Ihmissyöjäsusi toi kauhun kierteen: Näin surullinen tapahtumasarja alkoi Turun seudulla- Lue tositapahtumiin perustuvan tarinan ensimmäinen osa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Susi surmasi 22 lasta Turun lähistöllä vuosina 1880–1881. Seuran toimittaja Hannu Holvas kirjoitti tapahtumista laajan juttusarjan 1979. Nyt sarja julkaistaan uudelleen toiveuusintana.

Keväällä 1979 Seuran toimittaja Hannu Holvas luki Metsästys ja kalastus -lehdestä jutun, joka kertoi surullisesta tapahtumasarjasta: Susi oli surmannut vuosina 1880–81 Turun lähistöllä 22 lasta. Tapaus oli ainutkertainen maailmanhistoriassa. Missään muualla ei ollut todistettavasti koettu Varsinais-Suomen ”susivuosien” kaltaista murhenäytelmää.

Juttu vaikutti niin uskomattomalta, että Holvas päätti tutkia kaikki löytämänsä kirjalliset lähteet. Sen jälkeen hän lähti itse tapahtumapaikoille haastattelemaan alueen iäkkäitä ihmisiä, joilla oli toisen polven muistitietoa tapahtumien yksityiskohdista.

Turun seudun ihmissyöjäsusi -juttusarja julkaistiin syksyllä 1979 (40–42/79). Nyt julkaisemme vertahyytävän tarinan uudelleen digitaalisessa muodossa. Reportaasissa selvitetään tragedian kulku tapaus tapaukselta.

Jutun kirjallisina lähteinä on käytetty mm. Maarianhaminan postinhoitajan Uno Godenhjelmin 1891 julkaisemaa kirjaa Minnen från vargåren i Åbo län 1880–82, vanhoja kirkonkirjoja, Turun läänin maaherralle lähetettyjä raportteja sekä useita lehtiartikkeleita ja tieteellisiä teoksia.

Suullisina lähteinä on käytetty suden hampaissa surmansa saaneiden lasten sukulaisia tai omaisten tuttavia, joille sata vuotta vanha perimätieto oli jäänyt yllättävän hyvin muistiin: jokainen turmapaikka löytyi lähes metrin tarkkuudella. Hannu Holvaksen  käytössä oli juttua tehdessä myös yksi ensi käden kertomus: ihmissyöjäsuden hampaista ainoana pelastuneen halikkolaistytön henkilökohtainen haastattelu 1950-luvulla nauhalle äänitettynä.

Reportaasin tekovaiheessa Holvas kohtasi monia hankaluuksia. Suurimman ongelman muodosti ihmisten nimistö, joka vielä 1880-luvulla oli kirkonkirjoissa pelkästään ruotsinkielistä. Toisen ongelmaryhmän muodostivat sairaat ja jo melkein puhekyvyttömät vanhushaastateltavat, joilla kuitenkin oli tarkkaa tietoa tapauksista. Erään 104-vuotiaan naisen, joka itse oli elänyt nuorena tyttönä noita susivuosia, haastattelu epäonnistui vanhuksen kuurouden ja sokeuden vuoksi. Toinen haastateltava kuoli kolme tuntia ennen sovittua tapaamista.

Hannu Holvas itse on kuvannut jutun tarkoitusperiä: ”Tämän jutun tarkoituksena ei ole synnyttää susihysteriaa, jota tässä maassa on muutenkin typeryyteen saakka. Päinvastoin. Susihan on Suomessa tappanut viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana satojatuhansia kotieläimiä, mutta vain tämän yhden tapahtumasarjan aikana ihmisiä. Näyttää sitä paitsi perustellulta uskoa, että 22 lapsen kuolema on yhden ja saman susiyksilön työtä.”

Alla olevassa kartassa on merkitty jokainen suden tekemä hyökkäys. Klikkaaamalla nappia saat selville lapsen, jonka susi tappoi. Kartan oikeassa alareunassa olevaa punaista mikrofonin kuvaa painamalla voit kuunnella, miten ainoa hengissä säilynyt lapsi, Ida Laakso, muistelee tapahtunutta. Nauhoitus on vuodelta 1956.

 

Kauhun kierre alkaa

Tammikuun 15. päivä vuonna 1880 oli valjennut kirkkaana ja kylmänä Kalannin pitäjän Velluan kylässä. Puoleen päivään mennessä räystäät kuitenkin jo tippuivat auringon lämmössä. Räätäli Wilhelm Hörnbergin tuvassa leikkivät 8-vuotias Kalle ja hänen vanhempi veljensä Ville. Äiti Johanna Iisakintytär valmisteli päivällistä. Lapsilla oli nälkä.

Nälkä oli myös sillä takkuturkkisella, kellahtavan harmaalla pedolla, joka aamun tunteina oli kierrellyt lumista metsää Hörnbergin talon ympärillä. Susi oli niin nälkäinen, että se oli valmis toimimaan luontaisia vaistojaan vastaan. Kohta se oli saava tilaisuutensa. Kohta se oli valmis unohtamaan pelkonsa. Varsinais-Suomen metsistä oli tuleva pienten lasten synkkä hautausmaa.

