Heikin ja lastenlasten mopotallilla ruosteiset Pappa-Tunturit saavat uuden kukoistavan elämän – ”Meitä kyllä varoitettiin, että tähän voi hurahtaa”
Jyväskyläläinen isoisä Heikki Mansikka-aho on kunnostanut yli 40 perinnemopoa lastenlastensa kanssa. Rakennuspuuhissa voi vierähtää jopa koko päivä.
Vuoden 1975 Pappa-Tunturi odottaa uutta verhoilua penkkiinsä. Yhden perinnemopon kunnostukseen kuluu satoja tunteja.
Ilma on Jyväskylän korkeudella pakkasesta kirpeä. Matkaa lähimmälle omakotitaloalueelle on vain kivenheiton verran. Pitkää asvalttipihaa rajaa kaksi riviä varastohalleja, jotka ovat yhtä sinisiä kuin taivas, jota kohti ne kurkottavat. Yhdessä halleista rakennetaan perinnemopoja.
Hallin numero kuusi ovi aukeaa. Takaa paljastuvat hymyilevät kasvot ja laverilla seisova projekti. Tunnelmaa rytmittää Radio Keski-Suomi.
”Tervetuloa!” huikkaa Heikki Mansikka-aho. Hän on vaari ja eläkkeellä oleva poliisi.
Heti Heikin takana seisovat kaksi tyttärenpoikaa, Aimo, 13, ja Vilho, 15. Yhdessä kolmikko aikoo jatkaa keskeneräisen Tunturi-mopon kunnostusta.
Tänään päästään kokoamaan moottoria. Heikki on rakentanut yhdessä lastenlastensa kanssa kymmeniä perinnemopoja. Pappa-Tuntureita ja muita Tunturin klassikoita. Tiger S:iä, Cityjä, Magnumeita.
”Nämä mopot edistyvät aina pikkuhiljaa sen mukaan, miten saadaan hankittua osia. Niitä ei tahdo saada niin sanotusti hyllystä”, Heikki sanoo.
Työn alla on aina useampi menopeli samaan aikaan. Heikki esittelee ensin projekteista sen, joka seisoo hallin keskellä.
Vanhan sairaalasängyn päälle on rakennettu vanerista laveri, jonka työkorkeutta voi nostaa ja laskea. Tummanpunainen menopeli sen päällä on klassikko: Pappa-Tunturi vuosimallia 1975. Runko on hiekkapuhallettu vanhasta maalista puhtaaksi ja sen jälkeen maalattu uudestaan. Se kiiltää.
”Suomessa oli aikoinaan 415 000 Pappa-Tunturia, mutta ei niitä enää tänä päivänä ole helppo löytää. Pitää paljon kysellä ja kuulostella, että löytyy laittamaton mopo. Tämä löytyi Rantasalmelta.”
”Ulkonäkö on vuosimallien välillä pikkuisen vaihdellut, mutta mopoista juuri Pappa-Tunturia tehtiin Suomessa eniten.”
Hallin oven vieressä seisoo yksi jo valmiiksi saatu sininen Pappa. Se on vuosimallia 1981. Lähempänä takaseinää roikkuu yksilö, joka on aivan alkutekijöissään. Mopo on purettu, ja paljas runko on nostettu kuormaliinojen varassa ilmaan. Vuosimallin 1970 Papan runko on saanut sekin uuden punaisen maalipinnan.
”Tuon peltisiä lokasuojia ei meinaa löytyä mistään. Sellaisen voi saada vain toisesta samanlaisesta moposta.”
Varokaa, ettette hurahda!
Heikin ja lastenlasten yhteinen harrastus sai alkunsa Jyväskylän Rompepäivillä vuonna 2019. Se on Keski-Suomen Konepyöräseuran järjestämä tapahtuma, jossa vanhojen moottoripyörien ja mopojen harrastajat myyvät osia ja esittelevät kaksipyöräisiä aarteitaan.
Heikki oli saanut Rompepäiville liput poliisien moottoripyöräkerhon kautta, ja hän otti tuolloin 10-vuotiaan Aimon mukaansa.
”Aimo sitten ehdotti, että pitäisikö meidänkin rakentaa mopo. Meitä kyllä varoitettiin, että tähän voi hurahtaa”, Heikki nauraa.
Ei kai? Ensimmäisten Rompepäivien jälkeen Heikin ja Aimon hyppysissä valmistui keltainen Tunturi Super Sport. Sen jälkeen yhteisessä tallissa on valmistunut yli 40 Tunturin perinnemopoa.
Ensimmäiseksi entisöintikohteeksi Super Sport ei ollut helpoimmasta päästä. Mopon moottori on ostovaiheessa aina yllätys, ja tässä tapauksessa vastassa oli epäonnistunut yritys virittää mopoon vauhtia. Moottorin lohko oli vaurioitunut, eikä sitä kannattanut enää korjata. Myös bensatankki jouduttiin vaihtamaan.
