Helsingin Olympiastadion avataan elokuussa neljän vuoden remontin jälkeen - Arto Bryggare muistelee 1983 MM-kisojen tähtihetkeään: ”Ei se ole urheilijalle helppo tilanne”
Helsingin Olympiastadion avataan elokuussa neljän vuoden remontin jälkeen. Stadionin yli 80-vuotisen historian ikimuistoisimpia hetkiä ovat olleet omat arvokisat. MM-kisoissa 1983 tähtihetkensä koki myös Arto Bryggare.
Arto Bryggare juoksi hopeaa 110 metrin aidoissa ensimmäisissä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuissa Helsingin Olympiastadionilla 13. elokuuta 1983. Oikealla juokseva Bulgarian Ventzislav Radev sijoittui seitsemänneksi. Kuva: Lehtikuva
Lauantai-iltana 13. elokuuta 1983 Helsingin Olympiastadion sai nähdä erään historiansa ikimuistoisimmista aitakisoista.
Lähes 60 000 katsojaa huusi innosta ja joka puolella liehui siniristilippuja, kun Arto Bryggare asettui loppukilpailussa radalle seitsemän.
Sellaisen kotiyleisön edessä kilpaileminen on urheilijalle ainutlaatuista.
Takasuoralle oli rakennettu lisäkatsomo, hurjan korkea puinen rakennus.
”Kävin katsomassa, että miten yleisö uskaltaa edes olla siellä. Mutta niin vain he uskalsivat”, Bryggare sanoo.
Jättimäisestä kotiyleisöstä ei tosin ollut pelkästään tukea.
”Ei se ole urheilijalle helppo tilanne. Oli hurjat menestyspaineet, eikä se minua auttanut millään tavalla.”
”Ei se ole urheilijalle helppo tilanne. Oli hurjat menestyspaineet, eikä se minua auttanut millään tavalla.” – Arto Bryggare
Suomalaiset janosivat mitaleja, ja niitä odotettiin aiempien näyttöjen perusteella juuri Bryggarelta sekä keihäänheittäjä Tiina Lillakilta.
”Suomessa kukaan ei ymmärtänyt, että emme elä enää missään Paavo Nurmen ajassa. Nurmen ajoista kilpailu oli muuttunut jo aika lailla, muutkin kuin suomalaiset ja britit olivat ryhtyneet juoksemaan.”
Bryggare kykeni vastaamaan yleisön odotuksiin loistavasti. Ihmismassan mylviessä Bryggare tykitti radalla MM-hopealle.
Tiina Lillak heitti kultaa Olympiastadionilla 13. elokuuta 1983. Kuva: LEHTIKUVA / JUHA JORMANAINEN
Hopea hymyilytti
Yhdysvaltojen Greg Foster oli ennakkosuosikki ja pystyi nipistämään maailmanmestaruuden neljän sadasosasekunnin turvin ennen suomalaista.
”Keihäänheiton finaalissa saa kuusi yritystä. Minulla oli yksi. Aitajuoksu on laji, jossa pieni erehdys aiheuttaa sen, että koko kisa on ohi, kuten Helsingissä Fosterille meinasi käydä”, Arto Bryggare sanoo.
Foster nimittäin osui kolmeen viimeiseen aitaan.
”Pahimman osuman jälkeen hän kokosi itsensä hyvin. Se oli häneltä erittäin kova suoritus. Ja samaan aikaan finaali oli minulta heikko suoritus. Vaikka en osunut yhteenkään aitaan, ei se minulta ollut mikään puhdas suoritus.”
Arto Bryggaren mukaan Olympiastadionilla ei ole helppo juosta kovaa. Kuva: LEHTIKUVA / HEIKKI SAUKKOMAA
Vaikka Bryggare on hyvin itsekriittinen, hopeamitali hymyilytti miestä maalissa ja palkintojenjaossa. Nyt hän sanoo olevansa MM-hopeaan erittäin tyytyväinen.