Syötyään äidin valmistaman aterian Kalle ja Ville Hörnberg lähtivät viemään muiden sisarusten jäljiltä täyttä yöastiaa pihan poikki saunan taa, pellon laitaan. Yleensä veljeksiä oli kielletty oleskelemasta paikoilla, joista ei ollut suoraa näköyhteyttä tuvan ikkunoihin, mutta tässä tapauksessa Johanna-äiti antoi pojilleen luvan.

Päästyään saunan taa veljekset tyhjensivät astian, riisuivat housunsa ja kävivät itsekin asialle. Sillä hetkellä suuri susi syöksähti esiin metsän varjoista, ylitti nopeasti perunamaan ja hyppäsi aidan yli. Yhdellä loikalla se oli pienemmän Kallen kimpussa ja tarttui häntä hampailla niskasta. Saman tien susi kääntyi ympäri ja hyppäsi Kalle suussaan takaisin aidan yli kadoten läheiseen metsään. Järkyttynyt Ville veti kiireesti housunsa ylös ja juoksi huutaen tupaan.

Villen tytär Aina Helminen, 82, asuu nykyisin (1979) Kalannin vanhainkodissa ja muistaa isänsä kertomasta paljon: ”Kun susi oli vienyt Kallen, isä juoksi sisään ja huusi äidille: ”Koira vei Kallen.” Äiti ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Hän kutsui kaikki lapset sisään, ja lukittuaan ovet säntäsi naapuriin hälyttämään kiväärimiehiä. Kun miehet saatiin kokoon, äiti lähti heidän matkaansa.”

”Verijäljet lumessa viitoittivat suden tien miehille ja isoäidilleni”, kertoo Aina Helminen. ”Maassa oli vain ohuesti tuoretta lunta ja jälkiä oli helppo seurata. Puolen kilometrin päästä löytyi Kallen oikea jalka. Se oli purtu irti reidestä. Pian tämän jälkeen löytyivät Kallen vaatteet.”

Kallen äiti oli rohkea nainen. Hän seurasi kiväärimiehiä loppuun saakka tällä painajaismaisella matkalla ja keräsi ison hameensa laskoksiin lapsensa irtirevittyjä ruumiinosia. Vain silmistä valuneet kyynelet kertoivat järkytyksestä. Kilometrin päässä kotipihasta Johanna Hörnberg, jota kotikylässään kutsuttiin vain ”hööperskaksi”, poimi syliinsä Kallen vasemman käden sekä oikean käden sormet ja osan kämmenestä. Myöhemmin löytyivät vielä Kallen pää, rinta ja selkä. Muu oli syöty. Susi lajitovereineen katosi jäljittäjiltä.

Aina Helminen muistelee isänsä kertoneen, että susi oli ollut kuin suuri koira, mutta että sillä oli ollut ”niskatukka toisella puolen päätä”.

Myöhemmin Ville Hörnberg muutti nimensä Helmiseksi. Aina Helminen itse toimi meijerikkönä eri puolilla Suomea, mutta muutti lapsuutensa maisemiin eläkkeelle jouduttuaan.

Pieni Kalle Hörnberg oli elänyt elämänsä ensimmäiset ja viimeiset kahdeksan vuotta maassa, jolla ei kielen ohella ole paljoakaan yhteistä nyky-Suomen kanssa. Suomi oli Venäjän keisarin suuriruhtinaskunta, ja hallitsija, tsaari Aleksanteri II johti maata Pietarista käsin. Suomella oli kuitenkin varsin itsenäinen asema, ja valtaa käyttivät valtiopäiville [= silloinen eduskunta] kokoontuneet aatelis-, pappis-, talonpoikais- ja porvarissäädyt.

Nykyistä hallitusta vastasi keisarillinen senaatti, jonka puheenjohtajana oli tsaarin nimittämä kenraalikuvernööri. Periaatteessa tämä venäläinen virkamies vastasi nykyistä pääministeriä, mutta koska hän enimmäkseen oleskeli omassa maassaan, nousi senaatin talousosaston varapuheenjohtaja nykyistä pääministeriä vastaavaan asemaan. Maanviljelys-, metsästys- ja mm. petokysymykset kuuluivat senaatissa talousosaston maanviljelystoimikunnan johtajalle, joka susivuosina oli senaattori Oscar Norrmén. Hänen asemansa vastasi nykyistä maa- ja metsätalousministeriä.

Kalle Hörnbergin tapaus ei vielä herättänyt senaatin kiinnostusta, tuskinpa tieto asiasta tässä vaiheessa edes kulkeutui Helsinkiin saakka. Kalannissa ja lähialueilla Kalle Hörnbergin kuolemaan sen sijaan suhtauduttiin pelolla ja vakavuudella. Tällaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Mynämäen pitäjässä järjestettiin kolme (tuloksetonta) susien ajometsästystä ja suden tapporaha nostettiin pilkkahinnasta 75 markkaan.

Toinen tapaus

Kevään kynnyksellä, huhtikuun 23. päivänä, torppari Petteri Samulinpojan vaimo oli lastensa kanssa yksin kotona Laitilan Viikaisten kylässä. Monilapsisen perheen kahden ja puolen vuoden ikäinen Johanna Josefiina puuhaili yksin pihalla. Yhtäkkiä sisälle kuului tuskainen lapsen huuto: ”Äiti!”

