Suomen sotakorvaukset olivat arvoltaan 226 miljoonaa dollaria – Itärajan yli kulki 345 000 junanvaunullista, viimeinen juna lähti syyskuussa 1952
Ei siinä vielä kaikki, että Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi ja Helsingissä pidettiin olympiakisat. Vain runsas kuukausi kisojen päättymisen jälkeen lähti viimeinen sotakorvausjuna Neuvostoliittoon. Elettiin vuotta 1952.
Vainikkalan asemalta lähti sotakorvauksena Neuvostoliittoon muun muassa erilaisia siltarakennelmia. © Lehtikuva
Suomen sotakorvaukset oli vihdoin kuitattu. Ylimääräinen ja samalla viimeinen sotakorvausjuna saapui Vainikkalan raja-asemalle syyskuun 18. päivänä 1952. Ratapiha ei ollut ulkoisesti kovinkaan kummoinen: muutamia raiteita, lastauslaituri, makasiini ja henkilökunnan asuinrakennus.
Vaunujonoa veti halkolämmitteinen Tv-2 -sarjan höyryveturi. Tuttuun tapaan se pihisi ja puhisi ja jarrut kirskahtivat, kun rauta iskeytyi rautaisia kiskoja vastaan. Ilmassa leijui veturin piipusta nouseva kuivien koivuhalkojen tuoksu ja veturinkuljettaja heilautti kättään asemamiehille:
”Täältä tullaan jälleen – viimeistä kertaa!”
Vaunuissa oli kaikkea kirjavaa, mikä ei ollut mahtunut elokuun lopun viimeiseen viralliseen toimitukseen: veturien höyrykattiloita, siltarakennelmia, sähkömoottoreita, saunanlauteita ja parikymmenkiloisia, sähkökäyttöisiä moottorisahoja.
Tuttu näky Vainikkalan asemarakennuksessa: konduktööri Erkki Olkinuora saa junanlähettäjä Aune Anttolaiselta luvan lähteä viemään sotakorvausjunaa rajan yli. © Lehtikuva
”Sehän on aivan hirvittävä summa!”
Valtioneuvos Juho Kusti Paasikivi ja entinen ulkoministeri Carl Enckell olivat matkustaneet Moskovaan maaliskuun lopulla jatkosodan vuonna 1944. Siellä piti kuulla mahdollisen välirauhan ehdot, jotka työpöytänsä takaa Kremlissä saneli ulkoministeri Vjatšeslav Molotov tylyyn tapaansa ja kireällä äänellä.
Rauhanehtoihin kuuluivat myös sotakorvausasiat. Molotov arvioi Suomen aiheuttaneen sotatoimillaan ja neuvostoalueen (Itä-Karjala) miehityksellä Neuvostoliitolle noin 1 200 miljoonaa dollarin vahingot. Summasta puolet eli 600 miljoonaa dollaria oli maksettava viiden vuoden aikana – tavaroina.
Tärkeimpiä olisivat laivat, veturit, paperi, selluloosa ja monenlaiset konepajatuotteet.
Paasikivi huudahti välittömästi – tai oikeastaan parahti:
”Sehän on aivan hirvittävä summa!”
Kohtuuton oli summa monessakin mielessä. Mitään suurta materiaalista tuhoa eivät suomalaiset olleet Neuvostoliiton alueella aiheuttaneet.
Molotov vänkäsi myös vastoin totuutta, että suomalaiset olivat tulittaneet tykistöllä Leningradia. Sanaakaan hän ei sen sijaan lausunut, kun Carl Enckell otti esiin neuvostokoneiden tekemät kolme Helsingin helmikuista ilmapommitusta.
Historiantutkija Hannu Rautkallion mukaan sotakorvausten väläyttely oli tuossa vaiheessa pelkkää hämäystä ja korvaussumma lähes tulkoon Molotovin hatusta vetämä.
Suomen sotakorvaukset ja Stalinin suopeus
Jatkosota päättyi syyskuussa kesän 1944 ankarien torjuntataistelujen jälkeen. Oli aika tehdä välirauhansopimus. Rauhanehtoihin kuuluivat myös sotakorvaukset. Kuudessa vuodessa oli sodasta toipuvan Suomen toimitettava Neuvostoliittoon tavaraa yli 300 miljoonan dollarin edestä – pääosin puu- ja metalliteollisuuden tuotteita.
Molotovin maaliskuussa ”hatusta vetämä” sotakorvaussumma oli pudonnut puoleen. Silti se oli edelleen pelottavan suuri – vastasi vuonna 1945 tarkalleen 5,6 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta.
Pystyisikö Suomen teollisuus vastaamaan haasteeseen? Ja jos ei, niin mitäs sitten? Valvontakomission venäläinen johtaja Andrei Ždanov oli uhannut, että jos ei sotakorvausehtoja noudateta, Neuvostoliitto ottaa saman tien haltuunsa suomalaisia tehtaita.
Toimeen oli siis tartuttava.
Lievä epätoivo vaihtui toiveikkuudeksi loppuvuodesta 1945. Moskovassa vieraili silloin Suomi-Neuvostoliitto -seuran valtuuskunta, jonka puheenjohtajalta naapurimaan itsevaltias Josif Stalin kysyi leppoisasti, helpottaisiko Suomea, jos sotakorvausten toimitusaikaa pidennettäisiin kahdella vuodella.
Vastaus oli luonnollisesti myönteinen.
Stalinin ystävälliseen suopeuteen oli omat käytännön syynsä. Neuvostoliitolle erittäin tärkeät tavaratoimitukset eivät saaneet katketa. Niinpä tapahtui vielä toinenkin ihme. Neuvostoliitto alensi heinäkuun 1. päivänä 1948 sotakorvausten nimellisarvoa. Enää se oli ”vain” 226 miljoonaa dollaria.