”Onhan se historiallinen saavutus, joka ei ihan heti uusiudu. Niissä olosuhteissa se oli kova saavutus. Siellä oli kaikki maailman parhaat vastassa.”
Bryggare tuli jo alkuerään kovalla rytinällä: syntyi uusi Suomen ennätys 13,44.
”Alkueräjuoksu ei ollut kummoinenkaan fysiikkaani verrattuna. En missään nimessä laittanut kaikkea peliin.”
Bryggaren mukaan suurkisojen starttiviivalla ja radalla ei kuitenkaan mietitä aikoja, vaan ainoastaan sitä, missä järjestyksessä tullaan maaliin. Silloin vain sillä on väliä, ketkä ovat ykkönen, kakkonen ja kolmonen.
”Vaikka olisin alkuerässä juossut 12,90, niin ei se olisi vielä mitalia tuonut.”
Bryggaren mukaan Olympiastadion on olosuhteiltaan vaikea.
Osin se johtuu jo siitä, että Suomessa on harvoin sellaisia olosuhteita, jotka ovat otollisia huipputuloksille nopeissa lajeissa. Niille ihanteellista olisi noin kolmenkymmenen asteen lämpö ja korkea ilmankosteus.
”Olympiastadionilla ei ole helppo juosta kovaa. Siellä on kyllä juostu kovaa, mutta se johtuu siitä, että siellä on ollut kovia urheilijoita. Arkkitehtuuri on suunniteltu kuudelle radalle, ja sen huomaa hyvin katsomoon.”
Olympiastadion on alkujaan rakennettu kuuden juoksuradan stadioniksi. Helsingin MM-kisoissa 1983 Bryggare juoksi aitafinaalissa radalla seitsemän.
”Eihän sitä rataa edes kunnolla näkynyt kaikkialle, etenkään lähdössä.”
Helsingin Olympiastadionin remontti valmistuu vihdoin elokuussa.© Paula Kukkonen/Otavamedia Kuva: Paula Kukkonen/Otavamedia
Nyrkki pystyssä maaliin
Vuoden 1983 MM-kisojen lisäksi Bryggaren uralle mahtuu muutama muukin Olympiastadionilla koettu käännekohta.
Yllättäen hän nostaa vuoden 1972 vetoapukisojen 200 metrin aidat uransa kannalta jopa merkittävimmäksi kilpailuksi.
”Urani kannalta se oli merkittävämpi kuin MM-kisat tai Suomi–Ruotsi-maaottelut. 1972 olin ennakkosuosikki ja jäin kolmanneksi. En ollut koskaan aiemmin juossut tartanilla enkä ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt vaihtaa kisaan askelrytmiä hiilimurskakentästä.”
Yllätystappio otti henkisesti todella koville.
”Sain vähän turpiin ja masennuin siitä aika lailla. Sitten terästyin ja kovan pohdinnan jälkeen nousin siitä. Uskoin, että kovalla harjoittelulla tästä voi jotain tulla.”
Aitajuoksija Arto Bryggare vastaanottaa MM-hopeamitalin, taustalla kultaa voittanut Yhdysvaltain Greg Foster. Kuva: LEHTIKUVA / HANS PAUL
Toinen tärkeä kilpailu stadionilla koettiin vuoden 1976 maaottelussa.
Länsinaapuri oli sitä ennen vuosien ajan hallinnut lajia, ja Suomi–Ruotsi-yleisurheilumaaottelut olivat tuolloin todella merkittävä tapahtuma niin urheilijoille kuin yleisöllekin. Kansainvälisiä kisoja oli tuolloin selvästi nykyistä vähemmän.
Täysi Olympiastadion huusi kurkku suorana, kun 18-vuotias Bryggare juoksi voittajana maaliin. Nuorelle pojalle se oli hurja kokemus.
”Se oli minulle iso voitto. Katsomo oli täynnä ja tulin nyrkki pystyssä maaliin. Siitä alkoi suomalaisten vyöry. Ei vain minun osaltani, vaan käytännössä voitimme aina aitakisat pistein 16–6.”
