Stalingradin taistelussa sotilaiden kylmettyneitä raajoja sahattiin irti ja jäätyneet sormet katkottiin pihdeillä – ilman nukutusaineita

Saksalaiset syöksypommikoneet, Stukat, iskivät sireenit ulvoen Stalingradiin (nykyinen Volgograd) lokakuun alusta 1942 lähtien. Merkittävä sotateollisuuskaupunki oli ennen pitkää musta kuin se olisi maalattu noella. Aurinkoa ei näkynyt sakean savun ja pölyn lävitse.

Satojatuhansia siviilejä evakuoitiin Volga-joen itäpuolelle. Kaupunkiin jääneet naiset ja lapset piiloutuivat kellareihin, viemäreihin tai Volgan jyrkkiin rantatörmiin kaivettuihin luoliin ja kaupunkia halkoviin rotkoihin. Ruokaa ja vettä sai jos sattui saamaan.

Viikosta toiseen taisteltiin Stalingradissa kortteli korttelilta, talo talolta, kerros kerrokselta. Rappukäytävissä räjähtivät kranaatit ja traktoritehtaan sokkeloissa ja viemäreissä räsähtelivät konepistoolien luotisarjat. Raunioissa mätänevien ruumiiden lemu levisi kaikkialle.

Stalingradin taistelu oli osa natsi-Saksan kesäkuussa 1941 aloittamaa operaatio Barbarossaa eli hyök­käystä Neuvostoliittoon. Taistelun voittamisesta tuli Saksan johtajalle Adolf Hitlerille pakkomielle. Kantoihan kaupunki Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin nimeä.

Saksalainen hävittäjäkone Me-109 ammuttiin alas raunioituneen Stalingradin keskustassa. © Pictures From History/Universal Images Group

Kesti viikkoja ennen kuin raivauspartiot saivat vietyä kuolleet ja jäätyneet saksalais­sotilaat pois taistelu­paikoilta. © Pictures From History / Universal Images Group / MVPhotos

”Me venäläiset kestämme kaiken”

Saksalaisten hyökkäyksen selkäranka oli kenraaliluutnantti Friedrich Pauluksen johtama ­6. armeija, jonka sotilaat olivat voitokkaita marraskuun lopulle asti.

Puolustajien taistelutahto pysyi vahvana, vaikka vuosi 1942 alkoi lähetä loppuaan. Eräs punasotilas siteerasi kirjeessään runoilija Nekrasovin ylväitä sanoja: ”Me venäläiset kestämme kaiken, millä Jumala voi meitä iskeä.”

Eräs saksalainen korpraali lähetti kotiin alakuloiset jouluterveiset: ”Stalingradissa jatkaa taisteluaan jokainen vastustajamme, jolla on vielä tallella pää ja kädet, olipa hän mies tai nainen.”

Oli tehtävä jotain. Ja tehtiin myös.

Hitlerin käskystä suurin osa 6. armeijan vetohevosista lähetettiin kauas selustaan. Saman tien jalkaväkidivisioonat menettivät nopean liikkumiskykynsä. Hitler määräsi myös suuren osan panssareista aivan Stalingradin tuntumaan. Selusta sai jäädä oman onnensa nojaan.

Ural-vuoriston takaisissa tehtaissa valmistui Stalingradin puolustajille panssareita ja Katjuša-raketinheittimiä. Myös uusia armeijoita muodostettiin niin, että kaupunkia puolusti joulun lähetessä jo lähes miljoona taistelijaa.

Toteutumassa oli saksalaisten kannalta myös suunnitelmista vaarallisin. Kaksi puna-armeijan hyökkäyskiilaa oli lähtenyt sivustoilta kiertämään 6. armeijan taakse. Saksalaisten sodanjohto ei tiennyt siitä mitään.

Hyökkäyskiilat loksauttivat leukansa lukkoon marraskuun lopulla. ”Miehet kahmaisivat toisiaan karhunsyleilyyn ja ojentelivat toisilleen votkaa ja makkaraa”, on sotahistorioitsija Antony Beevor kirjoittanut.

