Näin olympiahumu valtasi Helsingin kun kesäolympialaiset oteltiin heinäkuussa 1952
Viisi vuotta kesti suomalaisten innokas odotus. Kansainvälinen Olympiakomitea oli 1947 valinnut Helsingin vuoden 1952 kisojen isäntäkaupungiksi. Presidentti J. K. Paasikivi julisti kisat avatuiksi heinäkuun 19. päivänä.
Stadionin tornista otettu kuva ilmentää yhtä Helsingin kisojen olennaista piirrettä – aina täpötäydet katsomot.
Juoksua johti mies, joka ei juossut totutun kauniisti. Hän mursi suuta, väänsi päätä, irvisti, jyskytti eteenpäin ja takoi kyynärpäillään raivokkaasti ilmaa. Mies oli tšekki Emil Zatopek ja Helsingin olympialaiset keskittyivät 10 000 metrin kilpajuoksuun.
Vaikea oli uskoa, että Zatopek juoksee maaliin asti. Niin hän kuitenkin teki. Eikä se edes siihen jäänyt. Hän voitti juoksun. Oli heinäkuun 20. päivä.
Ihmeiden aika ei ollut ohi. Joitakin päiviä myöhemmin Zatopek voitti myös 5 000 metrin juoksun ja lisäksi maratonin heinäkuun 27. päivänä. Vastaavaan kolmoisvoittoon ei kukaan ollut olympiakisoissa aikaisemmin kyennyt. Yleisö otti hänet omakseen ja lempinimi löytyi kuin itsestään:
Satupekka!
Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen stadionin eteläkaarteessa 19.7.1952. © Helsingin kaupunginmuseo
Emil Zatopek rikkoi urallaan viisi kertaa 10 000 metrin maailmanennätyksen. Parhaaksi jäi 28.54,2, mihin ei taida tänä kesänä yltää yksikään suomalainen juoksija. © Ullstein Bild / AOP
”Hyvät herrat…”
Helsinkiin oli tullut kymmeniätuhansia kisavieraita eri puolilta Suomea ylimääräisillä junilla, pitkänokkaisilla onnikoilla ja kuorma-autojen lavoilla. Miehillä oli päässä lierihattu tai upouusi lippalakki, kaulassa kravatti ja yllään kesäpuku. Niin – ja myös valkoinen paita.
Paita oli nylonia, hikeä riitti.
Yli 60 000 katsojaa kansoitti stadionin heinäkuun 24. päivänä, jolloin Emil Zatopek jätti kaikki muut taakseen, nyt 5 000 metrin juoksussa. Ja jälleen kääntyi voittajan pää puolelta toiselle kuin vieterilelu ja kädet kävivät kuin rumpupalikat.
Runsas tunti myöhemmin hänen vaimonsa Dana kiskaisi naisten keihäänheitossa ensimmäisellään 50.47. Se oli kultamitaliheitto. Ja mikä merkillisintä – molemmat olivat syntyneet samana vuonna ja samana päivänä. Se päivä oli 19.9.1922.
Maratonia ei Zatopek ollut koskaan ennen juossut, mutta niin vain kysyi puolimatkassa vierellään juoksevilta ja kokeneemmilta:
”Hyvät herrat, eikö meidän pitäisi parantaa vauhtia?”
Jotain mumisivat, mitä lie. Zatopek kiitti ja paineli kohti voittoa Tuusulan maantietä reunustavien ihmisten kunniakujassa.
Paavo Nurmi toi olympiasoihdun stadionille
Suomalaiset juoksijat eivät Helsingistä mitaleita saaneet. Hurratuin suomalainen oli kuitenkin juoksija, 55-vuotias Paavo Nurmi, yhdeksänkertainen olympiavoittaja, joka toi olympiasoihdun stadionille kisojen avajaisiin.
Keskikentälle ryhmittyneet osanottajarivistöt hajosivat, kun jokainen tahtoi nähdä edes vilahduksen lentävästä suomalaisesta.
Kaksi vuosikymmentä aikaisemmin Nurmi ei ollut saanut ammattilaissyytteiden takia osallistua Los Angelesin olympiamaratonille. Päätöksen teki ruotsalainen Sigfrid Edström, kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja. Nyt Edström istui kunnia-aitiossa tietämättä, että joutuisi näkemään jotakin, mitä hän ei koskaan olisi halunnut nähdä:
Paavo Nurmi juoksi sittenkin vielä olympiakisoissa!
