Suomi oli juoksun suurmaa vuonna 1924 – Pariisin olympialaisissa suomalaiset voittivat kaikki 800 metriä pidemmät juoksumatkat

Raitiovaunut kolistelivat täpötäysinä kohti Eläintarhan urheilukenttää. Se ei ollut aivan tavallista. Mutta ei ollut tavallista sekään, minkä vuoksi tuhannet helsinkiläiset täyttivät arki-iltana Eläintarhan urheilukentän puiset katsomot kesäkuun 19. päivänä vuonna 1924.

Helsingin Sanomien mukaan Paavo Nurmea varten olisi illan ohjelmassa sekä 1 500 että 5 000 metrin juoksu. Vaan kumman matkan hän juoksisi? Arvailut epäonnistuivat. Hän aikoi juosta molemmat matkat.

Siihen oli syynsä.

Myös Pariisin olympiakisoissa juostaisiin molemmat matkat yhtenä iltana. Oli siis kokeiltava, olisiko se mahdollista. Ja tuntui olevan. Nurmi juoksi Eläintarhan kentän hiilimurskaradalla 50 minuutin välein molempien matkojen maailman­ennätykset: 3.52,6 ja 14.28,2. Hänen nimensä oli kaik­kien huulilla.

Kahteen saman illan juoksuun Pariisin olympiakisoissa oli aikaa enää vajaa kuukausi. Ja kun se ilta tuli, yli 30 000 ihmistä suuntasi kulkunsa kohti Colombesin keltaseinäistä stadionia. Sinne johtavia teitä reunustivat kymmenet kauppakojut, joissa myytiin nyrkkeileviä lelu-ukkoja ja vieterivetoisia taistelevia miekkailijoita.

Kuin hullu susi

Suomessa kohdistui odotuksia myös Ville Ritolaan, jonka lempinimi oli Peräseinä­joen susi. Vuosia aikaisemmin hän oli matkustanut yli Atlantin valtameren vanerilaatikko kainalossa ja laatikossa Siirtolaisten opas kieliohjeineen – ”giv mii sömthing tu iit… u’ot täim iz it…”

Ameriikan kultamaahan piti päästä.

Juoksumenestystä tuli uuden mantereen kilpailuissa. Olympiakisoihin oli miehen nyt päästävä. Amerikansuomalaiset keräsivät matkarahat. Ritolan nähtiinkin lopputalvesta vetävän lenkkejä Suomen sohjoisilla maanteillä. ”Kattos se on ku pohojalaanen innostuu, niin sitä ei pirätä mikään, mä juoksin ja kävelin kuin hullu susi.”

Vaativa 10 000 metrin kilpa käytiin Pariisin kisojen ensimmäisenä kilpailupäivänä. Se oli heinäkuun kuudes. Nurmen ja Ritolan välistä kovaa taistelua odotettiin. Olihan Ritola toukokuun lopulla juossut uuden maailmanennätyksen 30.35,4.

Vaan ei nähtykään Paavo Nurmea 10 000 metrin lähtöviivalla. Tärkeintä oli voittaa sekä 1 500 että 5 000 metrin kultamitalit. Ei ollut viisasta väsyttää itseään.

Aikansa pysyi Ritolan kyydissä ruotsalainen Edvin Wide. Sitten tuli seinä vastaan. Wide juoksi maaliin puolisen minuuttia Ritolan jälkeen, jonka aika oli jälleen uusi maailmanennätys 30.23,2.

Ritolan kotikaupungin New Yorkin suomalaiskortteleissa riitti riemua. Paikallisen silminnäkijän mukaan yhtäkkiä alkoi kuulua tavatonta intiaaniulvontaa, joka sai pelon valtaan kaikki sivustakatsojat ja -kuuntelijat.