Maailmantähden taikaa
Vaikka suomalaiset muistavat Helsingin MM-kisat ennen kaikkea Arto Bryggaren hopeasta ja Tiina Lillakin keihäskullasta, kansainvälisesti kisoja muistellaan yleisurheilun supertähden, yhdysvaltalaisen Carl Lewisin tähden roihahtamisena ennennäkemättömään säkenöintiin.
Pituushypyssä ja pikamatkoilla kilpaillut Lewis saavutti urallaan kaikkiaan kahdeksan maailmanmestaruutta ja yhdeksän olympiakultaa. Helsingissä Lewis, 22, oli aivan uransa alussa.
Lewis jätti suomalaiseen urheilukansaan lähtemättömän vaikutuksen.
Suomesta hän vei kotiinsa kolme MM-kultaa: sadalla metrillä, pituushypyssä ja 4 x 100 metrin viestissä.
Carl Lewis oli Helsingin kisojen supertähti. Kuva: LEHTIKUVA / JUHA JORMANAINEN
Pituushypyn voittotulos 8,55 takasi Lewisille kohtuullisen helpon voiton. Hopeamitalisti Jason Grimes jäi 26 sentin päähän. Lewisin pahin kilpakumppani, maanmies Larry Myricks, oli epäonnistunut Yhdysvaltain karsintakisoissa, eikä ollut edes mukana Helsingissä.
Sadalla metrillä MM-kultaan riitti Lewisin aika 10,07, mikä ei nykymaailmassa ole järisyttävän nopea, mutta oli toisaalta selvästi nopeampi kuin silloinen maailmanennätysmies, hopealle ajalla 10,21 juossut Calvin Smith.
Kisojen kolmas kultakin irtosi näytöstyyliin. Yhdysvaltojen pikaviestijoukkue pinkoi 4 x 100 metrin matkalla uuden maailmanennätyksen 37,86, mikä oli ankkurina juosseen Lewisin uran ensimmäinen maailmanennätys.
Suomalaiskannattajia Helsingin Olympiastadionilla 13. elokuuta 1983. Kuva: LEHTIKUVA / ILKKA RANTA
Väätäinen sytytti tulimeren
Muun muassa tietokirjailijana tunnettu urheiluvaikuttaja Erkki Alaja muistaa Bryggaren MM-hopean ja Lillakin keihäskullan tuoneen elokuisen lauantain vuonna 1983 erittäin hyvin. Kisojen toiseksi viimeinen päivä huipentui Tiina Lillakin naisten keihäänheiton MM-kultaan.
”Se oli upea päivä ja ilta, jota suomalaiset eivät kovin pian unohda. Ensin Arto juoksi hopealle, ja hänen tehdessään kunniakierrosta Tiina meni onnittelemaan häntä.”
Urheilijat kävivät juoksuradalla lyhyen, mutta tärkeän sananvaihdon.
”Arto sanoi siinä Tiinalle, että lopeta tuo pelleily ja ala heittää kunnolla. Sitten Tiina heitti viimeisellään maailmanmestariksi ja lähti itse kunniakierrokselle.”
Alaja pitää stadionin tärkeimpänä tapahtumana vuoden 1952 olympialaisten jälkeen juuri MM-kisoja 1983.
Edellä mainittua Carl Lewisia Alaja muistelee ”aivan ylivoimaiseksi sälliksi”, mutta Alaja ei itse koskaan ollut kova Lewisin fani. Enemmän hän piti Willie Banksista, joka hyppi 1983 MM-kisojen kolmiloikassa hopealle. Vuonna 1985 Banks hyppäsi kolmiloikan maailmanennätyksen, jota piti hallussaan peräti kymmenen vuotta.
Juha Väätäinen voittaa Helsingin EM-kilpailujen 10 000 metrin juoksun. Maalisuoralla DDR:n Jurgen Haase jää toiseksi. Kuva: Lehtikuva
”Siinä oli todellinen viihdyttäjä, josta kansa tykkäsi kuin hullu puurosta. En ollut koskaan aiemmin nähnyt, että hopealle tulleelle hurrataan sillä lailla. Hän osasi kaikki show-temput ja sai yleisön kannustamaan villisti kaikissa hypyissään.”
