Salamurha Juankoskella – Kuka murhasi rautaruukin omistajan, patruuna Fredrik Jonathan Ekholmin vuonna 1810?
Oli synkkä sunnuntai-ilta 1810. Rautaruukin omistaja Fredrik Jonathan Ekholm kestitsi vieraita ja käveli jostain syystä kotinsa ikkunan luo, jolloin hänet ammuttiin. Kuka oli surman takana?
Juantehtaan ruukkimiljöö on kuvattu teokseen Zacharias Topelius 1845–1852: Finland framställdt i teckningar. Nykyään alueella on eri ajoilta kerrostunutta rakennuskantaa, ja siellä järjestetään Ekholmin tapaukseen liittyviä historiakierroksia, joita vetää Juankosken Kulttuurihistoriallinen Seura. Mystisestä surmasta on myös tehty teatteriesityksiä ja kirjoitettu kirjoja.
Juantehtaan rautaruukin edustalla vasarapajan rannalla palavat tulet iltakymmeneltä. Eletään hämyistä lokakuun 7. päivän iltaa Kuopion takametsissä vuonna 1810. Ruukinpatruuna Fredrik Jonathan Ekholmilla on menossa kotonaan illanistujaiset. Paikalla ovat luutnantti Ernst Fredrik Engdahl ja tämän tehtaan inspehtoorina toimiva vävy, vääpeli Adam Otto Järnefelt. Illallinen on nautittu, palvelusväki korjannut astiat pöydästä ja poistunut läheisiin koteihinsa.
Päivä on ollut pitkä. Parin peninkulman päässä Nilsiän kirkossa on vietetty rippijuhlia. Tehtaalla ja ympäristökylissä on huomenna maanantaina edessä raskas arkiviikko ruukki- ja maatöineen. Rautaruukin patruunan illanistujaiset kuitenkin jatkuvat.
Ikkunan takana, ulkona pimeydessä juhlintaa katsoo tarkkailija – ja odottaa tilaisuuttaan. Vihdoin se tulee, kun patruuna nousee tuolistaan ja astelee ikkunan luona olevan pöydän ääreen. Nyt!
Tarkkailija nostaa aseensa ja tähtää. Pimeältä pihalta kantautuu laukaus. Ikkuna hajoaa. Ekholm ähkäisee ja on kaatua, kun luoti osuu kohteeseensa.
Pako yön pimeyteen
Haavoittunut Ekholm talutetaan kammariin. Hänelle annetaan ensiapua, mutta lääkäri täytyy hakea viiden peninkulman päästä Kuopiosta. Hevospelillä ja soutuveneellä se kestää ikuisuuden.
Lähitalojen väki marssitetaan etsimään ampujaa, mutta hän pääsee pakoon. Talon pihalla ei ollut juhlailtana vartijaa, ja syysyön pimeys suojelee pakenijaa.
Pakenija tietää tämän ja on voitonvarma: ”Murha on suoritettu!”
Adrenaliini ruiskuaa tekijän suoniin. Samoin helpotuksen tunne: ”Joko nyt päästäisiin eroon ikeestä?”
Koska yö turvaa pakomatkaa, murhaajan etumatka on suuri, kun asiaa aletaan selvittää. Sen verran arvellaan, että ampuja tai ampujat ovat kadonneet todennäköisesti Pikonniemen kautta Vuotjärven yli.
Kuopiosta hälytetty lääninlääkäri Axel Fredrik Laurell ehtii patruuna Ekholmin luo vasta tiistaina. On liian myöhäistä. Ekholm on kuollut maanantai-iltana. Murha onnistui ja huhut juhlapeijaisista alkavat kiertää.
1900-luvun alkupuolella vaikuttanut Olli Koistinen (nimimerkki O.K.) julkaisi Savotar-lehdessä 114, 116/1910 selvityksen Ekholmin murhasta ja sen taustoista, paitsi asiakirjatutkimuksen myös paikallisen suullisen perimätiedon perusteella.
Rautaruukin ja rahvaan riitaa alkoi maankäytöstä
Nykyäänkin 210 vuotta myöhemmin Ekholmin murhan yllä leijuu mystinen tunnelma. Siitä puhutaan edelleen Juankoskella, josta kuusankoskelainen historian lehtori ja filosofian tohtori Juha Forsberg on kotoisin. Forsberg on tehnyt aiheesta väitöskirjan, ja hänen mukaansa kyseessä oli mitä ilmeisimmin paikallisten ruukintilallisten tilaama palkkamurha.
”Rautaruukin ja rahvaan riita oli kehittynyt Juantehtaalla jo vuosikymmenien ajan. Patruunat halusivat varata metsät hiilenpolttoa varten; rahvas taas haki elantonsa kaskenpoltolla”, Forsberg kertoo.
