Rutto riehui Helsingissä: Tappoi ihmisiä kuin hyttysiä – keitä kuolleet olivat?

Jaa artikkeli
Sota sai ihmiset liikkeelle, ja rutto pääsi leviämään Suomeen 1700-luvun alussa. © Jussi Jääskeläinen
Rutto pääsi livahtamaan tänne laivalla yli Suomenlahden.

Ei se ole mikään Ruttopuisto, se on Vanha kirkkopuisto.

Näin opastaa seurakunnan edustaja puhelimessa. Hän tarkoittaa puistoa, joka sijaitsee Bulevardin ja Lönnrotinkadun välissä, Helsingin keskustassa. Rutosta se tunnetaan.

Kirkko on nimensä mukaisesti vanha, jo 190-vuotias. Se on puuta ja sen piirsi Carl Ludvig Engel vuonna 1826. Rakennus sijaitsee Bulevardin ja Lönnrotinkadun välisessä puistossa, ja sen piti olla väliaikainen, mutta siellä menevät vieläkin naimisiin lukuisat hääparit joka vuosi.

Ja kaunis paikka Kirkkopuisto on. Sen huomaa aurinkoisena vapaapäivänä, kun mustarastaat laulavat, ihmiset makoilevat vilteillään tai istuvat penkillä kirjaa lukien toisten kiirehtiessä juhliin pitkin hiekkakäytäviä, puiden lomitse.

Puut ovat järjestyksessä – niiden paikat määräsi itse arkkitehti Engel.

Samalla päätettiin lopettaa ihmisten hautaaminen kirkkoa ympäröivään maahan. Sinne oli haudattu väkeä jo yli sata vuotta, mutta enin osa puiston hautakivistä on hautausmaan uusimmilta vuosilta 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta.

Hautausmaan varhaisemmat vaiheet tunnetaan huonommin. Silloin sitä käytettiin joukkohautauksissa äärimmäisissä oloissa.

Esimerkiksi ruttovuosilta 1710 ja 1711 ei ole yhtään kiveä – ei yhtään.

Tuskinpa puistoa edes olisi keksitty ryhtyä nimittämään ruttopuistoksi 1960-luvulla, jollei sen portin pieleen olisi kiinnitetty laattaa ruttoon kuolleiden muistoksi.

Synkkä lokakuu 1710

Tavallinen tarina. Halusin löytää tietoa tavallisen ihmisen kohtalosta 300 vuoden takaa. Kenties kalastajan tai kauppiaan. Mitä hän teki, kuinka hän eli ja kuoli ruttoon vuonna 1710?

Se on vaikeaa. Tällaisia asioita ei yksinkertaisesti kirjoitettu muistiin tavallisista ihmisistä 300 vuotta sitten. Paperi oli kallista, lumpuista tehtyä. Ei sitä alettu tuhlata heti, jos joku tavis sattui kuolemaan ruttoon.

Pappien ja yliopiston väen kohtalot kirjattiin vähän tarkemmin muistiin.

Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554-1721 -nimisestä teoksesta löytyy pappismiehiä, jotka rutto korjasi. Turun Akatemian ylioppilasmatrikkelista puolestaan löytyy tietoja siellä opiskelleista – ruttoon kuolleista muiden mukana. Mutta duunareita näistä hakemistoista on turha etsiä.

Suomen Sukututkimusseuran verkkosivujen arkistot on rakennettu hienosti. Sieltä voi lukea kirkonkirjojen tietoa haudatuista, kuljetella sormea kalenterilla yhden päivän tarkkuudella vuonna 1710.

Mutta linja on tyly: tavallisista ihmisistä ei mainita kuolinsyytä, eikä aina edes nimiä. Joissakin kohdissa on riittänyt lakoninen toteamus ”4 lyk”, neljä ruumista. Hakusanalla ”rutto” tai ruotsiksi ”pest” ei löydy mitään.

Hyödyllisimmäksi osoittautuu tieto kuolinhetkestä. On hätkähdyttävää huomata, että vuonna 1710 ihmisiä kuoli yhtäkkiä kuin hyttysiä.

Ruton kantoivat Suomeen historiankirjoituksen mukaan kaksi liivinmaalaista naista elokuussa 1710. Jo neljäs elokuuta 1710 on kuollut Helsingissä kahdeksan ihmistä, muun muassa henkilö nimeltä ”Slachtare Abraham”, teurastaja Abraham.

