Neuvostoliiton pommikoneet kylvivät 16 490 pommia Helsinkiin helmikuussa 1944 – Vain murto-osa osui kohteisiinsa
Neuvostoliitto pommitti tuhansilla pommeilla pääkaupunkia helmikuussa 1944. Kolmena yönä kaupungissa ei juuri nukuttu. Tehokkaan ilmatorjunnan ansiosta vain murto-osa pommeista löysi maalinsa.
Helsingin pommitukset olivat jatkosodassa helmikuussa 1944, kun Neuvostoliitto suoritti kolme massiivista pommitusta pääkaupunkiin.
Pommikoneet olivat lähtövalmiina Leningradin lähiympäristön ja etäisemmän Tverin alueen lentokentillä. Niitä oli paljon, jopa arviolta runsaat 700.
Varsinaisia työjuhtia olivat Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimien raskaat kolmimiehiset Iljushin-4 -pommikoneet. Enimmillään pommikuorma oli kuitenkin vain hieman runsaat tuhat kiloa, sillä koneet olivat muutenkin raskaita ohjattavia. Nousussa ohjaaja sai jopa työntää kaksin käsin sauvaa eteenpäin.
Koneiden miehistöjä odotti vaativa tehtävä. Helsinkiä oli pommitettava niin rajusti, että Suomi taipuisi Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin rauhanehtoihin.
Helsingin pommitukset alkoivat talvisena sunnuntaina helmikuussa 1944
Helsingin pommitukset Operaatiota johtavan ilmamarsalkka Aleksandr Golovanovin kärsivällisyyttä koeteltiin. Pilvet roikkuivat jo kolmatta viikkoa alhaalla. Lumiset nietokset olivat kaventaneet kiitoradat pelottavan kapeiksi. Raskaita kaksimoottorisia Iljushineja oli ohjaajan vaikea pitää oikeassa sivusuunnassa nousukiidon aikana.
Sitten koitti helmikuun 6. päivä, sunnuntai. Taivas oli vihdoin lähes pilvetön, nousuvalmis siis.
Kello 16 Suomen aikaa alkoivat Iljushin-4 -koneet nousta ilmaan Andreapolin kentältä Tverin alueelta. Lento Helsinkiin veisi noin kolme tuntia. Pommit pitäisi pudottaa neliömäiselle kohdealueelle, jonka keskipiste oli Vanhankirkon kohdalla Helsingin keskustassa.
Helsinkiläiset olivat viettäneet talvista sunnuntaipäivää ulkoillen. Olihan pakkasta vain kolmisen astetta. Illaksi suunniteltiin elokuviin menoa, vaikka lippujonot olisivatkin tuttuun tapaan turhan pitkiä. Houkuttelevia filmejä pyöri useissakin elokuvateattereissa.
Kello kolmen aikoihin iltapäivällä Helsingin ilmavalvontakeskus oli havainnut meren yllä korkealla lentäneen viholliskoneen. Se oli tullut idästä päin ja kääntynyt sitten pois.
Olikohan se tekemässä säähavaintoja? Ja jos oli, niin miksi?
Valopommeja, valonheittäjiä
Helsingin ilmatorjuntakeskus sijaitsi Korkeavuorenkadun pääpaloaseman alla. Tarkalleen kello 18.17 ilmavalvontatutkan ruutuun ilmestyi suuria lentokonemuodostelmia. Pääosin ne olivat tulossa kaakon suunnasta ja lähestyivät aaltomaisina useiden kymmenien koneiden ryhminä.
Kapteeni Aake Pesonen johti Ilmatorjuntarykmentti 1:n torjuntaa. Käytössä oli 76 raskasta ja 20 kevyttä ilmatorjuntatykkiä, parikymmentä ilmatorjuntakonekivääriä, 36 valonheitintä ja neljä ilmatorjuntatutkaa. Koneet oli peloteltava pois keskittämällä niiden eteen kranaattien sulkutulta.
