Reportaasi: Näin hoivakodin huono ilmapiiri ja hoitajapula kääntyivät ikäihmisen kokoiseksi onnelaksi pienellä pohjoisen paikkakunnalla
Syrjäinen hoivakoti pohjoisessa kärsi hoitajakadosta ja huonosta ilmapiiristä. Muutos hoitokulttuurissa sai paikan kukoistamaan.
”Ihanaa olla ulkona", henkäisee Inkeri Hautajärvi päästessään raikkaaseen pakkasilmaan Herzon Bienin työntämänä. Marjo Soppela kulkee Sanni Erkkilän rinnalla. Hopeaharjulaiset ulkoilevat säännöllisesti. © Kaisa Sirén
Kerran iltavuorossa Marjo Soppelan mieleen juolahti kysyä, mitä ruokia sallalaisen hoivakoti Hopeaharjun asukkailla on ikävä. Mitä he söisivät, jos saisivat joskus valita?
Vastaus yllätti hoivakodin kokeneen hoitajan.
”Moni sanoi, että pitsaa olisi joskus mukava saada. Minä hämmästyin, että iäkkäät ihmiset haluaa pitsaa”, Soppela kertoo.
Ei hän sitä jäänyt pitkään sormi suussa ihmettelemään. Lähin pitseria sijaitsee vajaan kilometrin päässä Hopeaharjusta Sallan kirkonkylällä. Äkkiäkös sinne kourallisen pitsanhimoisia mummoja ja pappoja pyörätuoleilla työntää?
Pitsareissulle valittiin kalenterista sopiva päivä, jonka koittaessa hoivakodista lähti paikalliseen Akkavaara-ravintolaan komea kulkue. Paluumatkalla haettiin kaupasta vähän karkkia – olihan sentään perjantai ja viikonloppu tulossa.
Vielä muutama vuosi sitten Soppela ei olisi osannut kuvitellakaan, että hän kärräisi hoivakodin asukkaita kylille pitsaa syömään. Työ oli kyllä mieleistä, mutta se oli päivästä toiseen vain samaa perushoitoa eli pesuja, syöttämistä ja lääkkeiden antamista.
Perushoidosta ei edelleenkään tingitä, mutta sen lisäksi Hopeaharjussa järjestetään nykyään paljon enemmän ohjelmaa kuin ennen ja tehdään säännöllisesti vierailuja myös hoivakodin ulkopuolelle. Hoitajia talossa on silti sama määrä kuin ennenkin.
Miten se on mahdollista?
Hoivakodin töiden suunnittelu antaa lisäaikaa
Ikkunan takana hämärtää jo, vaikka kello on hädin tuskin yli puolenpäivän. On joulukuun puoliväli, ja televisiossa pyörii karaokeversiona Heinillä härkien kaukalon. Pari pappaa nuokkuu tuoleissaan joululaulun ja lounaan tuudittamina.
Hoivakoti Attendo Hopeaharjun johtaja Kati Pirttilä esittelee taloa, jonka asukkaat on jaettu neljään pienempään yksikköön eli ryhmäkotiin. Asukkaiden fyysinen kunto vaihtelee omin jaloin liikkuvista sängyssä hoidettaviin. Useimmilla on muistisairaus.
Noin puolet Hopeaharjun vajaasta viidestäkymmenestä asukkaasta haluaa ja jaksaa osallistua päivittäiseen viriketoimintaan. Tänään ohjelmassa on piparkakkujen leipomista. Kieppi-ryhmäkodin keittiön pöydän ääreen on kokoontunut kymmenkunta tonttulakkista leipuria. Jokainen saa kaulittavakseen oman taikinanpalan.
Osa leipojista on tullut Kiepin keittiöön toisesta ryhmäkodista. Marjo Soppela haluaa varmistaa, että kaikki tuntevat toisensa.
”Kukas se tämä on”, hän kysyy ja laskee kätensä yhden vierailijan olkapäälle.
”Mukava”, joku ehdottaa.
”On”, Soppela naurahtaa. ”Mutta hän on myös Ritva.”