Kun äiti – siirrettyään askareensa syrjään – pääsi ulos, häntä kohtasi kauhistuttava näky. Pihalla, melkein oven edessä, oli pikku-Johannan jalka. Muuten piha oli autio, mutta suuret suden jäljet johtivat jalan luota metsään. Äiti tuupertui maahan. Myöhästyneessä takaa-ajossa ei koskaan löydetty tytön ruumista. Laitilalaisen Varma Nurmen, 77, äiti oli surmansa saaneen Johannan pikkuserkku. Lapsena Varma Nurmi kuuli usein äidiltään tästä surullisesta tapahtumasta.

”Johannan äiti meni lapsen kuolemasta aivan sekapäiseksi. Puoli vuotta kului niin, ettei hän tiennyt mistään mitään, makaili vain sängyssään tuijottamassa. Perheen isä Petteri ja lapset saivat kuitenkin hänet vähitellen terveeksi. Niin paljon Johannan kuolema ja katoaminen olivat kuitenkin koskettaneet äitiä, että hän risti seuraavan tyttärensä edesmenneen lapsen mukaan Julia Johannaksi. Muita lapsia olivat Fiinu, Milja, Elita, Jussi ja Arvi. Minä itse muistan parhaiten Miljan, koska istuin lapsosena usein hänen sylissään keinutuolissa vanhoja tarinoita kuulemassa. Milja oli kuolemaansa saakka henkisesti terve, mutta hänen ruumiinsa oli kylmännyt eikä hän pystynyt liikkumaan. Perhe otti itselleen myöhemmin nimen Wiik.”

Kolmas tapaus

Vain kaksi päivää Johannan kuoleman jälkeen tappajasusi iski uudelleen, nyt Nousiaisissa. Suden mieltymys ihmislihaan ja helppoon saaliiseen näytti vain yltyneen. Tällä kertaa uhriksi joutui renki Martti Vilhelm Juhaninpojan 7-vuotias tytär Maria Matilda. Surmansa saanut lapsi oli nykyturkulaisen kauppaneuvos Aarno Ahon täti.

Kauppaneuvos Aho kuuli tapauksesta lapsena, mutta vasta paljon myöhemmin hän kiinnostui siitä ja hankki itselleen jäljennöksen asiaa koskevasta kruununvoudin [silloinen nimismies] pöytäkirjasta. Se löytyi Maskun kihlakunnan arkistosta ja oli päivätty 2. toukokuuta 1880. Suomennettuna sen teksti kuuluu näin:

”Herra maaherran luona saan mitä alamaisimmin ilmoittaa, että Nousiaisten pitäjän Kaitaraisten kylässä, Tasasen tilan alustalaisena Tapomäen torpalla asuvan renki Matti Vilhelm Juhaninpojan kolme lasta olivat 25. päivänä kulunutta huhtikuuta olleet poistumassa kotoaan noin 100 sylen [180 m] päähän siitä, kun äkkiä ryntäsi susi metsästä vanhinta lasta, kahdentoista vuoden ikäistä poikaa kohden, joka karahka kädessä onnistui pelästyttämään sen pakosalle. Tämän jälkeen poika otti nuorimman lapsen, viisivuotiaan tytön, syliinsä ja kaikki kolme kääntyivät kotiin päin, mutta kohtasivat taas suden, joka oli tullut kiertotietä ja joka nyt tuli lapsia kohti ja vei pois vanhemman tytön, seitsemänvuotiaan Matildan veräjällä noin sylen [18 m] päässä torpasta. Samana päivänä illemmalla löydettiin torpan läheisyydestä lapsen hame ja toinen kenkä, mutta seuraavana päivänä kolmen virstan [3,2 km] päässä torpasta metsästä oikea jalka, molemmat pohjaluut sekä muutamia luunsiruja. Elia Schröder.”

Isoveli, jonka sylissä pienempi tyttö pelastui, oli kauppaneuvos Ahon isä. Aarno Aho muutti vanhempineen Tapomäen torpasta Turkuun jo neljän vuoden iässä, eivätkä hänen äitinsä tiedot tapahtumasta olleet kovinkaan tarkkoja. Torppaa ei enää ole, vaan sen paikalla kasvaa komea kuusi. Muistot tuosta talosta on kauppaneuvos Aho kuitenkin tallettanut maalauttamaansa tauluun, joka nyt riippuu hänen työhuoneensa seinällä Turussa.

Nykyajan ihmistä varmasti kummastuttaa se tosiasia, ettei Varsinais-Suomessa 1880 ryhdytty näitten tapausten sattuessa tehokkaisiin toimiin susien surmaamiseksi ja lasten varjelemiseksi. Selitys on yksinkertainen: tuon ajan maailma poikkesi meidän oloistamme erittäin paljon. Radiota ei ollut, puhelinta ei ollut, autoja ei ollut. Tieto kulki paikasta toiseen vain ihmisten mukana, matkamiesten vauhdilla. Yhden kylän sisällä uutinen kulki juorutätien mukana talosta taloon kenties päivässä parissa, koko pitäjän se saavutti ehkä viikossa, lähimpään kaupunkiin (tässä tapauksessa Turkuun) sen kulku saattoi kestää viikkokausia ja pääkaupunki Helsinkiin jo kuukausia. Ihmissyöjäsusi liikkui paljon nopeammin.