Lue myös: Kuka oli rauhanenkeli, joka viuhahti Helsingin olympialaisten avajaisissa 1952?
Paavo Nurmi tuo olympiasoihdun maratonportin kautta, kun olympiakisat avattiin. © YHTYNEET KUVALEHDET OY/KUVA-ARKISTO
Helsingin olympialaiset peruttiin sotien vuoksi vuonna 1940
Toisen maailmansodan ja talvisodan takia Helsingin vuoden 1940 olympiakisat oli peruttu. Myös Helsingin vuoden 1952 olympiakisat olivat sodan uhan alla.
Etelä- ja Pohjois-Korea olivat sotineet kesästä 1950 asti. Saman vuoden lopulla konflikti kärjistyi, kun Kiinan kansantasavalta liittyi sotaan Pohjois-Korean puolelle. Olihan Etelä-Korean puolella puolestaan Yhdysvallat.
Hermostunutta huolta riitti muutenkin. Yhdysvalloissa pelättiin Suomen menettävän itsenäisyytensä. Arvostettu sanomalehti The New York Times kirjoitti, että vuonna 1952 Stalin saattaa olla Suomen päämies ja samalla olympiakisat avaava henkilö.
Samansuuntainen oli Suomen Meksikon lähetystöstä saatu salainen raportti, jonka mukaan Suomen hallitus noudattaa venäläisystävällistä politiikkaa ja että kommunistien vaikutusvalta saattaa Suomessa kasvaa ennen olympiakisoja.
Ja tulihan uhkailua tietysti myös itärajan takaa. Sen mukaan kisojen järjestelyä hoitivat porvarilliset voimat johtajanaan suurliikemies ja Neuvostoliitolle vihamielinen Erik von Frenckell – paha juttu. Joulukuussa 1951 Neuvostoliitto ilmoitti kuitenkin virallisesti osallistuvansa Helsingin kisoihin. Koskaan ennen eivät olympiakisat olleet nähneet sen urheilijoita.
Vuoden lopulla kiristyi myös kahtia jaetun Saksan tilanne ja Korean sota jatkui edelleen. Kylmä sota oli alkanut. Niinpä otettiin vakuutus siltä varalta, ettei kisoja pidettäisikään. Vakuutusta ei kuitenkaan tarvittu.
Helsingin olympialaiset alkoivat heinäkuun 19. päivä vuonna 1952. Lähes 5 000 urheilijaa maailman 69 eri maasta saapui Suomeen.
Tyynen onnellinen Sylvi Saimo oli ensimmäinen suomalainen kesäolympiakisojen naisvoittaja. © SKOY
Japanilainen Asahi-lehti oli lähettänyt kisoihin myös lapsitoimittajia. © Helsingin kaupunginmuseo
Kova koura
Helsingin kisojen suomalaista kultajuhlaa vietettiin Taka-Töölön melontastadionilla. Saalis oli mittava: neljä kultamitalia ja muutama muukin kaupan päälle.
Korkeimmalla korokkeella naisten 500 metrin melonnan jälkeen seisoi karjalaisevakko Sylvi Saimo. Kotitalo ja -tila olivat jääneet jatkosodan rauhansopimuksessa rajan väärälle puolelle. Asutettavaksi annettiin kivinen, metsittynyt ja syrjäinen tila keskeltä Lievestuoreen korpea. Siellä maatalon emäntä Sylvi hankki käsivarsien ja ylävartalon voimavarat. Ja siinä vingahti mies kuin mies, jos Saimoa kätteli: armottoman kova koura!
Maaliviivan ylitettyään Saimo taittui etukumaraan melansa varaan. Kyse ei ollut uupumuksesta vaan jostakin muusta: ”Taivutin pääni, ristin käteni ja kiitin Jumalaa voitostani.”
Messuhallissa (nykyään Töölön kisahalli) puolestaan vallitsi kiihkeä tunnelma elokuun toisen päivän iltana. Silloin nousi kehään Pentti Hämäläinen, yksi kotkalaisen leskiäidin kuudesta nyrkkeilevästä pojasta. Odotti kääpiösarjan loppuottelu.