Tunturin mopoissa Heikkiä viehättää niiden kotimaisuus ja laatu. Vaikka mopoilla oli vuoteen 1995 saakka 50 kilon painorajoitus, rungot osattiin tehdä niin vahvoiksi, että niitä kannattaa yhä korjata.
”Tunturin mopoissa on hyvää myös itävaltalaisen Puchin moottori, joka kestää.”
Hurahtamista saattaa selittää myös tunne, joka syntyy mopon valmistumisesta. Kun on nähnyt, millaisessa kunnossa mopovanhus ensin oli ja tietää siihen kuluneet työtunnit, lopputuloksesta saakin olla ylpeä.
”Kun moottorin polkaisee käyntiin, niin se on ihan uskomaton tunne!” Heikki sanoo.
Mopot opettavat luovuutta
Harrastus lähti paisumaan niin nopeasti, että poppoolta oli loppua tila kesken. Onneksi hallissa on korkeutta. Heikki rakensi tilaan yläkerroksen, jolla lattianeliöitä saatiin lisää.
Kaikelle on oma paikkansa. Yhdestä hyllystä löytyvät pakoputket, toisesta bensatankit. Työkalut on aseteltu järjestykseen seinille ja hyllyihin. Olkoonkin miehisyyden linnake, mutta siistiä mopotallissa on.
Alakerran pöydällä on nyt työn alla Tunturi Magnum X:n moottori. Moottorin lohkot, sen ulkokuoret, on kiillotettu, ja nyt kampiakseliin pitää asettaa laakerit.
”Laakereita kannattaa ensin vähän lämmittää, niin ne putoavat nätisti paikoilleen. Muuten niitä saisi hakata paikoilleen voimalla”, Heikki kertoo.
Aimo ottaa laakerit mukaan ja lähtee ylätasanteelle. Siellä on pieni uuni, joka oli hankittava, kun Heikin vaimo harmistui kotiuunin käytöstä. Vaseliini tuppaa käryämään.
”Paljonko laitetaan aikaa?”, Aimo huikkaa matkalta.
”Laita puoli tuntia. Katsotaan sitten, miten ne lämpenevät”, Heikki vastaa.
Aimo kiipeää yläkertaan ja kieputtaa laakerien suojaksi kerroksen foliota. Hän työntää laakerit mikron kokoiseen pöytäuuniin. Sopiva lämpötila on pari sataa astetta.
Mopo, johon laakerit ovat tulossa, poikkeaa hieman monista perinnemopoista, joita he pääasiassa kokoavat. Yleensä mopot pyritään tekemään mahdollisimman alkuperäisiksi. Mutta kun on koonnut neljäkymmentä – viisikymmentä perinnemopoa, vaihtelua etsitään niin sanotuista luovuusprojekteista.
Esimerkiksi yhden Tunturi Sportin runkoon Aimo on valinnut metallihohtovärityksen. Nyt koottavaan Magnumin moottoriin Aimo käyttää joitakin kilpapyörän osia, jollaisia alkuperäisessä Tunturissa ei ollut.
”Niillä saa vähän kestävyyttä ja tehoja”, Aimo kertoo.
On aika noukkia laakerinyytit uunista ja palata alakertaan. Heikki on kiinnittänyt moottorin kampiakselin ruuvipenkkiin odottamaan ja tipauttaa lämpimän laakerin paikoilleen. Se solahtaa kohdilleen ongelmitta. Hän napauttaa perään vielä vasaralla kolme kevyttä iskua.
Rakennuslomalla ollaan aamusta iltahämärään
Lapsenlapsista mopoja kunnostaa useimmiten juuri Aimo, sillä hän asuu lähellä. Vilho asuu Turussa, joten hän osallistuu yhteiseen harrastukseen silloin, kun käy paikkakunnalla – mutta Vilholla on toki oma mopo Turussa.
”Minulla on Peugeotin mopo”, Vilho sanoo ja katsoo sen jälkeen nauraen Heikkiin.
”Ihan laillinen tietenkin!”
Vilho arvelee, että yhteinen harrastus ruokkii taitoja myös oman mopon kanssa, jos se sattuu rikkoontumaan. Oppii vähän korjaamaan.
Hurahtaminen on tarttunut myös muihin lastenlapsiin. Pääasiassa tallilla pyörii neljä poikaa, mutta myös neljävuotias Riina on innostunut mopoista. Kun tyttö pääsee varastohallin ovesta sisään, hän kuulemma alkaa sovittaa räikkäavainta mopojen muttereihin. Heikin vaimo sen sijaan on näyttäytynyt mopotallilla vain kerran, mutta muonituksesta hän kyllä huolehtii.
Rakentelu painottuu viikonloppuihin. Loma-aikaan päivät saattavat venyä 10–12-tuntisiksi. Varsinkin kesällä, kun saa rakentaa ulkona auringonpaisteessa.
”Meillä meinaa ajantaju täällä kadota. Vaimo sitten soittelee syömään”, Heikki kertoo.