Toinen tosiasia on se, että Suomi oli sääty-yhteiskunta, jossa valta ja varat eivät ulottuneet kansan enemmistöön saakka. Ampuma-aseita oli harvassa, pääasiassa ammattimetsästäjillä, sotilailla ja aatelisilla.  Tavallinen kansa pystyi vaikuttamaan ”petokysymykseen” lähinnä vain myrkytetyin haaskoin, kirvein ja seipäin. Myös sudenkuopat olivat suosittuja. Näiden alkeellisten metsästyskeinojen käyttö oli tehotonta ja merkitykseltään lähinnä moraalista. Niinpä ihmissyöjäsusi jatkoi kenenkään estämättä vaellustaan verisillä poluillaan.

Neljäs tapaus

Tuskin ehti uusi päivä valjeta, kun ihmisveren makuun päässyt susi iski jälleen. Huhtikuun 26. päivänä se oli laumansa muiden jäsenien kanssa siirtynyt Mynämäen puolelle. Samaan aikaan Kustaa Helinin kaksivuotias tytär, edellisenä päivänä surmansa saaneen lapsen kaima Maria Matilda oli menossa Kukolan kylän Kivesojalla sijaitsevan kotinsa pihamaan tuntumassa pulppuavalle lähteelle vettä noutamaan. Lapsukainen ei koskaan palannut tältä matkalta.

Matildan vanhemmat löysivät luonnonlähteen ääreltä vain tyhjän vesikiulun, jonka sisältö oli kaatunut maahan. Muutama veripisara kertoi loput. Järjestetystä etsinnästä huolimatta ei Matildasta koskaan löydetty vaatteenriekalettakaan.

Mikäli Helinit olisivat tienneet edellisten päivien tapahtumista, he tuskin olisivat päästäneet kaksivuotiasta tytärtään yksin ulos. Nyt metsästä tuli heidän tyttärensä kirkkomaa.

Viides tapaus

Koivut olivat jo hiirenkorvilla ja luonto heräämässä sulaneen lumen alta, kun Auran pitäjän Karviaisten kylässä asuva torppari Jaakko Latvalan (Lalvas) lapset leikkivät kaksi huonetta käsittävän hirsitalonsa pihamaalla. Oli toukokuun 15. päivä vuonna 1880.

Perheen isä, torppari [= vuokraviljelijä] Jaakko Latvala oli asettanut veistämiään lautoja pihalle pystyyn kartiomaisiin rakennelmiin kuivumisen nopeuttamiseksi. Isommat lapset leikkivät piilosilla oloa kehikkojen sisällä, mutta kolmivuotias Mantu pysytteli ulkopuolella.

Kehikon sisällä olevat lapset huomasivat lautain raosta yllätyksekseen ”suuren koiran”, joka lähestyi heitä.  Mantu sen sijaan ei huomannut saalistavaa petoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Susi iski hampaansa Mantun niskaan, riepotteli tyttöä hetken surmaten uhrinsa ja poistui sitten saaliinsa kanssa tulosuuntaan. Muut lapset juoksivat kotiin ja hokivat äidille yhtä ja samaa kauhunsekaista lausetta: ”Suuri koira vei Mantun!”.

Tämä kuvaus perustuu auralaisen Saima Mäkelän kertomukseen, jonka hän on kuullut Mantun sisarpuolelta sekä isältään. ”Se oli niin kamala tarina, että lapsena kuulin siitä tuon tuostakin”, muistelee Saima Mäkelä. ”Mantun sisarpuoli kertoi minulle, että heti tapauksen jälkeen järjestettiin kylällä suuretsintä. Tuloksena oli muutamia suolen kappaleita sekä, mikä kaikkein kauheinta, Mantun kengät ja niissä pienet jalat! Vieläkin tunnen kauhua, kun muistelen noita lapsena kuulemiani kertomuksia.”

Latvalan Mantun tapauksen jälkeen levisi Lounais-Suomeen todellinen susihysteria. Eikä tietenkään syyttä. Monet virkamiehet suhtautuivat asiaan kuitenkin melko välinpitämättömästi. Tämän vuoksi Turun läänin maaherra, kreivi Carl Magnus Creutz, kutsui kesäkuun 3. päivänä eräitä kruununvouteja lääninkansliaan neuvottelemaan siitä, miten pitäisi suhtautua virkamiesten laiminlyönteihin.

Kreivi Creutz näyttää ottaneen tilanteen todella vakavasti, sillä hän matkusti henkilökohtaisesti niihin pitäjiin, joiden alueilla susi oli surmannut lapsia. Hän piti useita puhutteluja virkamiehille ja kehotti kaikkia asukkaita ryhtymään voimatoimiin petoja vastaan. Näyttää siltä, ettei tässä vaiheessa vielä etsitty tiettyä yksilöä, vaan suunnitelmana oli pikemminkin surmata kaikki alueella liikkuvat sudet. Vasta myöhemmin alkoi näyttää todennäköiseltä, että yksi ja sama susi tappoi lapsia muiden petojen osallistuessa korkeintaan saaliin jakoon.