Tukholmalaissyntyinen Fredrik Jonathan Ekholm saapui keskelle kahinoita, kun hän osti Juantehtaan vuonna 1799 ja halusi nostaa ruukin rappiotilasta kukoistukseen.
”Ruukin alustalaistiloista osa oli kuitenkin luonteeltaan sen kaltaisia, että vaikka ruukki oli saanut ne verotiloikseen, talonpojilla oli niihin asukasoikeus.”
Seurauksena oli kymmeniä käräjäjuttuja ruukin alustalaisten sekä muiden ympäristön talonpoikien kanssa.
”Patruuna Ekholm aikoi ottaa tämän asukasoikeuden pois yli kymmeneltä ruukin verotilalliselta vedoten huonoon taloudenpitoon, velvollisuuksien laiminlyöntiin ja metsän hävittämiseen. Oikeusprosessi asiasta oli murhan aikaan meneillään”, Forsberg taustoittaa.
Pohja riitelylle oli luotu jo vuosikausia aikaisemmin, ja vihan syvyys patruunoita kohtaan sen mukainen. Omistavan luokan ja kaskitalonpoikien välillä oli käyty kolmet käräjät: 1776, 1789 ja 1808. Väkivaltaakin oli käytetty. Aikaisempaa ruukin patruunaa, Georg Fredrik Tigerstedtiä oli ammuttu reiden läpi, mutta hän oli säilynyt elossa.
Uuden patruunan, Ekholmin kanssa talonpojat olivat taas tiukan paikan edessä. Apua oli haettu virallisia reittejä myöten Tukholmasta asti, mutta turhaan. Eikä kiistaa ainakaan auttanut Ekholmin härkäpäinen nurkkaan ajava luonne.
”Tässä tilanteessa Nilsiän–Vuotjärven kyläyhteisön talonpojat päättivät, ettei heillä ole enää vaihtoehtoa. He ilmeisesti pestasivat palkkamurhaajan”, Forsberg kertoo.
Ruukinpatruunan salamurha oli tietynlainen kylä-ja sukuyhteisön langettama, epävirallinen tuomio, jolla pyrittiin ratkaisemaan eturistiriidat.
”Paikalliset pitivät murhaa oikeutettuna tekona, jolla suojellaan elantoa ja perhekuntia.”
Rajaseudun oma laki
Murhan jälkeen kuulusteltiin lähes sataa paikallista ihmistä. Esille nousi kaksi vahvaa epäiltyä: nilsiäläinen talonpojan poika Olli Tuovinen ja vuotjärveläinen irtolainen Sakari Antinpoika Pasanen.
”Tuovinen oli vuoden 1809 tammikuussa tappanut venäläisen sotilaan, Ivan Ivanoffin, joka oli ollut Tuovisten talossa muonanhakureissulla. Hän oli hutaissut tätä kuolettavalla voimalla. Kerran veritekoon syyllistynyttä miestä epäiltiin myös Ekholmin tappajaksi.”
Kuopion kihlakunnankäräjillä Tuoviselle vaadittiin kuolemantuomiota surmatyöstä. Vaasassa hovioikeuden jäsenet olivat kuitenkin lukeneet Kuopiosta lähetettyjen tutkintapaperien lisäksi myös Haminan rauhansopimuksen pykälät, jotka laadittiin syksyllä 1809, kun Ruotsi luovutti tappiollisen sodan jälkeen Suomen Venäjälle.
”Sopimuksessa määrättiin tällaisia tilanteita koskien, että annetaan anteeksi eikä teoista pidä tuomita. Sillä perusteella Tuovinen vapautui Ivanoffin murhasta”, Forsberg sanoo.
Ekholmin murhatutkinnassa Tuovista vastaan ei ollut silminnäkijätodistajia, ja epäillyt kiistivät itsepintaisesti syytökset. Sen sijaan Olli Tuovisen oma veli, Antti, väitti veljensä olevan syyllinen Ekholmin murhaan.
Viimeinen sivu Vaasan hovioikeuden päätöksestä, jolla 18. joulukuuta 1813 ratkaistiin ruukinpatruuna F. J. Ekholmin murhaajiksi epäiltyjen Olli Tuovisen ja Sakari Antinpoika Pasasen syyllisyys. Hovioikeus totesi, että vaikka miehiä vastaan oli enemmän kuin puoli näyttöä, niin todistajien sekä tunnustuksen puuttuessa asia oli jätettävä tulevaisuuteen, aikakauden lakisuomella ”tulewaan aicaan, cosca se taita ilmaandua”.