Sotakorvauksina lähetettäviä tavaroita valmistettiin kolmessa vuorossa
Jo vuosisadan alusta asti Tampere oli ollut Suomen johtava veturien valmistajakaupunki. Nyt siellä tehtiin täyttä vuoroa kolmessa eri tehtaassa. Tampella valmisti sotakorvausveturien koneet, Lokomo pyörästöt ja kattilat ja Valmet hytit, tenderit, mittarit ja viheltimet.
Porissa tehtiin puolestaan täysiä työpäiviä Rosenlewin tehtaalla, jossa valmistui jättikokoisia höyrykoneita muun muassa Neuvosto-Karjalan sahalaitoksiin. Sotakorvaussavuja nousi myös Reposaaren konepajan ja Teljän tehtaan piipuista. Työviikot olivat kuusipäiväisiä.
Jättiurakan eteen olivat joutuneet telakat, joista tärkeimmäksi muodostui Crichton-Vulcanin uiva telakka Aurajoen varrella Turussa. Hitsauskipinät sinkoilivat ja rautakourat hikoilivat.
Konepajoissa ja telakoilla maan eri puolilla valmistuneiden alusten nimikeluettelo oli hengästyttävän pitkä: merihinaajia, tankkilaivoja, teräksisiä höyrytroolareita, jäänmurtajia, rahtimoottorialuksia, rannikkohinaajia, matkustaja-aluksia, puu- ja teräsproomuja ja 300 tonnin purjein ja moottorein varustettuja puukuunareita… Yli 500 rakennetusta aluksesta olisi muodostunut 30 kilometrin pituinen yhtenäinen laivajono.
Raskasta aikaa elettiin muutenkin rauhasta huolimatta:
Piti asuttaa satojatuhansia valtaosin Karjalan evakkoja uusille asuinsijoille, karkottaa asevoimin maasta kaikki saksalaiset sotilaat, aloittaa maan ja erityisesti Lapin jälleenrakennus, hoitaa kymmeniätuhansia pysyvän vamman saaneita sotainvalideja ja tulla toimeen elintarvikkeiden useinkin niukoilla korttiannoksilla.
Taistella piti myös kaupunkien asuntopulaa vastaan.
Helsingissä oli sodan jälkeen monien vuosien ajan asuntojonossa 4 000–6 000 perhettä. Monet perheet saivat tyytyä alivuokralaisina asumaan yhdessä pienessä huoneessa sekä myös kerrostalojen pannuhuoneissa, kellareissa ja yleisissä väestösuojissa.
Luotettavat PT-4-sotakorvausveturit joutuivat kovaan käyttöön Neuvostoliiton metsä- ja teollisuusradoilla. © Lehtikuva
Eräs Maria Ivanovna
Ylimääräinen ja samalla viimeinen sotakorvausjuna sai syyskuun 18. päivänä vuonna 1952 odottaa pitkään ratapihalla, ennen kuin Neuvostoliiton rajaviranomaiset antoivat sille luvan jatkaa eteenpäin.
Veturin piipusta nousi mustanharmaa savu, kun se lähti hitaasti vetämään vaunujonoa kohti parin kilometrin päässä olevaa rajaa. Vähitellen vauhti kiihtyi, minkä kuuli veturin äänestä: ensin kiukkuinen tsuptsuptsup, sitten lempeämpi tsuh-tsuh-tsuh.
Vaan kuinka monta vaunullista sotakorvauksia olivatkaan veturit kiskoneet kuuden vuoden aikana yli itärajan?
Luku tuntuu uskomattomalta: yli 345 000 junanvaunullista. Ja vaunuissa jopa yli 50 000 sähkömoottoria, yli 1 100 muuntaja-asemaa ja 30 täydellistä tehdaslaitosta voimalaitoksineen.
Ennen lähtöä tullimiehet merkitsivät kaikki tavarat tullin luetteloihin, vaikkei niistä tullimaksua perittykään. © Lehtikuva
Viimeisen sotakorvausjunan ylittäessä rajan sinivalkean puomin vieressä seisoi tuttuun tapaan rajajääkäreitä konepistoolit selässään. Veturimiehistöä vartioi aseellinen neuvostoliittolainen sotilas. Radan varressa seisoi ratavartijoita keltaisine lippuineen.
Viitisen minuuttia myöhemmin junan viimeinen vaunu häipyi mutkan taakse. Juna pysähtyi rajan toisella puolella Luzaikan asemalla, missä vaunut tarkastettiin huolellisesti vesisäiliötä myöten – olisihan sinnekin voinut joku piiloutua. Vasta sitten suomalainen junamiehistö pääsi vetureineen palaamaan takaisin. Koko ajan olivat neuvostosotilaat koirien kanssa vartioineet junaa.
Muutamaa päivää myöhemmin neuvostoveturin vetämä sotakorvausjuna saapui Leningradiin, missä tehtaantyöläinen Maria Ivanovna Putin oli viimeisillään raskaana. Lokakuun 7. päivänä hän synnytti pojan, joka ortodoksisessa kasteessa sai nimet Vladimir Vladimirovitš.
Aikanaan pojasta oli tuleva Venäjän presidentti.
Lue myös: Suomi oli nääntyä sotakorvaustaakan alla – Samalla saatiin metalliteollisuus nousuun
Lähteet: J.K.Paasikivi: Jatkosodan päiväkirjat; Niilo Puhakainen: Muistikuvia rajaliikenteestä Vainikkalassa 1944-1952 (Resiina-lehti 2/2011); Esko Vuorisjärvi: J.O.Söderhjelmin värikäs elämä; Jukka Vesterinen: Suomen sotakorvaukset 1944-1952.