Kuudes tapaus

Tuli juhannus, tuli helteinen heinäkuu eikä uusia surunviestejä enää kantautunut maakunnasta. Myrkytetyt haaskat, raudat ja sudenkuopat odottivat metsissä – turhaan. Ihmiset alkoivat jo uskoa, että surmantyöt olivat päättyneet. Elokuun 3. päivänä toiveet romahtivat.

Mynämäkeläisen parkitsija Lindbergin 10-vuotias tytär Anna oli samanikäisen tyttötoverinsa kanssa tuolloin paimentamassa karjaa Nihattulan kylän metsässä. Lehmät oli kuljetettu synkimpään korpeen metsätietä pitkin (tämä vanha metsätie on yhä havaittavissa).

Puolen päivän maissa lehmiä hätyyttelemään tullut susi hyökkäsi pakoon pyrkineen Anna Lindbergin kimppuun ja surmasi hänet. Toinen tyttö seurasi tapahtumaa vierestä kauhusta paikoilleen jähmettyneenä. Osa ruumiista löydettiin myöhemmin ns. Mahasuosta. Tämä historiallisista lähteistä löytynyt nimi on nyky-Mynämäellä herättänyt hieman kummastusta. Eräs iäkäs paikallisasukas ei ole koskaan kuullut Mahasuo-nimeä ja hän arveleekin, että epäviralliseksi jäänyt suon nimitys lienee syntynyt Annan mahalaukun löytöpaikan mukaan. Sittemmin nimi lienee painettu unhoon liian karmeana muistona.

Asukkaat kiinnittivät Annan kuolinpaikalle, metsätien varrella kasvavaan mäntyyn puisen ristin, johon kaiverrettiin runo:

Metsän pedolta tähän tuotu, Kuitenkaan ei sen saaliiksi suotu.

Vuosikymmenien kuluessa risti mätäni sateessa, tuulessa ja tuiskussa. Kun alkuperäinen risti oli lopulta kokonaan lahonnut, asukkaat kiinnittivät puuhun uuden ristin. Seura-lehden reportaasin teon aikana paikalla oli jo kolmas puuristi. Sen tilalle tuntematon mynämäkeläinen kiinnitti neljännen ristin pian Seuran juttujen ilmestyttyä. Paikkakuntalaiset ovat näin kunnioittaneet pikku-Annan muistoa jo kolmen sukupolven ajan.

Vuonna 2004 kesällä elokuvaaja ja susihistorian harrastaja Marko Auvinen kävi Tampereelta saakka paikalla jo ties kuinka monennen kerran ja huomasi ristin olevan viimeisillään.  Hän teki itse kestävästä puusta viidennen ristin ja kiinnitti siihen metallilaatan, johon kaiverrutti ensimmäisen ristin runotekstin vuodelta 1880. Yhdessä tämän kirjan tekijän ja metsän omistajan kanssa hän naulasi ristin historialliselle paikalleen. Auvinen arveli tuolloin, että uusi risti kestänee hänen elämänsä ajan.

Eräiden tietojen mukaan näyttää todennäköiseltä, että Lindbergit myöhemmin suomensivat nimensä Kallipääksi tai Kallionpääksi. Heidän yli sadan vuoden takaisen sukulaisensa Annan julmalla kohtalolla oli kaikesta huolimatta myönteistäkin merkitystä: viranomaiset eivät unohtaneet ihmissyöjäsutta.

Seitsemäs tapaus

Vuonna 1880 yleinen maantie kulki Laitilan pitäjän Koveron kylän halki. Tuolloin seutu oli vielä hyvin harvaanasuttua ja synkkä korpi tervehti matkaajia tien molemmin puolin. Koveron kylässä, Turusta päin tultaessa tien oikealla puolella, seisoi kuitenkin läkkiseppä [= peltiseppä] Matti Granforsin pieni tölli.

Lokakuun 7. päivänä Granforsin viisivuotias tytär Serafia Aleksandra oli omissa puuhissaan aivan tien vieressä. Muu perhe oli sisällä, äiti tuvassa, isä verstaallaan. Kun ”Fiinaa” ei pitkään kuulunut eikä näkynyt, vanhemmat huolestuivat ja hälyttivät lähiseudun ihmisiä etsintöihin. Pahat aavistukset liikkuivat kyläläisten mielissä, kun he turhaan etsivät Fiinaa hämärän tuloon saakka. Seuraavankaan päivän etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Kenenkään ei ollut enää vaikeaa päätellä, mitä oli tapahtunut.

Laitilalainen Anni Niemi, 76, asuu nykyisin aivan Fiinan katoamispaikan lähellä Koverossa.  Annin äiti tunsi varhaislapsuudessaan hyvin Fiinan ja Anni itse muistaa vielä hyvin Fiinan siskon, Granforsin Elsan.

”Äiti ja Elsa minulle tapauksesta kertoivat”, Anni Niemi sanoo Seuralle. ”He myös näyttivät minulle kiven, johon läkkiseppä Granfors oli hakannut ristin Fiinan kuoleman muistoksi. Itse lapsesta ei koskaan löydetty muuta kuin toinen käsi, ja sekin vasta paljon tapahtuman jälkeen. Ristikivi oli paikalla vielä muutama vuosi sitten, mutta nyt se on kadonnut rakennustöiden vuoksi.”