Ikuinen kunnia

Parhaiden brittijuoksijoiden piti Pariisin 1 500 metrin finaalissa häiritä Paavo Nurmea, mutta eipä ollutkaan ketä häiritä. Jo ensi kaarteen jälkeen Nurmi meni menojaan. Tynkäkätinen amerikkalainen Ray Watson yritti turhaan pysyä perässä. Nurmen voitto ajalla 3.53,6 oli kivuton ja ylivoimainen.

Vain harvat huomasivat, että Nurmi viskasi jotakin sisäkentän puolelle kierros ennen maalia. Se oli pieni pyöreä taskukello, josta hän oli tarkkaillut kierrosaikojaan.

Vaan mitäpä tapahtuisi 5 000 metrillä?

Varsin sopuisasti Nurmi ja Ritola taittoivat kierroksen toisensa jälkeen. Ja jälleen tuttu juttu: ennen viimeistä kierrosta Nurmi viskasi taskukellonsa nurmikentälle.

Loppusuoralla Ritola nousi melkein Nurmen rinnalle. Nurmi vilkaisi välinpitämättömästi sivulleen, lisäsi hieman vauhtiaan ja pysäytti juoksunsa töksähtäen heti maalinauhan katkaistuaan. Loppuajat olivat 14.31,2 ja 14.31,4.

Oliko jotenkin sovittu, että kun Ritola sai napata 10 000 metrin voiton, niin hän ei ahdistaisi vain vajaa tunti aikaisemmin 1 500 metrin voittanutta Nurmea? Vai painoiko Ritolan jäntereitä hänen edellispäivän kultajuoksunsa 3 000 metrin esteissä?

Heti juoksun jälkeen Ritola virnisti ja taputti Nurmea olalle. Sitten he kävelivät kentältä pois mutta eivät vaihtaneet sanaakaan – ei kuulunut niukkasanaisen Nurmen tapoihin. Ranskalaisen Le Miroir des Sports -lehden mukaan Nurmi oli ”sulkeutunut, töykeä, umpimielinen, pessimistinen ja kylmä ihmisvihaaja.”

Mikä mahtoi olla lehden tietolähde?

Helsingissä sankka ihmismuuri oli sulloutunut Fabianinkadulla sijainneen Urheiluaitan eteen. Ikkunajulisteihin kirjoitettiin tietoja Pariisista heti kun niitä sähkösanomat Suomeen välittivät. Paavo Nurmen voitot saivat aikaan villin riehan pitkin Esplanadin puistokäytäviä.

Pariisissa suomalaiset olympiaturistit juhlivat huvikeskus Punaisessa Myllyssä. Tunnelman taltioi aidolla eteläpohjalaisella murteella Vaasa-lehden päätoimittaja Jaakko Ikola:

”Tuas 3–4 aikhan aamulla meno oli parahillansa. Soittokunta veti mitä kiälistä lähti, pianasti hakkas ja ulvoo, ja neekeri, joka trumpas, takoo vasarallaansa n’otta seinät täräji.”

Maastojuoksun rankka reitti

Lämpömittarien elohopea kipusi jo aamupäivällä kohti kolmeakymmentä astetta. Iltapäivällä aurinko pommitti Pariisia kuin olisi halunnut kuihduttaa kaiken elämän. Lämpöä oli varjossa tukalat 36 astetta, kun kamppailu maastojuoksun olympiavoitosta alkoi.

Rankan reitin pituus oli 10 650 metriä. Se kulki pitkin Seinen avoimia rantaniittyjä, läpi kuumuutta ritisevien pensaikkojen ja yli metrin korkuisten kivimuurien. Lämpötila nousi yli 50 asteen. Yksitoista kilpailijaa sai auringonpistoksen ja kaatui nokkosten ja takiaisten sekaan. Maaliin pääsi vain viisitoista miestä – matkaan oli lähtenyt 39.