Toimintaa on pöydän ympärillä ohjaamassa kolme, neljäkin hoitajaa. Joku päivän virikehetkeen osallistumaton asukas tarvitsee välillä huomiota, mutta muuten hoitajat ehtivät leipoa asukkaiden kanssa kaikessa rauhassa.
Enemmän tekemistä vähemmällä kiireellä
Hopeaharjussa aamu- ja iltavuoron hoitajat ovat lounaan jälkeen muutaman tunnin töissä yhtä aikaa. Kaikki ”ylimääräinen” ohjelma järjestetään silloin. Se onnistuu, kun perushoito on suunniteltu aiempaa järkevämmin.
”Omaa päivää pitää osata organisoida vähän eri tavalla, ihan sen yksittäisenkin hoitajan”, Kati Pirttilä sanoo.
Töihin tullessaan hoitaja näkee kalenterista, mistä perushoitotehtävistä pitäisi huolehtia ja kuuluuko päivään jotain erityistä, joka pitäisi ottaa huomioon. Tehtäviä jaetaan työkavereiden kesken enemmän kuin aikaisemmin.
”Asiat pitää keskustella. Jos kaikki lähtevät vain tekemään, ei kukaan kerkeä minnekään.”
Leivontatilanteessa ei ainakaan ole minkäänlaista kiireen tuntua. Kaulimisen ja muottien painelun lomassa lasketaan leikkiä. Yksi rouvista päivittelee muille, että nykyään kaupasta saa ostaa valmista piparitaikinaa.
”Ne pääsee niin helpolla!”
Kun pari ensimmäistä peltiä on nosteltu täyteen, Marjo Soppela kysyy, mitä tehtäisiin pipareita uunista odotellessa.
”Lauletaan”, kuuluu heti ehdotus.
Kappaleeksi valitaan se monelle joululauluista rakkain: Varpunen jouluaamuna. Se lauletaankin ihan kokonaan läpi — aina joku muistaa sanat.
Toimintaa järjestetään Hopeaharjussa aina iltapäivisin lounaan jälkeen. Silloin tällöin päästään retkelle, mutta monesti ohjelmassa on leivontaa, askartelua, musiikkihetki tai vaikka kauneudenhoitoa. © Kaisa Sirén
Kati Pirttilä johtaa Hopeaharjua sillä ajatuksella, millaista elämää hän itse haluaisi hoivakodissa elää. © Kaisa Sirén
Erilainen viriketoiminta on tärkeää, mutta perushoidosta ei silti tingitä. © Kaisa Sirén
Hoivakotiin on hankittu Reborn-vauvanukke, jolle pidettiin ristiäiset. Nukke sai nimekseen Lilja Tellervo Hopeaharju. Lilja rauhoittaa ja herättää monen asukkaan hoivavaiston. © Kaisa Sirén
Hoivakodin isoin muutos tapahtui asenteissa
Kun Kati Pirttilä tuli Hopeaharjuun keväällä 2020, hoivakodilla oli omat ongelmansa. Työntekijöitä oli lähtenyt pois sen jälkeen, kun hoivakoti oli siirtynyt Sallan kunnalta Attendolle edellisenä vuonna, ja hoitajia oli vaikea saada pysymään talossa.
Osittain kyse oli normaalista turbulenssista, jota muutokset aiheuttavat, mutta työilmapiirikään ei ollut paras mahdollinen. Myös esimies oli vaihtunut tiuhaan. Pirttilä oli Hopeaharjussa jo neljäs johtaja sinä lyhyenä aikana, jonka hoivakoti oli ehtinyt olla Attendon alaisuudessa.
Pirttilällä oli kuitenkin selkeitä suunnitelmia, joita hän alkoi määrätietoisesti toteuttaa.
”Mulla oli vahva visio siitä, minkälaista yksikköä haluaa johtaa, ja minkälaista elämää haluaisin elää, jos itse muuttaisin tähän asumaan”, Pirttilä kertoo.