Seuran reportterien käydessä Anni Niemen kanssa turmapaikalla päivän lehdet ovat kertoneet, että susia on taas nähty Laitilassa. ”Itse en menisi metsään”, toteaa näistä tiedoista myös kuullut Anni Niemi, joka lähtiessämme jää nostamaan perunoita omalta pelloltaan.

Anni Niemen mukaan Serafia Granforsin jälkeen jääneet sukulaiset muuttivat nimensä myöhemmin Arvioksi.

Kahdeksas tapaus

Seuraava tapaus on ainoa kaikkiaan 23 murhenäytelmästä, jonka taustatiedot ovat jääneet osittain hämäriksi. Uno Godenhjelm antaa kirjassaan päivämäärän 6. lokakuuta (siis päivä ennen edellistä surmaa), mutta sijoittaa tapauksen listallaan kuitenkin Laitilan surmatyön jälkeen. Lienee mahdollista, että jommassakummassa päivämäärässä on virhe.

Nykypaimiolainen Einari Sillanpää tunsi kuitenkin paikan, missä susi kävi palkollinen Eufrosyne Juhanintytär Tuomisen nelivuotiaan lapsen Ida Karoliinan kimppuun. Paikka sijaitsee Taatilan kylän Mäkärlän Ihananpyölissä, nykyisen koulun vieressä. Sillanpäälle paikan ovat näyttäneet hänen isänsä ja äitinsä. Toinen vanha paimiolainen Lempi Tuominen muistaa tapauksesta paljon perimätietoa: ”Minun äitini ei nähnyt itse tapausta, mutta oli kuitenkin hyvin lähellä surmapaikkaa”, Lempi Tuominen kertoo. ”Kolme lasta oli ollut paimenessa Mäkärlän taloon kuuluneessa Ihananpyölissä nähdessään suden. Kaikki lähtivät pakoon ja yrittivät kädestä vetämällä saada pienintä, nelivuotiasta Idaa mukaan. Tyttö kesti juoksua kuitenkin vain kappaleen matkaa ja jäi lopulta muista jälkeen. Ida oli loppuun saakka huutanut muille lapsille itkunsekaisella äänellä, että ”odottakaa, odottakaa”, mutta muut pelkäsivät sutta liian paljon pysähtyäkseen. Sitten susi iski kiinni tyttöön ja jäi paikalle raatelemaan saalistaan.”

Suden hampaisiin joutuneen tytön sisarusten päästyä ihmisten ilmoille, heidän isänsä lähti heti etsimään nuorimmaistaan. Lempi Tuomisen äiti oli paikalla miehen saapuessa takaisin. ”Äitini näki, kun lapsen isä tuli metsästä lapio olallaan. Lapion päällä makasi kuollut tyttö, jonka vatsa oli purtu auki ja jonka raajat riippuivat velttoina lapion molemmin puolin.”

Lapsen äiti Eufrosyne Tuominen jäi myöhemmin leskeksi, ja kaikki vanhat paimiolaiset muistavat hänet ”Susi-Siinana”. Nimitys ei johtunut siitä, että susi oli tappanut hänen lapsensa, vaan siitä, että hän asui miehensä kanssa ns. susiparina, siis nykykielellä avoliitossa. Avovaimoa kutsuttiin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla Salon suunnalla leipäsudeksi.

”Hän oli luonteeltaan vähän ärtyinen”, sanoo Lempi Tuominen. ”Loppuaikoinaan hän kulki talosta taloon myyden juurista valmistamiaan luutia. Hän eli hyvin vanhaksi, mutta hänen muista lapsistaan tai sukulaisistaan en muista koskaan kuulleeni mitään. En edes muista hänen sukunimeään, sillä hän oli kaikille vain Susi-Siina. Itse hän ei tuosta nimestä kuitenkaan pitänyt.”

Miksipä olisi pitänyt, sillä menneinä aikoina avoliittoja ei kovin hyvällä katsottu. Salolainen metsästyshistorian tutkija Pentti Kataja kertoi kiinnostuneensa Susi-Siinan asioista huomattuaan, että menneinä vuosisatoina aviottoman lapsen saanut äiti joutui kirkon ”abserveerattavaksi”. Hänen oli käytävä läpi menettely, jossa pappi lateli naiselle pahat madonluvut, uhkasi huorintekijää helvetin tulella ja muilla kauheuksilla kunnes uhri oli hermoromahduksen partaalla. Tämän jälkeen onneton nainen sai synninpäästön ja hiukan ihmisoikeuksiakin. Susi-Siina oli ollut vajaan kolmen kuukauden ikäisen poikansa Juhani Jalmarin vuoksi abserveerattavana 30. syyskuuta 1880, siis vain viikon päivät ennen tyttärensä kuolemaa suden hampaissa! Olisikohan kirkon toiminta vaikuttanut Susi-Siinan mielenrauhaan ja sitä kautta tyttären huolenpitoon?

Eufrosyne eli Siina Tuominen kuoli Paimion vanhainkodissa 7. syyskuuta vuonna 1938. Hänen toisen lapsensa, edellä mainitun Juhani Jalmarin, jälkeläisiä on vielä elossa Halikon suunnalla.