Saksan 6. armeija oli saarrettu ja sen 290 000 miehen kohtalo lähes sinetöity. Hieman aikaisemmin Hitler oli julistanut puna-armeijan olevan henkitoreissaan.

Kenraaliluutnantti Friedrich Paulus tähystelee haara­kaukoputkella saksalaisten taistelulinjoja. © Roger-Viollet via AFP / Roger Viollet / MVPhotos

Lue myös: ”Putin haluaa olla kunnioitettu ja pelätty kuin gangsteri” – Miksi historia toistaa nyt samat virheet, joita tehtiin jo Hitlerin kanssa?

Stalingradin taistelu tuo mieleen myös tämän päivän tapahtumia

Kenraaliluutnantti Pauluksen miesten oli saatava lentokuljetuksin muonaa, aseita, ammuksia ja polttoaineita. Kaikkiaan olisi tarvittu noin 700 tonnia erilaisia tarvikkeita päivässä, mutta toimittamaan kyettiin vain puolet siitä – aina ei sitäkään. Ilmavoimien ylipäällikkö Hermann Göring ilmoitti kuitenkin Hitlerille, että hänen koneensa kykenisivät varustamaan vaikka koko kuudennen armeijan uudelleen. Johtaja oli pidettävä hyvällä tuulella, kaukana totuudesta, mutta millä hinnalla? Kovin tuttua myös tänä päivänä.

Laajan mottialueen harvat lentokentät olivat Neuvostoliiton asevoimien ulottuvilla. Pahin oli 6. panssariarmeijakunnan hyökkäys, jossa tuhoutui 72 saksalaista kuljetuskonetta.

Kun lumessa horjuen rekiä vetävät ponit vihdoin toivat ruokaa arolla oleviin korsuihin, niitä ottivat vastaan vahankelmeät sotilaat, joiden ”niskat olivat laihat ja luisevat kuin vanhoilla miehillä.”

Sairaalateltoissa sahattiin irti kylmän takia kuolioon menneitä raajoja ja jäätyneet sormet katkottiin pihdeillä. Avohaavojen veri jäätyi. Nukutusaineita ei ollut. Pahoin paleltuneista jaloista irtosivat varpaat, kun siteet poistettiin. Ja silloin oli haavoittunut sotilas varmasti kuollut, kun täit poistuivat ruumiista.

Ne lähtivät etsimään elävää lihaa.

Palatessaan saksalaisten kuljetuskoneet veivät pois lievästi haavoittuneita. Eräs liikalastissa ollut Focke Wulf Kondor nousi jyrkästi saadakseen korkeutta. Ihmislasti kieri sen peräosaan, joka vajosi nopeasti alemmas. Koneen nokka osoitti suoraan kohti taivasta, kun se putosi ja räjähti tulipalloksi.

Saksan hakaristi­lippu oli paras mahdollinen sota­saalis Stalingradin voitokkaille puolustajille. © Pictures From History / Universal Images Group / MVPhotos

Lue myös: Neuvostojohtaja Josif Stalin ei suostunut uskomaan, että Hitler hyökkäisi – Näin Neuvostoliitto joutui sotaan housut nilkoissa

Sotilaat eivät pystyneet kaivamaan edes taisteluhautoja

Kenraaliluutnantti Friedrich Paulus ei ryhtynyt murtautumaan ulos motista. Hitler oli kieltänyt sen – ja Paulus totteli.

Tuskinpa nälän uuvuttamat ja punataudin aiheuttaman ripulin heikentämät miehet olisivat edes kyenneet etenemään taistellen kovassa pakkasessa – joulupäivänä 25, loppiaisena 35 miinusastetta.

Vuoden 1943 alussa Hitler lähetti viestin: ”Minä ja koko Saksan Wehrmacht teemme kaiken pelastaaksemme Stalingradin puolustajat, jotta he yltäisivät sitkeydellään Saksan asevoimien historian loisteliaampaan urotekoon.”

