Lahtisen suku on valmistanut huopatossuja jo yli sata vuotta Jämsässä – Nyrkkipaja syntyi ensin saunaan ja toi lisäansioita maanviljelyn kylkeen
Lahtisten huopatossutehtaalla on tehty huopajalkineita yli sata vuotta. Käsityötaitojen hiominen huippuunsa vie tekijältä vuosia.
Huopatossuja on tehty Jämsän Partalan kylällä jo kolmen sukupolven ajan. Lestaaminen on huopatossujen teon määräävimpiä vaiheita, sillä siinä huopikkaan aihio saa lopullisen muotonsa.
Pöyheä villapilvi valuu sekoituskoneen kidasta lattialle. Ruskeaa, harmaata ja kellertävän valkoista villaa vyöryy tavalla, josta tulee mieleen arokierijä. Siis sellainen kuivunut kasvi, jota tuuli pomputtaa pitkin aavikkoa. Aavikkomaiset mielleyhtymät loppuvat tosin siihen. Ilma on kosteaa, ja märän villan tuoksu täyttää sieraimet. Nyt ollaan Lahtisen huopatossutehtaalla Jämsässä.
Jukka Lahtinen, perheyrityksen johtaja kolmannessa polvessa, nostaa kuutiomaisen muovipaalin kantta ja vetää esiin nyrkillisen karkeaa ja paakkuista raakavillaa. Hieman tahmea ja rasvainen karitsanvilla muodostaa osan huopatossujen reseptistä.
Sekoitukseen lisätään myös turkismuokkaamolta ylijäänyttä villaa, jota irtoaa, kun lampaantaljat harjataan myyntikuntoon, sekä huopatehtaan omaa leikkausjätettä, joka voidaan vielä erottaa uudestaan villakuiduiksi.
”Huopatossujen valmistuksessa käytämme mahdollisimman monenlaisia kuituja. Pitkät villakuidut luovat rakennetta, lyhyet tilkitsevät rakenteen tiiviiksi ja lämpimäksi”, Jukka Lahtinen kertoo.
Kun Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995, suomalaisen villan tuotantotuki lakkasi, eikä sitä enää riittänyt tehtaan tarpeisiin. Nykyään osa villasta tulee ulkomailta. Tehtaan yli satavuotisen historian aikana on muuttunut moni muukin asia.
Huopatossutehtaita on Suomessa enää kaksi
Huopatossujen valmistustaito tuli Suomeen 1800–1900-lukujen taitteessa Venäjältä, ja vuoteen 1910 mennessä orastava käsityöläisperinne löysi Päijänteen vesireittejä pitkin Jämsänjoen varteen. Pienen nyrkkipajan saunaan perusti myös Jukka Lahtisen pappa Alex Lahtinen. Vuosi oli 1921. Alkuperäinen punainen saunarakennus seisoo tehtaan pihassa yhä.
”Syynä oli varmaan kiinnostus tehdä jotain itse. Ja nälkä. Huopatossujen teosta sai lisäansioita maanviljelyn kylkeen”, kertoo Eero Lahtinen. Hän on Alex Lahtisen poika ja perheyrityksen edellinen johtaja.
Enimmillään Jämsässä oli seitsemän huopatossutehdasta sekä muutamia Mikkelissä ja Karjalan alueella. Jämsään oli keskittynyt muutakin yritystoimintaa: Tehtiin suksia. Oli myllyjä ja pajoja. Sotavuosina moni Jämsän käsityöläinen sai vapautuksen, koska miehet rintamalla tarvitsivat suksia ja huopikkaita.
Tänä päivänä huopatossutehtaita on Suomessa enää kaksi, Lahtisen tehtaan lisäksi toinenkin Jämsässä Partalan kylällä. 80-luku oli huopatehtailijoille vaikeaa aikaa, sillä kysyntä laski rajusti. Moni tehdas pisti lapun luukulle. Lahtisille 80-luvun murros antoi mahdollisuuden kasvattaa toimintaa, sillä konkurssin tehneistä tehtaista ostettiin koneita ja saatiin uusia asiakkaita. Samalla siirryttiin ympärivuotiseen tuotantoon.
Vanhin tehtaan nykyisistä koneista on 1800-luvun loppupuolelta, ja moni laitteista on 50-luvun mallia. Uusin kone on ompelukone, joka on ostettu vuonna 2023. Historian kerrostumat näkyvät tehtaan arjessa yhä.
Villa kutistuu huovuttaessa alakouluikäisen lapsen verran
Karstauskone käynnistyy, ja jyrinä tunkeutuu korviin. Koneen piikit haukkaavat irtonaista villaa hampaisiinsa ja kerrostavat sen valtavan rullan ympärille. Kolmatta metriä pitkä kampa säksättää rullaa vasten ja irrottaa villan ohueksi levyksi. Sitten kone käärii villan rullalle. Lopputulos näyttää pumpulilta, sillä villasäikeet eivät ole vielä takertuneet toisiinsa. Siihen tarvitaan kuumuutta, kosteutta ja liikettä.
