Sankarikoira Carlos pelasti emäntänsä hukkumiselta: ”Se, että selviydyimme hengissä, on luonut välillemme erityisen yhteyden”
8-vuotias rottweileruros Carlos kiskoi Satu Wärnhjelmin ylös hyisestä virrasta. Samassa onnettomuudessa Sadun toinen koira hukkui salmen sulapaikkaan.
Hyisestä salmesta pelastautuminen on luonut Satu Wärnhjelmin ja Carloksen välille erityisen yhteyden.
Lauhkeat silmät katsovat kohti.
8-vuotias rottweileruros Carlos istahtaa miltei oven eteen. Koiran muhkea pää kääntyy ja häntä napsuu lattiaan.
Carlos kerjää rapsutusta.
Aamulenkkinsä kiertänyt rottweiler on hieman raukea. Saatuaan rapsutuksensa Carlos vetäytyy olohuoneen pehmeälle matolle ja laskeutuu pitkäkseen. Koira nostaa leukansa etutassujen päälle ja silmät painuvat kiinni.
Carlokselta pääsee lyhyt kuorsaus.
Kun Carlokselle myönnettiin Helsingin koiramessuilla arvonimi Sankarikoira, se kirmaili kotimetsiköissään. Carlos ei välitä muista koirista eikä väenpaljoudesta, vaan jätti juhlahumun suosiolla väliin.
Sankarikoira arvostaa omaa rauhaansa.
Sankarillinen toiminta loi erityisen yhteyden
Carlos on tottunut elämään lajitovereidensa kanssa, mutta viime kesästä lähtien Carlos on ollut Satu Wärnhjelmin ainoa koira. Vajaat puoli vuotta sitten Wärnhjelmin ranskanbulldoggi Manuel menehtyi yllättäen vain kuuden vuoden ikäisenä sairastettuaan lyhyesti.
Huhtikuussa reilut kuusi vuotta sitten puolestaan neljän vuoden ikäinen, niin ikään ranskanbulldoggi Väinö hukkui Wärnhjelmin silloisen kesäpaikan lähistöllä Turun Kakskerran saaren edessä virtaavaan salmeen.
Väinön mukana myös Carlos ja Wärnhjelmkin olivat hukkua, mutta rotevan Carloksen voimien ja päättäväisyyden ansiosta he pääsivät hyisestä vedestä ylös.
Väinöä ei kuitenkaan enää ollut.
Wärnhjelmillä on ollut aiemmin useita koiria, myös rottweilereita, mutta hän sanoo, että ei ole kokenut samanlaista yhteenkuuluvaisuutta muihin koiriinsa kuin Carlokseen.
”Se, että selviydyimme salmesta hengissä, on luonut välillemme erityisen yhteyden.”
Linnut houkuttelivat pettävälle jäälle
Kauniina ja aurinkoisena kevätpäivänä salmi Turun Kakskerran saaren edustalla oli jo keskeltä sula. Rannan tuntumassa vettä peitti kuitenkin vielä ohut ja pehmeä jääkerros.
Kun ranskanbulldoggi Väinö huomasi salmen sulassa uineet kaksi joutsenta, pieni koira lähti vimmaisesti juoksemaan rinnettä alas lintuja kohti.
”Väinö inhosi yli kaiken vettä, joten en uskonut sen ryntäävän salmeen saakka”, Satu Wärnhjelm muistelee.
Kun Väinö juoksi jo rannassa, joutsenet nousivat siivilleen, mutta pieni ranskanbulldoggi ei saanut enää pysäytettyä vauhtiaan, vaan liukui jäätä pitkin veteen.
Väinön perässä myös Carlos ryntäsi rantaan ja molskahti jään reunalta salmeen.
Koiriensa perässä rantaan kiiruhtanut Wärnhjelm soitti vielä mökkinsä vuokraisännälle, että joku tietäisi, minne hän on koirineen lähtenyt.
”Jälkeenpäin olen itsekin ihmetellyt, että miten osasin ajatella niin järkevästi.”
Kun Wärnhjelm pääsi salmen töyräälle, hän alkoi kontata heikkoa jäätä myöten Väinöä kohti.
”Väinön pää oli pinnalla ja sen suurista silmistä näkyi, että koiralla oli hengenhätä.”
Wärnhjelm kertoo, että hän halusi jopa oman henkensä kustannuksella pelastaa Väinön.
Hän yritti kurottamalla tarttua Väinöön, mutta jää petti hänen altaan ja hän vajosi hyiseen veteen.
Sankarikoira pitää emäntää silmällä
Kun Carlos nousee matolta, koira venyttelee hetken. 8-vuotiaana Carlos ei ole enää vetreimmillään, mutta tuokion tassuttelun jälkeen koiran suuret lihakset vertyvät. Carlos kiertelee olohuoneessa ja tulee sitten sohvan eteen.
Vahvan suojeluvaiston omaava koira pitää herkeämättä silmällä emäntäänsä.
Kun kolmivuorotyötä sairaanhoitajana tekevä Satu Wärnhjelm käy nukkumaan, Carlos käy aina makuuhuoneessa katsomassa, että Wärnhjelm on varmasti sängyssään ennen kuin kiipeää itse sohvalle ja käy pitkälleen.
Carlos käyttäytyi kuuliaisesti myös tuolloin kohtalokkaana päivänä Kakskerran rannassa.
”Carlos ui heti lähemmäs minua, kun kutsuin sitä. Aivan kuin koira olisi ymmärtänyt, että nyt on meidän kummankin henki kysymyksessä”, Wärnhjelm kertoo.