Saksan kansalle ei ollut edes kerrottu, että kuudes armeija oli saarrettu.

Avoimilla aroilla 6. armeijan sotilaat olivat tammikuun alkuviikkoina lähes voimattomia venäläisten hyökkäillessä. He eivät kyenneet edes kaivamaan taisteluhautoja – niin kivikovaksi olivat paukkupakkaset jäädyttäneet maan.

Stalingradin kaupunkialueella saksalaiset piilottelivat kellareissa. Sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossmanin mukaan ”he istuivat kuin karvaiset villi-ihmiset kivikauden luolissa kalvaen jäätynyttä hevosenlihaa savussa ja pimeässä.”

Lopullisen iskun antajaksi valikoitui kenraali Konstantin Rokossovski. Käyttöönsä hän sai 47 divisioonaa, 5 600 kenttätykkiä ja raskasta kranaatinheitintä sekä 170 panssarivaunua. Yli 218 000 miestä oli valmiina tuhoamaan Saksan 6. armeijan.

Lähimmälle eli Beketovkan leirille saksalaisvangit joutuivat marssimaan 25–30 asteen pakkasessa lähes ilman juomaa ja ruokaa. © Sovfoto/Universal Images Group/Shutterstock/AOP

Stalingradin taistelu jatkuu

H-hetki oli tammikuun 10. päivän aamuna kello 06.05. Tykit jyskivät ja Katjuša-raketit ulvoivat. Eräs saksalainen luutnantti kirjoitti: ”Bunkkeri keinui pommituksessa. Sitten kolme vihollisaaltoa vyöryi hirveinä laumoina uraata huutaen. Punaisia lippuja kannettiin korkealla. Pienin välein tuli panssarivaunuja.”

Järkyttävä oli näky kaikilla 6. armeijan lohkoilla. Panssarien murskaamia sotilaita, jäätyneitä ruumiita, avuttomina valittavia haavoittuneita, kuolleiden ja kuolevien silmiä nokkivia variksia…

Tammikuun 22. päivänä Hitleriltä tuli jälleen jääräpäinen viesti: ”Antautuminen ei tule kysymykseen. Joukot taistelevat loppuun asti.”

Runsas viikko myöhemmin Hitler ylensi Friedrich Pauluksen sotamarsalkaksi. Se oli verhottu itsemurhakäsky. Korkea-arvoinen saksalainen ei saa antautua. Saksalaista sotilaskunniaa ei häpäistä.

Stalingradin keskustan kellaripäämajassaan Paulus ärähti: ”En aio ampua itseäni tuon böömiläisen korpraalin takia!” Hieman myöhemmin henkisesti romahtanut Paulus antautui.

Antony Beevorin mukaan Hitler kuunteli uutisen ääneti: ”Hän tiettävästi vain tuijotti vihanneskeittoonsa. Päivää myöhemmin hän räjähti suuttumuksesta, koska Paulus ei ollut ampunut itseään.”

Lopullisesti Stalingradin taistelu päättyi helmikuun 2. päivänä Saksan tappioon. Tutkijoiden vaihtelevien arvioiden mukaan molemmat osapuolet menettivät kuolleina, kaatuneina ja vangittuina noin 850 000 sotilasta. Yli 90 000 saksalaista marssitettiin vankileireille. Ne, jotka eivät enää jaksaneet marssia, ammuttiin tai jätettiin ruuatta.

Saksan rinnalla jatkosotaa käyvässä Suomessa herättiin todellisuuteen. Heti helmikuun 3. päivänä 1943 päämajan tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen piti tilannekatsauksen. Hänen mukaansa Saksan häviö oli varma ja sen myötä Suomi jatkosodan Neuvostoliitolle häviävä osapuoli.

Lähteet: Antony Beevorin teokset Stalingrad ja Toinen maailmansota.