Susi-Siinan lapsen kohtalo johti ainakin yhteen toimeen: Paimioon kaivettiin talkoilla useita sudenkuoppia, joista yksi on vielä jäljellä Tomeron kylässä.

Yhdeksäs tapaus

Lokakuun 15. päivänä oli kulunut tasan yhdeksän kuukautta ihmissyöjäsuden ensimmäisestä iskusta ja koko Suomi alkoi olla varuillaan. Lehdistön otsikot olivat tummenneet ja saaneet lisää leveyttä. Jopa Turun syksyisen kuraisilta kaduilta kerrotaan aamuvarhaisella etsityn suden jälkiä koirantassujen painallusten lomasta. Siirryttäessä kaupungista kohti syrjäisempiä maaseutukyliä pelko ja varovaisuus muuttuivat vähitellen kauhuksi ja epätoivoksi. Siitä huolimatta Vehmaan Maarjärven säteritilan [= verovapaa aatelistila] metsätorpassa asuva leskirouva Henrika Grönroos salli viisivuotiaan poikansa Pauli Robertin lähtevän yksin metsään.

Iltapäivällä Pauli oli jo palaamassa retkiltään järven rantaan johtavaa metsäpolkua pitkin, kun suuri naarassusi sai hänestä vainun. Lähellä silloista Maarjärven yli johtavaa siltaa susi tavoitti Paulin, surmasi hänet ja raahasi ruumiin pois.

Myöhemmin löydettiin metsästä pojan jalka ja Mynämäen suunnasta hänen päänsä.

Ihmissyöjä oli talven, kevään, kesän ja syksyn mittaan kulkenut satoja kilometrejä, tappanut niin kotieläimiä, metsän riistaa kuin lapsiakin. Miksei se muiden susien tapaan tyytynyt saaliseläimiin? Eräs syy, vaikkakaan ehkä ei tärkein, on se, ettei 1880 ollut paljonkaan metsänriistaa. Susia ja muita petoeläimiä sen sijaan oli paljon ja ihminen metsästi lähes esteittä. Tärkeimmät syyt olivat luultavasti kuitenkin aivan muualla ja ne lienevät selvinneet aikalaisillekin vasta murhenäytelmän lopussa.

Maarjärven tapauksen jälkeen loppu ei kuitenkaan ollut edes lähellä. Yhdeksän lasta oli jo kohdannut julman kuoleman suden hampaissa ja ihmisenpelkonsa kadottanut vanha naaras oli valmis iskemään uudelleen.

Se tapahtui kahdeksan päivää myöhemmin. Tällä kertaa hyökkäys kuitenkin epäonnistui.  Suden saaliikseen aikoma tyttö pelastui – tosin raadeltuna. Tämä ”tyttö” kuoli vasta vuonna 1960 vanhainkodissa. Hänen haastattelunsa tallentui magnetofoninauhalle vuonna 1956.

Yhdeksänvuotias Ida Elina Kustaantytär (sittemmin Laakso) oli lokakuun 22. päivänä tovereineen tulossa Halikon Vaskion Sahan talolla pidetystä kiertokoulusta kotiin. Muita lapsia rohkeampana pikku-Ida kulki joukon edellä. Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun koululaisryhmä saapui Kierlan kylässä olevan Karhun talon pirtin kohdalle. Silloin koitti vanhan ihmissyöjänaaraan hetki.

Salolainen opettaja Arvo Saura, joka on kirjoittanut mm. teoksia Halikon historiasta, tapasi Idan vuonna 1955, valokuvasi hänet ja äänitti keskustelun. ida-tytto-suden-suusta, sillä siinä yhtyy vuosisadan takainen tunnelma vanhaan salolaismurteeseen. Kirjoitettuna tuo murre ei kuitenkaan elä; siksi Idan haastattelu on muutettu tässä enimmäkseen yleiskieleksi. Seura äänitti Arvo Sauran nauhan omaan käyttöönsä. Tämä on Ida Laakson oma kertomus siitä, mitä tapahtui iltapäivällä 22. lokakuuta 1880.

”Näin suden, kun se tuli aidan takaa”, kertoo Ida Laakso. ”Se hyppäsi vaivattomasti takimmaisen aidan yli, sitten vasikkahaan aidan yli ja tuli suoraan minua kohti. En ehtinyt tehdä mitään, kun se jo löi käpälänsä rintaani olkapäitten kohdalle ja kaatoi minut lumeen pirtin seinän viereen ja alkoi retuutella puolelta toiselle. Onneksi minulla oli päällä sellainen paksu shaali; ilman sitä olisin kuollut heti. Kummallista sudessa oli, että se aika ajoin painoi korvansa rintaani ikään kuin kuunnellen, josko vielä hengitin. Joka kerta kun vetäisin ilmaa, se ryhtyi repimään minua ylös ja alas, maahan ja ilmaan. Olin aivan tunnoton pelosta. En tuntenut mitään kipua, vaikka näin, että vertani oli kaikkialla.”