Vilttauskoneessa pumpulimaiset levyt prässätään höyryn ja paineen avulla viltiksi. Syntyy esihuopaa. Villasäikeet alkavat takertua toisiinsa kuiduissa olevien suomujen ansiosta – vastaavaa rakennetta ei ole kuin joidenkin eläinten karvassa, siksi keinokuiduista ei voi tehdä huopaa. Mutta koiran tai sian karvoista voisi.
”Koirankarvoja ei taida saada tarpeeksi meidän tuotantoomme”, nauraa Riitta Koskinen. Riitta ja Jukka ovat sisaruksia ja vastaavat yhdessä tehtaan toiminnasta.
Seinällä on rivissä pahvisia kaavoja erikokoisille ja -mallisille huopatossuille. Riitta nostaa viltistä leikatun aihion rintansa eteen näytille. Pitkävartisen huopikkaan aihioon mahtuisi alakouluikäinen lapsi. Niin paljon villa huovuttaessa kutistuu.
Takana rätisee ompelukone. Niitä on useita, mutta vain yhden takana istuu työntekijä, jonka käsissä syntyy aihioihin saumat. Ompelu on huopasten tehtailussa 80-luvun perua. Ennen sitä aihio kasattiin muotin päälle, ja valmiita pareja syntyi hitaammin. Myös värjääminen kehittyi Lahtisilla samoihin aikoihin, kun konkurssin tehneeltä Mikkelin huopatossutehtaalta saatiin värjäyskattila.
Värjäyskone näyttää valtavalta pesukoneelta, jossa on lokeromaisia osastoja. Väriä annostellaan suppilon kautta yksi prosentti tuotteen painosta. Kaava on Jukka Lahtisen mukaan samansuuntainen kaikessa värjäämisessä, oli sitten kyse muoviämpäristä tai huopatohvelista. Vanhan ajan värjäysmenetelmällä voitiin valmistaa vain pinnalta värjättyjä huopikkaita, joista villan väri kuluessa paljastui. Kattilan avulla huopatossut saadaan värjättyä läpi.
”Värjäyskattilan tuloon asti värjääminen oli vähän sellaista keittelyä”, Riitta Koskinen kertoo.
Lahtisen huopatossut ostettiin jopa jalasta
Perheyrityksen jatkaminen ei ollut Riitalle ja Jukalle kotoa annettu muotti. Olisivat he voineet valita jotain muutakin. Mutta jo alakouluikäisenä Riitta muistaa, että mieli veti tehtaalle. Hän istui pöydällä katsomassa, kun työntekijät pyörittelivät tossuja. Kuunteli hauskoja juttuja. Yhden rouvan luona Riitta kävi yökylässäkin.
Eero-isä taas muistaa, että Jukka jo pikkupoikana ilmoitti, että hänestä tulee isona tossumestari ja isä.
”Kumpikin toteutui”, Eero nauraa.
”Onko se sitten sitä, että halusin mennä sieltä, missä aita on kaatunut. En ole työskennellyt koskaan missään muualla”, Jukka sanoo.
Erityisen syvän leiman Jukan lapsuusmuistoihin jättivät reissut. Käytiin purkamassa koneita toisilta tehtailta tai myymässä tuotteita. Se oli lapsen mielestä jännittävää.
Nykyään tossujen myynti tapahtuu verkossa, marketeissa ja kenkäkauppojen kautta, mutta Eeron aikana myytiin vielä paljon toreilla. Usein kävi niin, että Eero tai hänen vaimonsa Seija Lahtinen joutuivat myymään tossut jalastaan. Jostain syystä tossunvalmistajan valitsema jalkine oli ostajan mielestä paras. Joskus se oli ainut sopivan kokoinen pari. Auton perässä oli aina varajalkineet, ettei kotiin tarvinnut palata sukkasillaan.
Suurin huopatossumarkkina on Suomessa, mutta villajalkineita myydään nykyään Japanissa ja Yhdysvalloissa saakka. Saksaan Lahtiset myyvät huopikasta, joka on kehitetty talviajan paljasjalkakengäksi.
”Maailma on avartunut, ja osat ovat vaihtuneet. Minä olen vuorostani päässyt Jukan ja Riitan mukana reissuille”, Eero kertoo.
Käsityönä kymmeniä pareja päivässä
Metallinkiiltävä haikarannokka aukoo suutaan. Naks, auki. Kiinni. Naks, auki. Märkä ruttuinen tossunalku leviää nokan venytyksessä, ja villakuitu oppii veto kerrallaan uuden muodon. Konetta käyttää Jussi Altti. Hän on työskennellyt Lahtisilla jo parikymmentä vuotta.
Kauanko kestää, että huopatossujen tekemiseen syntyy näppituntuma?
”Tuleeko sitä koskaan? Ei varmaan. Kymmenen vuoden jälkeen alkaa olemaan tuntuma”, Jussi arvioi.