Kello 18.47 sammuivat Helsingin katuvalot ja raitiovaunut pysähtyivät. Se merkitsi hiljaista ilmahälytystä. Hieman myöhemmin alkoi kivitalojen katoilta kuulua hälytyssireenien nouseva, laskeva ja jälleen nouseva ääni.
Viholliskoneiden valopommit muuttivat pimentyneen illan kirkkaan valoisaksi. Valonheittäjien kiilat etsivät taivaalta viholliskoneita. Eri puolilla näkyi raskaiden ilmatorjuntakanuunoiden leimahduksia.
Eteläisen Helsingin suurin väestösuoja, Johanneksenkirkon kalliosuoja, täyttyi nopeasti. Sinne juoksi turvaan erityisesti lapsia viereiseltä luistinradalta. Maan tärähtely sai rappauksen putoilemaan kalliosuojan katosta. Paareilla kannettiin sisään haavoittuneita ihmisiä. Äidit peittivät lastensa silmät. Ihmiset istuivat lamaantuneina ja kokoon käpertyneinä.
Kaisaniemen luistinradalla keskeytyi Karhu-Kissojen ja tamperelaisen TBK:n välinen jääkiekko-ottelu. Katsomossa oli paljon nuoria. Ensimmäiset pommit putosivat vain sadan metrin päähän päärautatieaseman ratapihalle. Kello oli 19.22. Yksi pommeista osui keskelle luistinrataa. Sirpaleet surmasivat pukukoppiin paenneen koulutytön. Haavoittuneita kannettiin pois vanhoista vesiletkuista tehdyillä paareilla.
Pommit tekivät tuhojaan
Ullanlinnan kivitalot lähellä Johanneksenkirkon kalliosuojaa tärisivät. Lasinsirpaleita, muurilaastia ja tiilenpalasia lensi tuiskuna porraskäytävissä. Ullanlinnankatu 3:n asukkaat muistelivat myöhemmin: ”Kuin rajumyrsky olisi pauhannut koko talon läpi.”
Lastensairaalan alueelle Tehtaan- ja Vuorimiehenkadun väliin putosi viisi pommia. Eristysosaston puiseen rakennukseen iski sirpaleaalto. Surmansa sai vajaan vuoden ikäinen poika. Kuolinilmoituksen teksti kosketti helsinkiläisiä: Oma pikkupojumme kuoli ilmapommituksessa 6.2.1944. Tuuloset tuutikaa/lastamme hiljaa/tuoni, miks niitit/niin kallista viljaa.
Kallion kaupunginosassa kuului hieman kello 20:n jälkeen viheltävää ja voimistuvaa ääntä. Kaksi raskasta pommia iskeytyi kivisen kulmatalon sisäpihalle. Kuusi ihmistä kuoli ja kuusi haavoittui vakavasti. Yksi oli sinkoutunut ulos neljännen kerroksen asuntonsa ikkunasta.
Katajanokan kauhut alkoivat kello 2.50. Nopeat Li-2-koneet iskivät kokonaisen korttelin suuruiseen linnamaiseen jugendrakennukseen. Miina- ja palopommien lisäksi kortteliin osunut 500 kilon pommi tunkeutui seinästä sisään väestösuojan yläpuolella. Pelastajat ryömivät parrujen, kivien ja sementtilohkareitten tukkimassa käytävässä. Ainoat valaisimet olivat kynttilät. Surmansa sai 21 ihmistä, useat samoista perheistä: isä ja poika, mies ja vaimo, sisar ja tyttären mies…
Musta Packard kuljetti Carl Gustaf Mannerheimia
Ilmahälytyksen aikana oli musta Packard-henkilöauto kiitänyt pitkin Pohjois-Esplanadia ja Mannerheimintietä. Autoa ajoi ylikersantti Kauko Ranta ja kyydissä oli armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheim adjutantteineen. Mannerheim oli helmikuun 6. päivänä matkustanut Mikkelin päämajasta Helsinkiin tärkeisiin neuvotteluihin.
