”Aikamoisen pommin pudottivat”– Kotkan Sunilan sellutehdas suljetaan pysyvästi: Osa työntekijöistä kokee jo kolmatta kertaa, kun matto vedetään alta
Luku suomalaisen metsäteollisuuden historiaa päättyy, kun Kotkassa sijaitseva Sunilan sellutehdas suljetaan pysyvästi.
Alvar Aallon suunnittelemaa Sunilaa on kutsuttu maailman kauneimmaksi tehtaaksi. Pohjoismaiden suurin sellusulfaattitehdas nousi Pyötisen saarelle vuonna 1938.
Keskitalven matala aurinko värjää mäntyjen rungot oransseiksi ja saa neulaset kimaltelemaan. Mäntyjen katveessa seisovat säntilliset rivit pienkerrostaloja ja rivitaloja. Tässä ovat Alvar Aallon suunnitteleman Sunilan metsälähiön kuulut valkoiset talot, jotka on nimetty luonnon mukaan ja joita tullaan yhä ihmettelemään Japanista saakka.
”Tuossa asuin poikavuoteni”, kertoo Juha Jäntti, 70, ja osoittaa Mäntylä-nimistä taloa.
Vain muutaman sadan metrin päässä Jäntin lapsuudenkodista sijaitsee Sunilan sellutehdas, jossa hän teki elämäntyönsä. Jäntti kävi tehtaalla töissä 45 vuotta, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2018.
Kesällä 2023 Stora Enso ilmoitti lopettavansa tehtaan. Suurin osa työntekijöistä sai irtisanomisilmoituksen syyskuussa.
Jäntti siristää silmiään tähyillessään Sunilan siluettia. Tehtaan piipusta nousee hento savu, vaikka tuotantoa ei ole enää ollut kuukausiin. Tehtaan tyhjentäminen ja hallittu alasajo on pitkä prosessi, eikä kukaan osaa sanoa, milloin laitos hiljenee lopullisesti.
”Surullistahan se on. Vuosiini mahtui ylä- ja alamäkiä, mutta olen tyytyväinen työputkeeni,” Jäntti sanoo.
Kyse ei ole vain tehtaan 240 työpaikan menetyksestä. Kerrannaisvaikutukset seudulle ovat moninkertaiset. Samalla päättyy liki sata vuotta sitten alkanut tarina vauraudesta.
”Tehtaalle oli aina kiva mennä”
Kymijoen suistoon perustettiin 1870-luvulla kymmenkunta höyrysahaa. Yksi niistä oli Sunilan sahalaitos Oy. Sen toiminta päättyi 1928, kun seitsemän metsäalan suuryritystä osti sen alueineen itselleen.
Laman taituttua 1930-luvulla Alvar Aalto sai tehtäväkseen suunnitella Sunilaan Pyötisen saarelle Pohjoismaiden suurimman sulfaattiselluloosatehtaan ja sen viereen mantereelle asuinalueen. Rantaan nousi tehtaan johtajan asunto Kantola ja sen lähelle insinöörien Rantala. Tehtaan työläiset pääsivät moderneihin taloihin, jotka rakennettiin ylemmäs rinteeseen.
Jäntti asui Mäntylässä ensin isovanhempiensa ja sitten ensimmäisen vaimonsa kanssa. Nyt Jäntin entisen porraskäytävän kuudesta asunnosta kolme näyttää olevan tyhjillään.
Mäntylän toisen porraskäytävän ovi avautuu ja pihalle ilmaantuu Juhani Kiuru yhdessä Alma-koiransa kanssa. Jäntti tunnistaa miehen, ikätoverinsa ja sellutehtaan aikaisen työkaverinsa.
Kiuru kävi merillä Buenos Airesia myöten ja oli sen jälkeen muissa töissä. Sunilan verstaalla kului viitisen vuotta.
”Yhtenäkään aamuna ei vituttanut lähteä töihin”, Jäntti sanoo, ja Kiuru on samaa mieltä.