Parhaan käsityksen kuolleiden suuresta määrästä saa vertaamalla kahta lokakuuta perättäisinä vuosina 1709 ja 1710. Lokakuussa 1709 rutto ei vielä ollut saapunut Helsinkiin. Sukututkimusseuran arkistojen perusteella tuolloin kuoli vain kolme ihmistä: 15. lokakuuta jonkun vaimo (nimeä ei mainittu), sekä kaksi nimetöntä lasta, yksi 19. päivä ja yksi 26. päivä lokakuuta.

Sen sijaan lokakuu 1710 oli synkeä Helsingissä. Se oli sitä varmasti jopa tuon ajan mittapuun mukaan: lokakuun ensimmäisenä päivänä kuoli kahdeksan ihmistä, muun muassa ratsumies (Ryttar) Clemetin kaksi lasta ja Johan Muhonen.

Seuraavina päivinä viikate alkoi viuhua, ja rutolle joutuivat antautumaan suutari Snett, Gabriel Tavast, majuri Strokirch, kalastaja Henrich, kirvesmiehiä, suutareita, rehtori, luutnantti, piikoja – jo kuun puoliväliin mennessä yli sata ihmistä, koko lokakuussa yli 250 henkeä.

Se on valtava määrä, kun Helsingissä oli asukkaita kenties 2 500. Tarkkaa lukua ei tiedetä.

Kaikkiaan Helsingissä kuoli ruttoon 1 185 ihmistä vuosina 1710 ja 1711. Heistä helsinkiläisiä oli noin 700, siis suunnilleen puolet kaupungin asukkaista. Loput olivat muualta tulleita.

Ajat olivat muutenkin ankarat. Helsingissä elettiin pelossa. Pelättiin sotaa.

Rutto: sodan seuralainen

Rutosta oli kantautunut tietoja Ruotsiin kuuluneen Suomen rannikkokaupunkeihin jo alkuvuodesta 1710. Se tappoi ihmisiä etelämpänä Euroopassa ja saavutti aina uuden kaupungin.

Lopulta rutto tuli Tallinnaan, ja sen Suomeen leviämisen estämiseksi määrättiin karanteeneja ja tarkastuksia. Saapujalla piti olla todistus siitä, että hän ei ollut tulossa seudulta, jossa ruttoa esiintyi.

Nämä ponnistukset näyttävät, varsinkin jälkikäteen katsottuna, turhilta. Turhiksi ne teki sota.

Sota ja rutto, ja myös muut kulkutaudit, ovat kiinteät kumppanukset maailmanhistoriassa. Sota saa ihmiset liikkeelle ja taudit leviävät. Näin kävi myös 1700-luvun alussa.

Ruotsi, jonka kruunun alaisuuteen Suomi kuului, oli suurvalta, joka joutui pitämään asemaansa yllä sotimalla. 1600-luvun jälkipuoliskolla sotia kävi Kaarle XI, ja hänen kuoltuaan 1697 Kaarle XII, joka astui valtaan hädin tuskin teini-ikäisenä.

Juuri ennen ruton saapumista Suomeen Kaarle XII oli sotaretkillään kaukana Venäjän sisäosissa. Samalla Venäjän armeija teki hidasta, mutta varmaa jälkeä Inkerinmaalla, nykyisen Baltian ja Karjalan alueella, valloittamalla yksi kerrallaan Suur-Ruotsille kuuluvia kaupunkeja.

1708 venäläiset nousivat maihin jo itäisellä Uudellamaalla ja pääsivät yllättämään Porvoon kaupungin, joka poltettiin maan tasalle. Pelko kasvoi Helsingissä. Venäläisten hyökkäystä odotettiin, kaduilla kulki eri puolilta tulleita pakolaisia.

1710 Tallinna valloitettiin. Samana vuonna rutto, sotien seuralainen, pääsi livahtamaan laivalla yli lahden Suomeen.

Hautatilan tarve

Tuntuu hurjalta panna aikajanalle se, mitä kaikkea helsinkiläiset ja suomalaiset kokivat lyhyen ajan sisällä 300 vuotta sitten: 1696–97 rajut nälkävuodet, 1710–1711 rutto ja lopulta 1713 Isonvihan suuri palo, jolloin Helsinki poltettiin, jotta se ei jäisi venäläisten haltuun.