Musta Packard oli lähtenyt Mannerheimin kotitalolta Kaivopuistosta ja suunnannut kulkunsa kohti Pasilaa, missä hänen junansa odotti rautatieläisten punatiilisen kivitalon viereisellä raiteella. Kansallismuseon kohdalla pommitetulta ratapihalta tulleet paineaallot ravistelivat rajusti autoa.
Pasilassa adjutantti O.R.Bäckman ehdotti, että olisi ehkä viisasta siirtyä ratapihan kalliosuojaan – jatkuihan ilmahälytys edelleen. Mannerheim suostui vaikka ärähtikin: ”Ei Suomen armeijan ylipäällikkö voi istua kymmenen metriä kalliota päänsä päällä, kun hänen sotilaansa taistelevat paljaan taivaan alla!”
Toinen hyökkäys – ja kolmas
Surmansa sai helmikuun 6.–7. päivän pommituksessa 105, lievästi tai vakavasti haavoittui 295 ihmistä. Rakennuksia tuhoutui tai vahingoittui 165.
Everstiluutnantti Pekka Jokipaltion johtama Ilmatorjuntarykmentti 1 oli kuitenkin tehnyt hyvää työtä. Vain nelisen prosenttia lähes 7 000 pudotetusta pommista oli osunut kaupunkialueelle. Ilmatorjunnan sulkutuli oli käännyttänyt kymmenet koneet takaisin ennen kaupunkia.
Helmikuun 7. päivän aamuna ihmiset kiersivät hiljaisina katsomassa tuhoja. Erään Bulevardin hiiltyneen rakennuksen edustalla ilmeet muuttuivat vahingoniloisiksi. Rakennus oli tyhjänä seisova entinen Neuvostoliiton suurlähetystön talo.
Uusi ilmahyökkäys Helsinkiin tehtiin 16.–17. helmikuuta. Puolenyön jälkeen lähes kolmesataa konetta rynnäköi kohti Helsinkiä, mutta varsinaiselle kaupunkialueelle putosi vain vähän pommeja. Osa lentäjistä ja tähystäjistä ei ollut saanut riittävää yölentokoulutusta.
Lähes 700 koneen ilta- ja yöhyökkäys
Helmikuun 25. päivänä julkisuuteen tulivat Neuvostoliiton rauhanehdot. Suomen valtiojohto ei ollut valmis taipumaan talvisodan rauhan rajoihin. Punakoneiden oli siis iskettävä entistä rajummin.
Lähes 700 koneen ilta- ja yöhyökkäys alkoikin helmikuun 26. päivänä kello 18.43 ja päättyi vasta aamuyöllä kello 5.10. Täpötäysistä väestösuojista purkautui kalpeita ja väsyneitä ihmisiä. Monien korvissa soi pikkulapsen tuskainen huuto: MaMA, Ma-MAA… äiti, äiti.
Helsingin pommitukset eivät saaneet itsepäistä Suomea taipumaan
Pahimmin tuhoutui Vallilan kaupunginosa. Sammuttajia ei ollut enää tarpeeksi. Aamulla muutama Inarintien puutalo savusi edelleen, mutta suurin osa oli hiiltynyt kivijalkaan asti.
Moskovan radion suomenkielinen kuuluttaja pyyteli anteeksi: Pommilasti oli tarkoitettu porvareiden Töölöön eikä suinkaan työväen asuinkortteleihin.
Yö ja illan aikana oli tuhoutunut tai vaurioitunut lähes 200 rakennusta. Kodittomiksi olivat jääneet myös kymmenet lapsiperheet.
Kevättalven ja kevään aikana Helsingin pommitukset eivät enää toistuneet eikä rajuja ilmahyökkäyksiä tehty. Josif Stalinille jäi vain yksi keino taivuttaa itsepäinen Suomi rauhaan. Se olisi suuri maahyökkäys, jonka vuoro tuli kesäkuussa.
Lähteet: Martti Helminen – Aslak Lukander: Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944; Jukka Mäkelä: Helsinki liekeissä; Aake Pesonen: Tuli-iskuja taivaalle; Antero Raevuori: Hävittäkää Helsinki!