”Tehtaalle oli aina kiva mennä.”
Hengenvaarallista työtä hyvällä palkalla
Kirpeä pakkaskeli on rohkaissut ulkoilijoita. Puiden välistä sujahtaa hiihtäjä Sunilan vanhalla kuntoradalla, joka on juuri kunnostettu entiseen loistoonsa.
Tehtaalle vievät tiet ovat hiljentyneet. Vielä keväällä niitä pitkin kolisteli sata tukkirekkaa päivässä.
Kun Juha Jäntti aloitti työuransa Sunilassa koneistajana kesällä 1973, tehtaalla oli tuhatkunta työntekijää. Töihin pääsi suhteilla. Jäntin isoisä Frans työskenteli Sunilassa, ja lopulta tehtaalla oli hänen ja Juhan lisäksi kolme muutakin Jänttiä.
Vakituinen työpaikka Sunilassa merkitsi tuntuvaa ja vakaata toimeentuloa nuorelle miehelle. Aiemmin Jäntti oli ollut iltatöissä huoltoasemalla, joten hyppäys sellutehtaan leipiin oli suuri.
”Sain ruhtinaallisen palkankorotuksen,” Jäntti kuvaa.
Vuosikymmeniin mahtuu monenmoista seikkailua. Välillä puun kuorta kuljettanut putki tukkeutui, ja Jäntti komennettiin ahtaan putken sisään selvittämään tukoksen sijainti.
”Se oli tämä hoikkuuden haittapuoli. Ikävintä oli, että putki oli niin ahdas, että siellä ei päässyt kääntymään ympäri vaan piti ryömiä ulos takaperin”, Jäntti muistelee.
Toinen koettelemus Jäntillä oli edessä, kun joku kaupungilla oli huomannut, etteivät Sunilan tehtaan piipun lentovalot toimineet.
Ne piti vaihtaa, joten Jäntti kiipesi sähkömiehen kanssa 114 metrin korkeuteen tikapuita pitkin. Välillä tikkailla piti roikkua vain yhden käden varassa.
”Pimeässä en nähnyt, kuinka korkealla olin”, hän sanoo.
Jäntti pätevöityi tehtaan ensiapuryhmän johtajaksi. Sellun valmistuksessa käytetään suuria määriä myrkyllisiä kemikaaleja, ja onnettomuuksiakin sattui.
”Jos esimerkiksi kloorivetyä tippuu haalareille pisara ja sen pyyhkii pois, se syttyy palamaan”, Jäntti kuvaa.
Kerran oli edessä se pahin. Jäntin työkaveri oli valahtanut elottomaksi hengitettyään rikkivetyä. Jäntti säntäsi elvyttämään. Kun Jäntti painoi happea suustaan toverinsa suuhun, tämän keuhkoista purkautui rikkivetypölläys. Jäntti sai väistettyä viime hetkellä. Kollega kuoli, ja sama henkäys olisi saattanut koitua myös Jäntin kohtaloksi.
15 vuotta sitten nähtiin Sunilan ihme, mutta uutta ei ole odotettavissa
Vuonna 2009 sellu kävi kehnosti kaupaksi ja Sunila oli vaikeuksissa. Elokuussa Stora Enso ilmoitti, että Sunilan tehdas suljetaan seuraavaan kesään mennessä.
Jäntti oli mukana purkamassa tehdasta – tai museoimassa sitä, kuten senaikainen sanonta kuului. Tehtaan työntekijät olivat turhautuneita.
”Kyllä sitä aika huolimattomasti tehtiin. Purettiin vihaa tehtaan omistajaa kohtaan, putkia hakattiin rikki ja pultteja heitettiin minne sattui”, Jäntti muistelee.
Marraskuun 2009 lopulla Jäntti oli jälleen menossa Sunilaan, mutta töiden sijaan luvassa olivat työkaverin läksiäiset. Tämä oli jo ehtinyt hakea ja saada töitä muualta.
Läksiäisten sijaan Jäntti sai käskyn:
”Jänö, laita haalari päälle.”