”En tiedä, minne muut lapset pakenivat, mutta en kuitenkaan nähnyt heitä koko aikana”, muistelee Ida Laakso, joka haastattelussa oli jo yli 80-vuotias. ”Lopulta pidättelin henkeä, ettei susi olisi huomannut minun elävän ja sitten se alkoi trajata minua poispäin. Olin kuitenkin paksuissa vaatteissani sen verran painava, että putosin suden otteesta kerta toisensa jälkeen. Mutta peto ei hellittänyt. Yhä uudestaan se iski hampaansa minuun ja jatkoi kuljettamista. Sitten se pysähtyi, ja luulen sen aikoneen ryhtyä syömään. Onneksi Janne-vainaa juuri sillä hetkellä tuli paikalle.”

”Janne-vainaa” oli Janne Mäkilä, naapurin renki, jota Halikossa kutsuttiin Nassu-Janneksi. Hän oli ollut aamusella metsässä ajamassa tukkeja härkien kanssa ja oli ehtoon lähestyessä palannut Karhun talolle. Siellä leivottiin paraikaa pullaa ja Karhun emäntä oli pyytänyt Jannea odottamaan lämpimäisiä. Janne itse on kertonut Idalle, että hän oli jostakin kummallisesta syystä tuntenut olonsa levottomaksi ja lähtenyt talosta ilman leivonnaisia. Emäntä oli vielä lopuksi sanonut: ”Odota nyt hyvä Janne!” Janne oli vastannut: ”Kyl mää nyt taira vaa lähte!” Ja Janne lähti. Sitä Ida Laakso kutsuu Sallimukseksi.

”Sitten yhtäkkiä Janne-vainaa oli siinä”, jatkaa Ida Laakso. ”Jannella ei kuitenkaan ollut mitään karahkaa kädessä, vaan siinä se seisoi, huusi ja hosui. Janne oli luonteeltaan kyllä vähän arka, ei se uskaltanut ihan lähelle tulla, vaikka seipäitäkin olisi ollut aidan vieressä. Susi irrotti otteensa minusta heti, kun huomasi Jannen. Se hyppäsi pystyyn, irvisteli ja murisi ja aikoi kai käydä Jannenkin kimppuun. Ei se kuitenkaan uskaltanut, vaan pötki lopulta kovalla vauhdilla pakoon.

Idan isä oli samaan aikaan myllyllä tekemässä jauhoja ja kuuli tapauksesta vasta kotiin tultuaan. ”Isä sanoi minulle jälkeenpäin, ettei hän olisi pelännyt, kuten Janne”, kertoo Ida Laakso. ”Isä olisi kyllä käynyt suoraan suden kimppuun, ettei se olisi päässyt minua niinkään paljon raatelemaan. Ei se isälle niin surkkia paikka olisi ollut. Janne sen sijaan ei uskaltanut edes juosta suden perässä.”

Kun tappajasusi oli paennut, Nassu-Janne tuli maassa makaavan Idan luo ja kysyi: ”Vieläks sunssa henk on?” Ida vastasi: ”Viell’ oikke”, ja nousi pystyyn. Saman tien hän kuitenkin kaatui uudestaan, sillä susi oli purrut toisen reiden poikki.

”Minä oikein rukoilin ja pyysin Jannea viemään minut omaan tupaan kuolemaan”, kertoo Ida Laakso, joka tarinansa tässä vaiheessa liikuttuu melkein itkuun saakka. Pala kurkussa hän jatkaa: ”Vie minut omaan tupaan kuolemaan, minä pyysin Jannelta. Hän vastasi, että ’älä paru, en minä sinua jätä, vaan kotiin vien’. Sitten Janne ryhtyi kantamaan minua kotiin. Äiti arvasi jo ennen tuloamme, että jotain pahaa oli tapahtunut, kun kaikki lapset parkuivat niin taitamattomasti. Hän ihmetteli, että mikä erinomainen siellä mahtaa olla. Kun äiti näki minut, hän sanoi itkien, että kyllä tuo lapsi on ’ihan kuitti nyt’. Kyllä se oli semmonen laaki.”

Ida selvisi vammoistaan hengissä, mutta lopun elämäänsä hän kantoi kasvoissaan ja vartalossaan suden hampaiden jättämiä jälkiä. Murtunut jalka ei koskaan parantunut entiselleen. Vartuttuaan Ida meni kahdestikin naimisiin, viimeksi Laakso-nimisen räätälin kanssa. Lapsia Ida ei koskaan saanut, ja elämänsä loppupuolen hän vietti leskenä, viimeiset vuodet Halikon vanhainkodissa. Ida Laakso kuoli vuonna 1960.

Ida Laakso oli maanviljelijä Aarne Breilinin täti ja tuttu vieras hänen kodissaan. ”Ida oli sellainen mummu minulle”, Aarne Breilin sanoo. ”Hän laittoi meille lapsille usein hyviä lettuja, kutoi vanhoilla päivilläänkin vielä kangasta ja piti eräässä vaiheessa kauppapuotiakin. Kerran aikuisena hän vielä kerran kohtasi suden ollessaan kävelyllä äitini kanssa. Susi oli maantien ojassa vettä juomassa, ja huononäköinen äitini luuli sitä naapurin varsaksi. Ida kuitenkin tunnisti suden kokemuksensa perusteella ja jätti äidin siihen paikkaan kipittäessään pakoon.”

Tarinan toisessa osassa kerrotaan, miten hirveydet jatkuvat, vaikka ihmissyöjäsuden metsästys on päässyt vauhtiin.

X