Aivan ensimmäiseksi oli saatava työntekijätilanne kuntoon. Hopeaharjuun oli jo palkattu hoitajia Filippiineiltä, ja 2021 Attendo otti Sallassa käyttöön bonusrahan suomalaisille hoitajille.
Raha on tehokas houkutin, kun työntekijöitä tarvitaan. Mutta siihen, että hoivakodista tehdään paikka, josta lähdetään vaikka mummojen kanssa kylille luuhaamaan, vaaditaan paitsi päivittäisen työn uudenlaista suunnittelua myös isoa muutosta hoitokulttuurissa ja asenteissa.
”Jos mennään ajassa taaksepäin, niin sitä on ollut paljon, että on tehty kiireellä vain se pakollinen, ja sitten hoitajat ovat istuneet. Se ei ole mitään urbaanilegendaa”, Pirttilä sanoo. ”Ennen kansliassa saattoi istua iso joukko hoitajia.”
Pirttilä korostaa, että kyse on kulttuurinmuutoksesta. Se aiheutti aluksi soraääniä, ja jotkut halusivat siirtyä muualle. Suurin osa hoitajista haluaa kuitenkin aidosti kehittää työtään, kun he saavat siihen mahdollisuuden — tai oikeastaan sen oivalluksen, että monesti tekemisen este on vain omassa päässä.
”Kun opitaan se, ettei ole esteitä, niin pääsee sellaiseen hyvään moodiin, ja tulee aina uusia ideoita. Asukkaat innostuvat ja odottavat jo, että mitä tänään tehtäisiin”, kertoo tiimiesimies Heidi Merivirta.
Viime vuonna asukkaita vietiin esimerkiksi ongelle, museoon ja paikalliseen poropuistoon. Niin retkistä kuin arkisemmistakin puuhista julkaistaan kuvia ja videoita hoivakodin Instagram-sivulla. Siitä on saatu kiitosta erityisesti kaukana asuvilta hoivakodin asukkaiden läheisiltä.
”Se tuo eläväksi oman omaisen, kun kuulee ääntä ja näkee liikettä”, Merivirta sanoo.
Hopeaharjussa on eri vuodenaikoina rakennettu erilaisia kuvausseiniä, joiden edessä asukkaita on valokuvattu omaisten iloksi. © Kaisa Sirén
Henkka on kaikkien suosikki
Kerttu tarvitsee apua sydämenmuotoisten piparien irrottamiseksi muotista. Hätiin ehättää hänen suosikkihoitajansa, filippiiniläinen Herzon Bien.
Herzon tai Henkka, kuten työkaverit sanovat, taitaa tosin olla aika monen asukkaan suosikki.
”Tuo poika on hyvä laittamaan”, joku kehaisee.
”Se on ennenkin laittanut pipareita pellille”, sanoo toinen. ”Kyllä se kympin poika on.”
”Niin mukavan näköinen poika.”
Kolmikymppinen Bien ja kaksi muuta hoitajaa tulivat Hopeaharjuun ensimmäisinä filippiiniläisinä keväällä 2020. Heillä on nelivuotinen sairaanhoitajan koulutus, mutta sitä ei hyväksytä ammatin harjoittamiseen Suomessa. Siksi hoivakotiin palkatut filippiiniläiset opiskelevat työn ohessa lähihoitajiksi.
Alku oli kielen suhteen haastava, vaikka filippiiniläiset aloittivat suomen opiskelun kotimaassaan jo kuukausia ennen tuloaan. Lisäksi filippiiniläiset kokivat yhden työntekijän taholta epäasiallista käytöstä, johon talon johdon piti lopulta puuttua.
”Hän sai meidät tuntemaan, ettemme voi tehdä tätä työtä, etten riitä. Töihin tuleminen ahdisti”, Bien kertoo.
Nyt Bien viihtyy hyvin Sallassa ja puhuu oikein hyvää suomea. Filippiiniläisiä hoitajia on palkattu Hopeaharjuun jo yhteensä yksitoista, ja kaikki ovat ainakin toistaiseksi pysyneet pienellä pohjoisella paikkakunnalla, vaikka kilpailu filippiiniläisistä hoitajista on koventunut kansainvälisesti.