Oli tapahtunut jotain täysin poikkeuksellista. Stora Enso oli päättänyt perua lopettamispäätöksen, ja Sunilan tehdas käynnistettiin uudelleen. Viimeinen lähdössä ollut lipeärekka käännytettiin portilla takaisiin, ja yli puoli vuotta lomautettuna olleet ihmiset palasivat töihin. Tehdas ajettiin ylös ennätysvauhtia. Sitä kutsuttiin Sunilan ihmeeksi.
”Taisimme saada siitä jonkin palkinnonkin”, Jäntti muistelee.
Tammikuussa 2024 toista Sunilan ihmettä ei enää odoteta.
Tehdas suljettiin tuloksesta huolimatta
Sähköpostiviesti tuli viime kesäkuun puolivälissä torstaiaamuna yhdeksältä. Tuntia myöhemmin alkaisi tiedotustilaisuus etänä koko sellutehtaan henkilöstölle. Suurin osa oli kesälomalla.
Kuorimolla kourallinen miehiä kokoontui taukotupaan tietokoneen ääreen. Tiedotustilaisuudessa Stora Enso kertoi sulkevansa Sunilan tehtaan.
”Aikamoisen pommin pudottivat”, Mika Kolehmainen sanoo.
Tehtaan lopettamista ei osattu odottaa, sillä tulosta oli tehty. Lisäksi tehtaalla oli alettu valmistaa ligniiniä sähköautojen akkuihin.
Osa taukotupaan kokoontuneista miehistä ei voinut katsoa tiedotustilaisuutta loppuun vaan poistui paikalta kiroillen. Kolehmainen jäi.
Tehtaan porteista sisään ensimmäisen kerran jo 30 vuotta sitten
Kolehmaisen työvuoro alkaa edelleen joko aamu- tai iltaseitsemältä ja kestää 12 tuntia. Hän pysäköi autonsa tehtaan parkkipaikalle, jossa on nykyisin väljää.
Sitten hän astelee portille, heilauttaa kulkukorttiaan ja kävelee kuorimolle vaatteiden vaihtoon. Vastassa on aiempaa vähemmän työkavereita ja työtehtäviä.
”Sellaista ajan tappamista se on,” Kolehmainen kuvaa.
Tehtaan tuotantoa ei enää aloitettu uudelleen syksyllä kolmen kuukauden lomautusten jälkeen.
Mika Kolehmainen astui ensimmäisen kerran Sunilan tehtaan porteista sisään vuonna 1992. Hän oli saanut kesätyöpaikan siivoojana tehtaan kuorimolla.
”Tehtaalla oli kyselty, onko sillä Kolehmaisen pojalla töitä, joten sitä kautta sinne pääsin”, hän kuvaa työhönottoa.
Jäntin tavoin Kolehmaisten suku oli hyvin edustettuna Sunilassa.
Rauno-isä eteni tehtaan palokunnan palomestariksi saakka. Tehtaalla työskentelivät myös täti, toisen tädin mies sekä hetken pikkusiskokin.
Kesätyön jälkeen Mika Kolehmaisesta tuli ensin koneenkuljettaja ja lopulta kuorimon hoitaja.
”Jos mäkeä ei pysty kävelemään ylös, jää montun pohjalle”, Kolehmainen tiivistää uransa viitaten kuorimon sijaintiin tehdasalueen alarinteessä.
Kolehmainen vastasi työparinsa kanssa koko kuorimon toiminnasta eli hakkeen teosta, kun ilmoitus tehtaan lopettamisesta tuli.
Paloautolla kotiin lastentarhasta
Mika Kolehmaisen lapsuuden neljästä kotiosoitteesta kolme oli Sunilassa Aallon taloissa Honkala, Juurela ja Latvala.
Silloin Sunilassa oli vielä kolme ruokakauppaa, nyt ei enää ainuttakaan. Poissa ovat myös baari ja pizzeria. Yksi alueen kerrostaloista on mennyt konkurssiin. Siinä olivat pankki ja apteekki.