Helsinki paloi käytännössä maan tasalle: yhtäkään puurakennusta ei säilynyt. Ainoita, ellei ainoa, palon jäljiltä pystyyn jäänyt kivitalo oli Burgmanin kauppiasveljesten rakennus, joka sekin purettiin jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua, 1700-luvun lopulla.

Mitään tuosta kaupungista ei ole jäljellä, ei ankkureita, joiden varassa aika olisi kääntynyt ja joiden avulla pystyisimme näkemään saman, mitä tuon ajan ihmiset näkivät.

Ruttopuistoksi nykyisin nimitelty hautausmaa otettiin käyttöön 1600-luvun lopun nälkävuosina. Tarvittiin yksinkertaisesti lisää hautatilaa, kun ihmisiä kuoli joukoittain.

Entinen hautausmaa nykyisen Senaatintorin liepeillä oli tullut täyteen. Sitä ympäröi tiivis asutus. Tarvittiin joukkohautausmaa, johon kirjaimellisesti kipata muualta Helsingin viljavarastojen houkuttelemina saapuneet, nälkään kuolevat ihmiset.

Helsinki sijaitsi tuolloin varsin suppealla alueella Vironniemellä, missä nyt ovat Kruununhaka, Kluuvi ja Katajanokka. Tähän sopi nykyisen Kampin alueella sijaitseva asumaton seutu, Bulevardin ja Lönnrotinkadun liepeet.

Nälkävuosista kului 15 vuotta, ja jälleen samaa joukkohautausmaata tarvittiin ruton vuoksi.

Usva Kluuvinlahdella

On kiehtovaa ja karmivaakin kuvitella itsensä 300 vuotta sitten seisomaan sille paikalle, jota ei saisi kutsua Ruttopuistoksi.

Kenties joku työntää asumattomalle alueelle hiljaa pimenevässä syysillassa narisevia vanhoja kärryjä, tai kenties kaikki ruumiit kannetaan? Sitä ei tiedetä.

Joutuu ehkä kuulemaan, kuinka kuolevat valittavat. Kertomusten mukaan jotkut laahustivat itse muutaman sadan metrin matkan kaupungista viimeiselle lepopaikalle ja laskeutuivat hautaan lepäämään.

Usva leijuu Kluuvinlahden yllä. Lahden, jota ei enää ole, joka silloin kauan sitten ulottui Töölönlahden pohjukasta suoraan etelään suunnilleen Esplanadille saakka.

Kaupungissa mustia ristejä ilmaantui yhä useamman talon ovien yläpuolelle merkiksi tappavasta taudista. Seurakunnan määräämät sairaanvartijat ja ruotumestarit kulkivat valkoisissa kaavuissaan, laskivat elävät ja kuolleet, pitivät lukua sairaspapille.

Ja kuitenkin elämä soljui eteenpäin. Iloakin oli, niin kuin sitä nykyäänkin on paikoissa, joihin sitä on mahdoton kuvitella, sotien runtelemissa kaupungeissa. Ihmiset lauloivat ja tanssivat.

Ja kenties jokin mustarastaskin heläytti tutun laulunsa, juuri saman kuin nyt.

Juttua varten on haastateltu Helsingin yliopiston dosentti Seppo Aaltoa ja lääketieteen professori, historioitsija Arno Forsiusta.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 1/2014.

 

Rutto tappoi parissa päivässä

Rutto eli paiserutto on bakteerisai
raus, joka tappaa ilman hoitoa usein muutamassa päivässä. Keuhkorutto on paiseruton muoto, johon kuolee jopa vuorokaudessa.

Nykyään rutto voidaan parantaa useilla antibiooteilla. Äskettäin esimerkiksi Madagaskarilla ruttoon on kuollut kymmeniä ihmisiä.

Rutto tarttuu ihmiseen tavallisesti rotan kirpuista. Tarttumiskohtaan iholle nousee paise. Ihoon tulee verenpurkaumia, mistä rutto on saanut nimen musta surma. Korkean kuumeen lisäksi tajunta sumenee.

Tappavuus on epidemioissa 25–75 prosenttia. Verenkiertoon levitessään ruttobakteeri tappaa aina. Rutoksi on nimitetty suomen kielessä muinoin kaikkia nopeasti tappavia tauteja.

Lähde: Lääketieteen professori Arno Forsiuksen kirjoitus rutosta.

X