Vuoden 1983 MM-kisahuumasta huolimatta Alaja nostaa hienoimmaksi kokemuksekseen Olympiastadionilla Juha Väätäisen juoksun 10 000 metrin Euroopan mestariksi vuonna 1971.
”Silloin stadionin yleisö syttyi infernaaliseen huutoon, joka tuntui kuin tulimereltä. En tiennyt, että katsojat voivat sillä lailla räjähtää. Ajattelin, että nyt stadion hajoaa.”
Alajan kirjoittama teos Olympiastadion ilmestyi kesäkuussa. Kirja kertoo stadionin värikkään historian lukuisten unohtumattomien tarinoiden ja runsaiden valokuvien kera.
”En tiennyt, että katsojat voivat sillä lailla räjähtää. Ajattelin, että nyt stadion hajoaa.” – Erkki Alaja
Alajalla on itselläänkin laaja kokemus stadionilta.
”Olen ollut tosi onnellisessa asemassa, kun olen saanut olla stadionilla töissä, olen saanut pelata siellä ja olen saanut järjestää sinne tapahtumia.”
Olympiastadionilla on kilpailtu monet kiihkeät Suomi-Ruotsi-maaottelut. Suomi otti naisten pika-aidoissa kolmoisvoiton Nooralotta Nezirin johdolla vuonna 2014. Kuva: LEHTIKUVA / MIKKO STIG
Futaajan tähtihetki
Erkki Alaja työskenteli Olympiastadionilla 1970-luvulla sijainneessa toimistossa Pöytätennisliiton toiminnanjohtajana. Työpäivien jälkeen hän jäi usein stadionin kentälle pelaamaan jalkapalloa.
Kiffenissä pelannut Alaja koki mestaruussarjan kuumat paikallispelit juuri Olympiastadionilla.
”Derbyt HJK:ta vastaan olivat minulle urheilijana ne hienoimmat kokemukset stadionilla. Yleisöä kävi tuhansittain, ja niihin aikoihin olimme Klubin kanssa tosi tasaisia. Vuonna 1977 voitimme muistaakseni kummatkin paikallispelit.”
Erkki Alaja on kokenut Olympiastadionilla elämyksiä niin pelaajana kuin HJK:n toimitusjohtajana. Kuva: LEHTIKUVA / RONI REKOMAA
Alajan mukaan jokaiselle suomalaiselle futaajalle on tähtihetki päästä pelaamaan Olympiastadionilla.
”Se tunnelma, kun nouset sieltä pelaajatunnelista kentälle… nurmen tuoksu ja yleisön äänet. Se vain on jotain uskomatonta.”
Stadionilla hän on viihtynyt jalkapallon parissa muissakin rooleissa kuin pelaajana. Suomen maajoukkue on kokenut stadionilla monia riemukkaita hetkiä, mutta myös karvaita pettymyksiä.
Alaja työskenteli HJK:n toimitusjohtajana kaksi kautta, joista ensimmäinen huipentui Mestarien liigan lohkovaiheeseen.
”Ne olivat käsittämättömiä aikoja. Kun HJK oli Mestarien liigassa, olimme suomalaisille ikään kuin Suomen maajoukkue. Kuin olisimme päässeet kisoihin 20 vuotta aikaisemmin.”
Lokakuussa 1998 HJK teki Olympiastadionilla suomalaista jalkapallohistoriaa nujertamalla portugalilaisen suurseuran Benfican.
Alajan mukaan tunnelma stadionilla oli ottelun lopussa täysin poikkeuksellinen. Koko elämänsä jalkapallon parissa elänyt toimitusjohtaja katseli yleisön riemua Klubin vaihtopenkin tasalta ja mietti, voiko tämä olla totta.
”Silloin sanoin itselleni, että paina tämä ilta mieleesi.”