Kolehmaisen lapsuuden parhaat muistot liittyvät Sunilaan. Isä tuli kesken työvuoronsa hakemaan pientä Mikaa lastentarhasta tehtaan isolla paloautolla.
Vuonna 1984 tehtaalla vietettiin sekä tehtaan 46-vuotisjuhlapäivää että tehtaanjohtajan syntymäpäivää. Sunilan tehtaan salossa liehui siniristilippu. Viistosti sen alapuolella riehui tulipalo, joka tuhosi lähes kokonaan 200 metriä pitkän hakekuljettimen. Rauno-isä oli sammuttamassa paloa, 10-vuotias Mika seisoi kalliolla koulukavereidensa kanssa sitä seuraamassa.
”Se oli ensimmäinen kerta, kun lintsasin koulusta, mutta niin tekivät kaikki muutkin, myös opettajat”, Kolehmainen hymähtää.
Näköalaton suomalainen teollisuus
Runsas viikko Sunilan lopettamisuutisen jälkeen koitti juhannus. Kolehmaisen puhelin soi. Toisessa päässä oli tehtaan työntekijä, joka seilasi synkissä vesissä.
”Hän mietti, rasvaisiko köyden vai ei”, Kolehmainen kuvaa.
Päätös tehtaan lopusta oli Kolehmaisellekin shokki. Hän oli ostanut omakotitalon lainarahalla vain viikkoja aiemmin.
Summa, Voikkaa, Karhula, Myllykoski. Isot tehtaat on ajettu alas Kaakkois-Suomessa.
”Joillekin kollegoille Sunilan lopettaminen oli jo kolmas kerta, kun matto vedettiin jalkojen alta.”
Kolehmainen ymmärtää hyvin, kuinka näköalattomalta suomalaisen teollisuuden tilanne juuri nyt tuntuu. Suomi on nojannut vahvasti metsäteollisuuteen ja isot kaupungit ovat kasvaneet sinne, missä sahat lauloivat ja sellutehtaan piiput kurottivat kohti taivaita.
Juhannuksena Kolehmaisella oli aikaa kuunnella masentunutta työntekijää, lohduttaa ja valaa uskoa.
”Lopulta hän päätti laittaa rasvan takaisin jääkaappiin”, Kolehmainen kertoo.
Tulevaisuus on avoinna
Tehtaan väistötilojen harmaisiin parakkeihin on avattu TE-keskuksen väliaikainen toimisto. Sen ovilla on riittänyt kävijöitä.
Osa Sunilan työntekijöistä on työllistynyt uudelleen eri puolille Suomea, osa on lähtenyt opiskelemaan.
2000-luvun alkupuolella Kolehmainen jätti Sunilan ja opiskeli ammattikuljettajan tutkinnon. Sen jälkeen hän ajoi rekkaa ympäri Eurooppaa. Kun kuskin työ päättyi, Sunilan portit avautuivat jälleen.
Nyt Kolehmaisen irtisanomislapussa lukee päivämäärä 1. syyskuuta 2024. Hän on kuorimon luottamusmies ja varatyösuojeluvaltuutettu.
Kolehmainen on nyt 50-vuotias. Hän ajattelee pärjäävänsä, poikamies kun on, ja löytävänsä töitä jostain jollain aikavälillä.
”Ajattelen, että uusi sivu kääntyy ja siihen kirjoitetaan Kolehmaisen elämäntarinan seuraava luku”, hän sanoo.
Kuorimon vieressä kymmenien metrien korkeuksiin nousevat isot hakesiilot, korkeimmat Euroopassa.
Kolehmaisen mielessä kytee suunnitelma. Jos kelit sallivat, hän saattaa vielä kiivetä siiloille katsomaan tuttua maisemaa, Sunilaa, Kymijokea, Suomenlahtea, Hietasen satamaa. Korkeuksista hän saattaa nähdä tulevaisuuteensa saakka.