Talonpoikien tuomioistuin
Patruuna Ekholmin tapausta puitiin ensin kihlakunnankäräjillä ja sitten hovioikeudessa yhteensä kolmen vuoden ajan. Vuoden 1813 lopulla Vaasan hovioikeus totesi näytön Ekholmin murhaan riittämättömäksi, ja Olli Tuovinen vapautettiin vuoden 1814 alussa. Irtolaiseksi määritelty Sakari Antinpoika Pasanen oli jo matkalla Viaporin vankilaan, mutta hänet saatiin armonanomuksella vapautettua syksyllä 1814.
Jutun jatkotutkinta siirrettiin tulevaisuuteen. Siihen ei kuitenkaan koskaan palattu. Ruukinpatruuna Ekholmin murha jäi virallisesti selvittämättömäksi, mikä ei ollut tuon ajan rajaseudulla harvinaista. Oikeuslaitoksella ei ollut syrjäkylillä samanlaista kontrollia kuin muualla.
Nilsiän ja Juankosken seudulla tapahtuma ei ole unohtunut. Ekholmin murhatarina on kiertänyt paikallisissa taloissa sukupolvelta toiselle. Erityisesti Vuotjärven kylällä on pysynyt samoja sukuja ja taloja, joissa tieto on säilynyt.
”Paikallisten sukujen mukaan kyseessä on ollut aikanaan oikeutettu teko. Murhan tekijät ja suunnittelijat puolustivat taloja epärehellistä huijaria vastaan. He olivat tavallaan sen ajan tuomioistuin.”
Yhtenä huhun säikeenä talosta taloon kulkee kertomus murhan valmistelusta sinä iltana, jolloin se tapahtui.
”Tarinoissa esiintyy tietty talo, jossa virallinen murhakokous olisi pidetty.”
Tunnustuksia metsällä
Juantehtaan ruukin alueella on eri ajoilta kerrostunutta rakennuskantaa. Vanha punaiseksi maalattu Kissanlinna on sillä paikalla, jossa patruunan talon on sanottu sijainneen.
Murhaajana pidetty Olli Tuovinen eli paljolti samoilla kulmilla kuolemaansa, vuoteen 1858 asti. Vaikka mies vapautui murhasyytteistä, jäi hänelle tietty maine, josta ihmiset olivat kiinnostuneita.
Maineelle saattoi olla myös totuudesta löytyvä syy, joka kuultiin 1849 eräänä pimeänä sydäntalven yönä ruukin lähimetsissä, saman taivaan alla kuin surmatyö oli tapahtunut. Olli Tuovinen oli jänismetsällä yöpymispaikalla humalassa, ja nuoremmat metsäkaverit alkoivat kysellä miehen menneisyydestä.
”Tuovinen oli sanonut, että ”kolme miestä olen surmannut”. Tämän kuuli myös 10-vuotias poika, joka oli seurueen mukana. Hän kertoi tämän tarinan lehtimiehelle vuonna 1920.”
Kolme miestä? Kuka oli kolmas surmattu, jos yksi oli venäläissotilas ja yksi patruuna Ekholm?
Tuovisen itsensä mukaan hän törmäsi takavuosina ryöstäjään Halunan kylään matkatessaan. Myöhemmin metsästä löydettiin tuntemattoman miehen ruumis. Kun kukaan ei etsinyt miestä, asia jäi selvittämättä. Ehkä Tuovinen teilasi ryöstöyrityksen lopullisesti jättivoimillaan.
Asioiden todenperäisyydestä ei toki ole mitään varmuutta.
”Etenkin kun Savossa ollaan, niin sanotaan, että vastuu on aina kuulijalla”, Forsberg heittää.
Mikäli Tuovinen oli patruuna Ekholmin murhaaja, hänen tekonsa oli ainakin Ruukin lähitaloissa hyväksytty.
”Jokainen voi miettiä, oliko Tuovinen sankari ja talonpoikien puolustaja vai kiero savolainen salamurhaaja ja selkäänampuja, halveksittava murhamies.”
Forsberg kertoo, että siinä missä käsitykset ampujasta vaihtelevat, vaihtelevat ne myös talonpojista.
”Jokainen voi miettiä, oliko Tuovinen sankari vai kiero salamurhaaja.”
”Tuon ajan ruukinpatruunalle talonpojat olivat epärehellisiä, rikoksia ja tihutöitä tehtailleita laiskureita.”
Tapauksesta Savotar-lehteen sata vuotta myöhemmin eli 1910 kirjoittanut Nurmeksesta oleva lehtori ja kotiseutumies Olli Koistinen taas oli toista mieltä.
”Koistinen taas piti talonpoikia työteliäinä ja rauhallisina savolaisisäntinä.”
Olisiko sellaisista ollut palkkamurhan tilaamiseen? Ainakin se olisi ollut Suomen mittakaavassa todella poikkeuksellista.