Haikarannokkaa muistuttava laite ja varsinainen huovutus vuorottelevat. Huovutuskoneen kita on juuri nyt tyhjä, mutta sillä on kaksi isoa käpälää, jotka polkevat tossujenalkuja seinämää vasten. Vesi ja liike saavat villakuidut takertumaan toisiinsa ja kutistumaan tiiviiksi. Vaiheet toistetaan yleensä kolme tai neljä kertaa. Se on arvioitava näppituntumalla.
”Huopuminen riippuu tuotteesta, villaerästä ja kuun asennosta”, Riitta nauraa.
Lestaajan pöydällä tirskahtaa vesi. Teuvo Jylkkä kopauttelee saapikasta puisella kapulalla. Hän on työntänyt huovutetun aihion sisään lestin, kengän sisämuotin. Se pakottaa huopasen muotoonsa.
”Näitä syntyy 45 paria päivässä. 50 jos on hyvä päivä”, Teuvo kertoo.
Käsityöläiseksi päädytään monia reittejä. Teuvokin ehti tehdä montaa ammattia ennen kuin aloitti Lahtisilla. Rakentaa, lomittaa maatiloja ja pyöritellä pizzaa. Oppi tossujen tekoon on syntynyt yrityksen ja erehdyksen kautta.
”Ei tämä ole maailman helpoin ammatti eikä rahallisesti kannattavin. Mutta kyllä tämä jotain antaa, ja samalla pysyy fyysisesti kunnossa.”
Ajat ovat muuttaneet tossuja
Perusolemukseltaan huopatossu on säilynyt samana sen runsaat sata vuotta, kun sitä on Suomessa valmistettu. Lahtiset valmistavat yhä samaa pitkävartista huopikasta kuin Alex Lahtinen aikanaan. Toinen alusta saakka säilynyt tuote on syylinki, joka sujautetaan kumisaappaaseen lämmittämään.
Monen mallin valmistus on lopetettu. Enää asiakkaat eivät halua kääntövarsisaapasta. Se oli aikanaan suosittu malli, mitaltaan reiteen. Varsi käännettiin alas kuin roikovarsilapikkaassa. Nyt tehdään esimerkiksi aamutossuja, nilkkureita ja kumipohjaisia huopatennareita. Uutta kehitetään koko ajan.
”Pitäisi katsoa kristallipalloon, että tietäisi, mitä tulevaisuus tuo tullessaan”, Seija-äiti sanoo.
Lahtisten yrittäjäperhe uskoo, että työtä riittää tulevaisuudessakin, vaikka uhkia on. Ilmastonmuutos on möröistä isoimpia, ja päätökset sen pysäyttämiseksi tehdään muualla kuin Lahtisten tehtaalla. Jos loskakelit lisääntyvät, sesonki pakkaskelin jalkineelle kutistuu. Silloin on muutettava tuotteita. Keksittävä uusia.
Nyt jo valikoimassa on paljon muutakin kuin paksua huopasaapasta: on lasinalusia ja saunahattuja. Paikallisen savipajan kanssa Lahtiset kehittivät kauniin mukin, jossa kiertää tarttumarenkaana huopaa.
Joskus uusien lajien on annettava kukoistaa.
Tavoite jatkaa vielä vuosikymmeniä
Pitkävartiset huopikkaat on nostettu riviin hyllykköön. Ylimääräinen vesi on lingottu irti rummussa, joka muistuttaa hunajalinkoa. Pian hyllyn voi rullata jättimäiseen kuivauskaappiin, jossa huopikkaat kuivuvat lopulliseen muotoonsa.
Kuivauskaapissa on yksi erä juuri tekeillä. Riitta avaa oven tilaan, jonka kitaan mahtuisi ihmisiä kuin kookkaaseen hissiin. Lämmin henkäys höyryää kasvoille ja täyttää sieraimet kuuman ja märän villan tuoksulla.
Paljonko asteita?
”70”, Riitta sanoo.
Kauanko?
”Nilkkurit kuivuvat neljä tuntia. Aamutossut pari tuntia.”
Kuivumisen jälkeen lestit voi poistaa. Tossujen suut leikataan suoriksi vannesahalla, ja osaan malleista liimataan kumipohja. Sitten tossut ovat valmiita lähtemään maailmalle, muureiksi varpaan ja purevan pakkasen väliin. Lämmittämään saunareissulle ja aamun viileisiin. Mutta vieläkö firman johto tekee huopikkaita omin käsin?
Kyllä vain. Huopatossutehtailu ei ole yrittäjille itsellekään paperinmakuista. Hallinnollisia päätöksiä tehdään käsityöläisyyden lomassa, koneiden lonksuttaessa taustalla.
Jukan ja Riitan lapset eivät ainakaan vielä viihdy tehtaalla – paitsi satunnaisesti kesätyörahojen perässä – mutta jos se yrittäjistä on kiinni, tossuja tehdään vielä vuosikymmenienkin päästä.