Bien on itsekin syrjäseudulta lähtöisin: kotikylä Colongcogong sijaitsee 800 kilometriä Manilasta etelään, ja sinne pääsee vain veneellä. Kylässä ei ole koulua, ja siksi Bien asui ison osan lapsuudestaan isovanhempiensa luona toisessa kylässä.
”Isoäiti oli tosi kiltti ja empaattinen. Hän opetti minulle kaikki hyvät asiat.”
Bien hoiti 92-vuotiaaksi asti elänyttä isoäitiään tämän viimeisinä vuosina, kun oli itse vielä koululainen. Nyt hän hoitaa 94-vuotiasta Kerttua toisella puolella maapalloa.
”Tämä Herzonin poika on niin kiva, kun se tervehtii minua aina”, Kerttu sanoo.
Filippiiniläinen Herzon Bien on Kertun ja monen muunkin asukkaan suosikkihoitaja. © Kaisa Sirén
Lue myös: Reportaasi: Sorsametsälle hoitokodin miesten kanssa – Vielä putosi sorsa taivaalta!
Työstään ylpeät hoitajat
Kun piparit on paistettu ja kahvin kanssa maistettu, hoitajilla jää aikaa vielä istua asukkaiden kanssa sohvaryhmään rupattelemaan.
Kerttu ja Eila huomaavat olevansa samasta kylästä kotoisin, Sallan Saijasta. Keskustelusta ei voi olla ihan varma, onko se käyty joskus aiemminkin, mutta eihän sillä ole mitään väliä. Pääasia on, että on hauskaa.
”Saijalaisena on hyvä olla”, Kerttu sanoo.
Onko se pieni kylä?
”En ole pieniin päin ollenkaan, jos sie sitä kyselet.”
Vastausta seuraa armoton naurunremakka. Kohta Kerttu kuitenkin vakavoituu.
”Täällä on aivan mahtava asua. Minä tykkään tämmöisestä erilaisesta toiminnasta. Eikä tarvitse minun yksin olla. Kun ei mulla ole lapsia ollenkaan. Eikä mulla ole miestäkään”, Kerttu sanoo ja lisää sitten: ”Ei tällä hetkellä.”
Se naurattaa taas. Eila ehdottaa, että Kertulle hommataan mies porukalla. Ajatus ei innosta Kerttua.
”Johan mie nyt voisin sen saaha itekki, ilman että tet touhuatta.”
Vaikka äänessä lienevät ne virkeimmät vanhukset, oleskeluhuoneessa istuu ja liikuskelee hiljaisempiakin asukkaita. Hoitajat ovat huomanneet, että jotkut aiemmin hyvin passiiviset asukkaat eivät enää halua vain pysytellä huoneissaan. Elämän äänet vetävät puoleensa.
Aluksi tosin niitä virkeimpiäkin piti maanitella lähtemään mukaan, etenkin hoivakodin ulkopuolelle.
”Yleensä laitostunut vanhus sanoo kaikkeen ensin ei, jos kysytään, haluatko lähteä”, Marjo Soppela toteaa. ”Muutettiin sitten toimintatapaa ja sanottiin vain, että lähdetäänpäs. Nythän ne jo lähtee, että tadaa vaan.”
Hoitokulttuurin muutoksen myötä arkisesta työstä on tullut vaihtelevaa ja aiempaa mielekkäämpää. Tärkeintä Soppelalle on kuitenkin sekä asukkailta että omaisilta saatu positiivinen palaute.
Hänestä ja muistakin Hopeaharjun hoitajista näkee, että he ovat aidosti ylpeitä työstään.
Se on kaunista katsottavaa.
”On alkanut itsekin uskoa, että tekee hyvää työtä. Nälkä vaan kasvaa syödessä, että mitä kaikkea vielä voisi tehdä.”
Asukkaiden ja hoitajien yhteisissä hetkissä riittää iloa ja naurua. © Kaisa Sirén
Paras kiitos työstä tulee asukkailta ja heidän omaisiltaan, Marjo Soppela toteaa. © Kaisa Sirén