”Väinöä ei enää näkynyt. Salmen vesi oli hyytävän kylmää. Ymmärsin, että vedestä on päästävä äkkiä ylös tai muuten käy huonosti. Pelkäsin, että mekin hukumme Carloksen kanssa.”
Jäistä nouseminen oli aikamoinen taistelu
Kylmyys kangisti jo sekä Wärnhjelmiä että Carlosta. Hän työnsi koiraa jään päälle, mutta jää alkoi murtua Carloksen edestä. Lisäksi Wärnhjelm joutui koiransa kanssa pinnistelemään, ettei voimakas virta olisi vienyt heitä mukanaan.
Viimein Carlos sai emäntänsä työntämänä punnerrettua rintakehänsä jään reunalle. Carloksen vahvat kynnet painuivat rapisten kerta toisensa jälkeen jäähän ja koira eteni sentti sentiltä rantatörmää kohti.
Wärnhjelm tarttui kaksin käsin Carloksen kupeisiin.
”Komensin Carlosta, että mene, mene ja vähitellen koira sai noustua kokonaan jään päälle. Riipuin Carloksessa niin kauan, että se sai vedettyä myös minut ylös vedestä.”
”Sokki iski vasta jälkeenpäin”
Satu Wärnhjelm ei usko, että olisi ilman Carlosta selvinnyt koskaan salmen jäätävästä vedestä ylös.
”Virta oli niin voimakas, että jos en olisi pitänyt Carloksesta kiinni, olisin hyvinkin voinut päätyä virran vietäväksi.”
Jäälle päästyään Wärnhjelm kieri kymmeniä metrejä sen päällä ennen kuin uskalsi nousta jaloilleen.
”Carlos loikki ympärilläni ja ravisteli vettä turkistaan. Koira näytti olevan iloinen selviytymisestämme tai sitten se otti meidän pulahtelumme leikin kannalta.”
Wärnhjelm ja Carlos nousivat rinnettä myöten mökkiin, missä Wärnhjelm vaihtoi ylleen kuivat vaatteet.
Reilun kymmenen kilometrin ajomatkasta mökiltä silloiseen kotiinsa Wärnhjelm ei muista juuri mitään.
”Vedessä olin täysin toimintakykyinen. Sokki iski vasta jälkeenpäin.”
Kotiinsa päästyään Wärnhjelm soitti lapsilleen, jotka tulivat pian katsomaan, olivatko hengenhädästä selviytyneet äiti ja Carlos kunnossa.
”Meillä ei ollut Carloksen kanssa enää hätää. Olimme kuitenkin kaikki sanomattoman surullisia siitä, että yksi puuttui joukostamme. Väinöä ei enää ollut.”
Selviytyminen oli vaiston ja onnen varassa
Seuraavana päivänä paikallisen pelastuslaitoksen sukeltajat tulivat tekemään harjoitussukelluksia Kakskerran salmeen.
Harjoituksen lomassa he yrittävät turhaan etsiä Väinön ruumista salmen pohjasta. Virta oli vienyt pienen koiran mennessään.
Satu Wärnhjelm kertoo, että yksi sukeltajista oli päivitellyt sitä, miten haastavaa oli täytynyt olla salmesta rannalle nouseminen.
”Toimin vaistonvaraisesti niin kuin varmasti Carloskin. Meillä oli myös hyvää onnea, ettemme joutuneet jakamaan Väinön kohtaloa.”
Wärnhjelm sanoo tuntevansa yhä syyllisyyttä Väinö-koiran hukkumisesta.
”Tiedän että itsensä syyllistäminen on turhaa. Jos en kuitenkaan olisi soittanut vuokraisännälle, olisin ehtinyt nopeammin rantaan. Olisinko silloin ehtinyt pelastaa Väinön?”
Wärnhjelm myöntää, että varsinkin keväisin tapahtumat Kakskerran saaren salmessa palautuvat yhä hänen mieleensä.
”Se on minulle vaikea asia, vaikka tunnen kiitollisuutta selviytymisestäni. En kuitenkaan pysty vieläkään katsomaan kuvia salmeen hukkuneesta Väinöstä.”
Tietääkö Carlos itse olevansa sankarikoira?
Carlos on kennelnimeltään Mustankonnun Lujatahto, mutta Satu Wärnjelmin mukaan kennelnimi ei välttämättä aina kuvaa kovin osuvasti koiraa.
”Kotioloissa Carlos on varsinainen mammanpoika ja vellihousu.”
Kakskerran salmessa Carlos kuitenkin teki sankarikoiran uroteon.
Kun vuosien takaista tapahtumaa on muisteltu Wärnhjelmin perhepiirissä, ovat Satu Wärnjelmin lapset kerta toisensa jälkeen muistuttaneet siitä, että heidän äitinsäkin olisi voinut hukkua ilman Carloksen apua Kakskerran salmeen.
”Yhden tyttären mielestä Carlos ansaitsi mitalin ja sen vuoksi hän teki Kennelliitolle ehdotuksen, että Carlos saisi Sankarikoiran arvonimen”, Wärnhjelm kertoo.
Sen Carlos sai ja sen se on ansainnut.
Mutta tietääkö koira itse olevansa sankari?
Carlos nousee matolta, haukottelee ja ravistaa hieman päätään. Koiran suupielet vetäytyvät ja kieli tulee esiin.
Nauraako se?
Lue myös: Itsepäinen Bruno on ihmishengen pelastanut sankarikoira – Katso hellyttävä video!