Ensimmäisenä palasi stadionille Paavo Nurmi kuin pieneltä iltakävelyltä. Lähes puolitoista minuuttia Nurmen jälkeen hopealle juosseen Ritolan kasvot olivat tuskan vääntämät ja pää retkotti normaalia enemmän kallellaan.

Katsomossa eläytyi kilpailuun myös Jaakko Ikola: ”Sen franskalaisen kans oli kauhiaa. Siihen tuupertuu pienen päässä maalista. Ne koittivat sitä nostaa ylhä ja yrittää maalihin mutta ku pystyhy saathin niin heti kaatuu toisippäi raralle. Ei ne saanehet sitä perille, tiarotoonta miestä. Paarilla piti ­vierä kentältä pois.”

Lähes olemattomin askelin eteni loppusuoraa Heikki Liimatainen. Kerran hän jopa pysähtyi ennen aikojaan luultuaan tulleensa maaliin. Hänen kahdestoista sijansa ratkaisi Suomelle joukkuekilpailun voiton.

Suihkussa kilvan jälkeen Liimatainen oli hokenut, ettei koskaan enää juokse. Ritola oli lohduttanut: ”Nyt mennähän kaupungille. Näet komian likan, niin tauti paranoo.”

Albin Stenroos täysin yksin olympiakisoissa

Maraton juostiin heinäkuun 13. päivänä vain vuorokausi maastojuoksun jälkeen. Tukahduttava kuumuus oli osin väistynyt, mutta kaiken varalta kilpailun alkua siirrettiin tunnilla.

Suomalaiset kisaturistit olivat jo saaneet herkkuja vatsansa täydeltä, mutta ei lisä pahaa tekisi. Varsin monen suosikki oli toki hivenen liian raskastekoinen Albin Stenroos. Rankka ruumiillinen työ oli jättänyt jälkensä. Toisaalta hänen matala, laahaava askeleensa sopi hyvin kovapintaiselle juoksureitille.

Lähtö tapahtui kello 18 Suomen aikaa. Reitti kulki lukuisien pikkukylien läpi puolimatkan kääntöpaikalle. Kilpailun kulkua saattoi seurata stadionin näyttötaulun peltilaatoista, joissa kärkipään juoksijoiden kilpailunumerot vaihtelivat. Väliaikatietoja ei juurikaan saatu, mikä hermostutti suomalaiskatsojia. Ja syytäkin oli, sillä johdossa näytti koko ajan olevan numero 334 – Suomen poika Albin Stenroos.

Mutta millaisella erolla seuraaviin?

Albin Stenroos juoksi stadionin portista sisään olympiavoittajana kello 20.40. Viimeisen peninkulman hän oli taittanut niin yksin, että luuli jo erehtyneensä reitistä. Hopeamitalisti italialainen Romeo Bertini tuli maaliin vasta yli kuusi minuuttia myöhemmin. Sen koommin ei ole kukaan voittanut olympiamaratonia läheskään yhtä ylivoimaisesti.

Jälleen kerran Jaakko Ikola eläytyi näkemäänsä:
” Steenruusi juaksoo keviästi ja nätisti. Jalka nousoo sorjasti ku balettiflikalta. Ilta-aurinko heittää leppoosan hohtehen sen keltaasehen kiharahan tukkahan. Joka puolelta huurethan ja voittajan täytyy juosta viälä kiarroksen kentällä. Suomen lippu verethän voiton salkoho ja ihmiset nousevat seisomhan. Kisojen suurin ja viimmeenen voitto oli Suomen!”

Lähteet: Matti Hannus: Yleisurheilun tuhat tähteä; Jaakko Ikola: Jaakkoo lähti Pariisihi…; Martti Jukola: Suuri olympiakirja; Antero Raevuori: Paavo Nurmi – juoksijoiden kuningas; Ossi Viita: Suden hetkiä.

Lue myös: Talvisodan aikaan Paavo Nurmi lähti Yhdysvaltoihin – Näin rahamatka hyytyi rauhaan