Hämäläinen voitti tuomariäänin 2–1. Kymmenet vahvat kädet kantoivat hänet katsomoon vanhan äitinsä luo, jolle hän ojensi voittoruusunsa. Hetki oli tunteikas. Monien silmät kostuivat. Leskiäiti oli elättänyt poikakatraansa kovalla ruumiillisella työllä läpi kovien sotavuosien.
Messuhallissa kuunteli olympiavoittajana Suomen kansallislaulua myös painija Kelpo Gröndahl, kalastaja ja kunnon kommunisti Reposaaresta läheltä Poria. Kansan Uutisten toimittajan Veikko Tarvaisen mukaan Gröndahl oli ennen raskaan keskisarjan loppuottelua mutissut:
”Mä haluan nährä sen Himperin naaman kun mä voitan kultamitalin.”
Himperi oli pääkonsuli Arvo Himberg, maamme porvarillisen painiliiton johtaja.
Myöhemmin Kelpo Gröndahlista tuli SKDL:n kansanedustaja, jonka kerrotaan avanneen eduskunnassa suunsa vain yhden ainoan kerran:
”On kuuma, eiköhän avata ikkuna.”
Lieköhän totta?
Neuvostoliiton joukkue ei asunut Käpylän kisakylässä vaan Otaniemen teekkarikylässä. Rakennuksen seinällä Stalinin kuva. Kaikkia joukkueen jäseniä oli kielletty pitämästä yhteyttä ulkomaalaisiin. © Helsingin kaupunginmuseo
Argentiinalainen olympiaurheilija jakaa nimikirjoituksia koulupojille ja -tytöille Käpylän kisakylässä. Mistähän oli moottoripyörän saanut? © Helsingin kaupunginmuseo
Outoja kisaajia
Varsin outoja olivat tummaihoiset kisaajat 1950-luvun suomalaisille. Ei heitä ollut paljonkaan nähty.
Tietokirjat toki antoivat heistä tuntomerkkejä ja koululaisten suosiman korttipelin häviäjä oli hän, jonka käteen jäi viimeinen kortti – sikaria poltteleva tummaihoinen Pekka.
Helsingissä nähtiin olympiakesänä melkoinen määrä amerikkalaisia tummia kilpailijoita, joita kisavieraat jäivät joskus myös tuijottamaan. Käpylän kisakylässä heidän ympärillään pyöri sankka lauma koulupoikia kädessään vihkot ja kynät. Nimikirjoitus piti saada, nimmari siis, vaikka sitä sanaa tuskin vielä silloin tunnettiin.
Toiseksi suureksi sankariksi nousi Emil Zatopekin rinnalle, niin – kukapa muu kuin juuri tummaihoinen mies. Hän oli brasialainen Adhemar Ferreira da Silva, joka leikki kolmiloikan maailmanennätyksellä kuin kissa hiirellä – toisella hypyllä ME 16.12 ja viidennellä ME 16.22. Sitä loikkaa siivitti täyden stadionkatsomon villi huuto. Yleisö vaati da Silvan kunniakierrokselle, jollaisia olympiakisojen historiassa oli juossut vain harva, tuskin kukaan.
Ja niin vain kävi, että kunniakierrokselle hurrattiin muutamia päiviä myöhemmin myös Jamaikan 4×400 metrin voittajajoukkue, jonka kaikki juoksijat olivat tummia.
Jalkapalloilun loppuottelussa Unkari voitti Jugoslavian 2–0. Stadionin katsomoissa elokuun 2. päivänä oli 58 533 ihmistä, mikä on edelleen Suomessa pelattujen jalkapallo-ottelujen yleisöennätys. Voittajia ilmestyi kättelemään vaalea kaunotar Armi Kuusela, vain päivää aikaisemmin Amerikoista kotimaahan palannut tuore Miss Universum. Hän ei ojentanut voittajille kukkia vaan perinteiset kreikkalaiset voittajien oliivilehvät.
Niin oli ollut tapana jo antiikin Kreikan olympialaisissa vuosisatoja aikaisemmin.
Seuran n:o 1 kansi toivottaa onnellista olympiavuotta. © Otavamedia