojan silmissä hän oli hevosineen korkealla kuin taivaassa. Näky ei unohdu koskaan.”

 

Toinen tai kolmas tai neljäs puhelu tulee parin tunnin sisällä. Se on tarkennus:

”Kun tarkemmin muistelen, niin ei sillä Mannerheimilla ollutkaan silloin Viipurissa hevosta. Jalan se liikkui. Mutta kyllä se muuten Mannerheim oli. Varmasti. Komea mies.”

X