”Saatetaan tehdään hommia usein kymmeneen yhteentoista saakka illalla”, Aimo lisää.
Mopot vaativat roimasti työtä
Työtä vanhan mopon entisöinnissä on roimasti enemmän kuin mitä uuden mopon kokoaminen tehtaalla vaatii. Mopon raato on ensin purettava atomeiksi, kuten Heikki asian ilmaisee. Jokainen osa on otettava irti ja puhdistettava. Istuimet saattavat vaatia toppausta ja verhoilua.
On myös tutkittava, vieläkö osat ovat käyttökelpoisia vai onko alettava etsiä korvaavaa komponenttia. Pitää vaihtaa kuluvia osia, kuten laakereita ja jarrukenkiä.
”Mopot ovat tullessaan aika ikävässä kunnossa. Katso vaikka näitä vanteita”, Heikki sanoo ja nostaa hallin seinustalta vanhan mopon renkaan. Onhan se ruosteisenkukertava.
Yhden perinnemopon entisöinti vie arviolta noin 300 tuntia. Mutta se ei ole mitään verrattuna aikaan, joka osien hankintaan kuluu.
Varsinainen entisöinti – se kun ensin puretaan ja sitten ropataan mopoa kasaan – kattaa kaikesta käytetystä ajasta noin 40 prosenttia. Loppu 60 prosenttia menee siihen, että kysellään Tori.fistä, Facebookin ryhmistä ja harrastajien verkostoista osia, joiden turvin projektia pääsisi jatkamaan.
Joitakin perinnemopojen osia tehdään uusiotuotantona, esimerkiksi muovisia lokasuojia, mutta etenkin vanhempien mallien osia voi joutua hakemaan pitkäänkin. Samoin esimerkiksi moottoriin sopivia osia voi tilata ulkomailta uusina.
Heikin mielestä Tunturin paras mopo on Tiger S. Aimon suosikki on Tigerin lisäksi Magnum. Maallikon silmään Tiger näyttää enemmän kevytmoottoripyörältä kuin perinteiseltä mopolta – muotoilu on hiukan korkeampi ja ärhäkämpi.
”Tiger S liikkuu kevyesti maastossa vaikka ojien yli, koska siinä on hyvä jousitus”, Heikki selittää innostuneesti. Tätäkin mallia on valmistunut Heikin tallissa useita.
”Siinä on neljä vaihdetta, ja sillä pääsee vaikka vuorta ylös. Vauhtia on vain 45 kilometriä tunnissa, mutta se ei hyydy.”
Taidot karttuvat yhdessä
Mansikka-ahot eivät vain aloittaneet harrastustaan messuilta vaan vievät niihin itsekin valmiita mopoja näytille. Seuraaville messuille lähdetään seitsemän mopon kanssa. Samalla tutustutaan muihin harrastajiin. Se on suorastaan välttämättömyys, jotta uusia hankintoja voidaan tehdä.
”Aimo on tutustunut messuilla ihan ammattimiehiin, jotka nyt kyselevät Aimolta osia. Messuilla luodaan verkostoja.”
Toisiin harrastajiin tutustuminen on vastapainoa rakentelun arjelle. Työn lomassa puhutaan lähinnä osien hankinnasta. Muuten tallin täyttää usein vain radion sointi ja satunnainen osien kolina. Vaihtelua puuhasteluun tuovat myös mopoilusta kiinnostuneet kaverit, jotka tulevat silloin tällöin Aimon oppiin. Vaikka ikä ei vielä riitä mopokorttiin. mopot pääsevät ulkoilemaan pihamaalla viikoittain.
”Voi olla, että mopoharrastus jää, kun nuoret saavat autokortin. Vaikka ei sitä tiedä. Ehkä he siirtyvät autojen laittamiseen tai ehkä kiinnostus mopoihin säilyy”, Heikki pohtii.
”Ajattelen, että tällainen yhdessä harrastaminen on parasta syrjäytymisen ehkäisyä.”
Siinä piilee yksi harrastuksen viehätys. Kun osaa rakennella, oppimaansa voi hyödyntää moneen muuhunkin. Ennen mopoja Heikki ja Aimo olivat jo rakentaneet tietokoneen ja mikroauton. Rakentelun lomassa syntyy muistoja ja luottamusta omiin taitoihin.
”Nuoret oppivat niin nopeasti, että he menevät meistä vanhoista ohi. Tämä on jo kääntynyt niin päin, että Aimo tietää mopoista enemmän kuin minä”, Heikki nauraa.
Lopuksi on pyydettävä pientä näytösajoa. Aimo vetää hopeanharmaan kypärän päähänsä ja kävelee pihalle. Hän polkaisee oven vieressä seisovan Magnum X:n käyntiin.
Ärheä pärinä täyttää hallirivistöjen välisen tilan, kun Aimo kaasuttaa kohti asvaltoidun tontin laitaa.
Lue myös: Bensa palaa, kumi käryää: Mopomiitti on kesä-Suomen nuorison intohimo