Alvar Aallon paheellinen leffakerho oli Suomen ensimmäinen elokuvakerho

Jaa artikkeliTilaa Seura
Alvar Aallon kiinnostus elokuvakerhotoimintaan lopahti Filmistudio Produktion kaaduttua. Itse hän tiettävästi tallensi joitain töitään ja matkojaan filmikameralla.
Alvar Aallon kiinnostus elokuvakerhotoimintaan lopahti Filmistudio Produktion kaaduttua. Itse hän tiettävästi tallensi joitain töitään ja matkojaan filmikameralla. © Lehtikuva
Poliisi oli äimänä, kun arkkitehti Alvar Aalto perusti 1934 Suomen ensimmäisen elokuvakerhon – ja alkoi näyttää niin Neuvostoliiton propagandaa kuin Hitler-filmejäkin.

On paradoksi, että kattava elokuva arkkitehtuurin maailmannimestä Alvar Aallosta (1898–1976) valmistui vasta nyt. Virpi Suutarin ohjaama dokumentti Aalto tuli teattereihin syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna.

Kunnon suurmiesfilmin odottelu näin pitkään on sikälikin hassua, että Alvar Aalto perusti itse Suomen ensimmäisen elokuvakerhon!

Varhaisten filmihullujen kerho Filmistudio Projektio rekisteröitiin marraskuussa 1934.

Esitystoiminta pääsi kunnolla vauhtiin vasta maaliskuussa 1935, kun Aalto oli toipunut pitkästä keuhkokuumeestaan.

Kohuttu ohjelmisto

Aallon ja kumppanien esitystarjonta oli aikalaisittain niin yhteiskunnallisesti radikaalia, että silloinen Suojelupoliisi eli Etsivä Keskuspoliisi piti porukan tilaisuuksia jatkuvassa tarkkailussa.

Turvallisuuspalvelun väki oli ymmällään kerhon tarkoituksista, koska jäsenille esitettiin kokeilevan taide-elokuvan lisäksi myös peittelemättömiä valtiollisen propagandan tuotoksia niin idästä kuin lännestäkin.

Projektion näytökset olivat Helsingin Kapteeninkadulla elokuvateatteri Joukolassa. Nyt tiloissa toimii KOM-teatteri.

Etenkin kommunismin kanssa pelehtiminen sai 1930-luvun tilanteessa EK:n nuuskijat liikkeelle. Esitykset olivat ylipäätään mahdollisia vain siksi, että ne olivat jäsenistön “yksityistilaisuuksia”.

Elokuvien kunnollisuutta valvovan Valtion Filmitarkastamon sensuroimien teosten julkinen, maksullinen esittäminen olisi ollut rangaistavaa, mutta taiteellisia tai tieteellisiä yksityisnäytäntöjä ei oltu huomattu kieltää.

Tahdon riemuvoitto oli saksalaisen Leni Riefenstahlin natsihehkutusta: kulttuuriälyköt katsoivat sen naureskellakseen.

Tahdon riemuvoitto oli saksalaisen Leni Riefenstahlin natsihehkutusta: kulttuuriälyköt katsoivat sen naureskellakseen.

Neuvostoleffa suututti

Viranomaisia ärsytti, että Neuvostoliiton suurlähetystö oli toimittanut kerholle vuonna 1928 valmistuneen vankileirikuvauksen Kuritushuone.

Aallon kanssa Projektio-kerhon perustanut Nils-Gustav Hahl oli niin neuvostopropagandan lumoissa, että fiilisteli Kuritushuoneen esitystä:

”Poliittiset vangit menevät nälkälakkoon ja kaikki näyttää päättyvän katastrofaaliseen epätoivoon. Silloin tulevat vallankumoukselliset, mieletöntä vauhtia läpi Siperian lehdettömien koivikoiden. Ihmiset ovat niin huippuunsa karakterisoituja, että jo kuva heidän saappaistaan osoittaa, mitä he ovat miehiään. Kuinka venäläiset voivat olla näin suuria taiteilijoita.”

Alvar Aallolla ei ollut aivan yhtä kulttuuribolševistisia ajatuksia kuin aisapari Hahlilla, mutta miesten taloudellinen yhteistyö oli tiivistä.

Samana vuonna Projektion kanssa he perustivat Aallon huonekaluja markkinoivan Artekin.

Projektion näytökset olivat Helsingin Kapteeninkadulla elokuvateatteri Joukolassa. Nyt tiloissa toimii KOM-teatteri.

Projektion näytökset olivat Helsingin Kapteeninkadulla elokuvateatteri Joukolassa. Nyt tiloissa toimii KOM-teatteri. © Otto Turunen/Lehtikuva

Natsituotantoa läpällä

Projektion elokuvalistan villeyttä voi vain ällistellä. Intellektuellien naurun aiheeksi Projektio hankki tuoreeltaan natsien suggestiivisen puoluekokousspektaakkelin Tahdon riemuvoitto (1935).

Sen lainasi heille Natsi-Saksan suurlähetystö, ilmeisen tietämättömänä siitä että elokuvaa käytettiin irvailun kohteena.

Kerho esitteli myös aikansa viiltävimmän mahdollisen surrealistisen elokuvan Andalusialainen koira (1929). Espanjalaisohjaaja Luis Bunuelin ja taiteilija Salvador Dalin silmänviillon musiikiksi valikoitui meillä lähes arpomalla imelä argentiinalainen tangokiekko.

Projektion linjana oli myös uskallettu sukupuolisuus, kuten nuoren Marlene Dietrichin tähdittämässä Sinisessä enkelissä (1930). Ennen Hitlerin valtaannousua tehty saksalainen Murrosiässä (1931) taas on lesboelokuvan klassikko.

Aikansa hipsteripaikka

Näytöksiä sujuvasti isännöinyt Alvar Aalto lausui eräässä katselusessiossa:

”Joka ovesta pitää tulvia sisään hyvännäköisiä ja elegantteja nuoria ihmisiä, jotka puhuvat filmistä niin kuin se olisi heidän äidinkielensä.”

Toki Joukolan ovista näytöksiin tulvi myös poliisin palkkaamia informantteja, jotka bongasivat yleisöstä niin taidekouluopiskelija Tove Janssonin ja tämän opettajan Sam Vannin kuin liberaaliin Edistyspuolueeseen kuuluneen opetusministerin Oskari Mantereenkin.

EK:n etsiviä korpesi etenkin taiteilijajulkkisten, ”Tapiovaaran kommunistiveljesten” aktiivisuus kerhossa.

Näistä elokuva-arvostelija Nyrki päätyi itsekin ohjaajaksi 1930-luvun lopulla.

Kerhon näytöksissä vilisi tulevaa suomalaista taide-eliittiä, muun muassa nuori graafikko Tove Jansson.

Kerhon näytöksissä vilisi tulevaa suomalaista taide-eliittiä, muun muassa nuori graafikko Tove Jansson. © Reino Loppinen/Lehtikuva

Ei tarvinnut kieltää

Mutta miten pysäyttää toiminta, joka oli noussut nuorten kulttuuripiirien muoti-ilmiöksi?

Filmitarkastamon puheenjohtaja tivasi Etsivältä Keskuspoliisilta jo kerhon ensimmäisen toimintakuukauden jälkeen:

”Projektiossa jo kolmas kielletty elokuva. Mitä tehtävä estämiseksi?”

Loppu lystille saatiin lopulta kätevästi talouden kautta.

Projektio oli hankkinut useimmat elokuvansa lainaamalla niitä esimerkiksi ruotsalaisilta leffakerhoilta.

Maahantuodusta ylellisyysmateriaalista, joiksi filmikelatkin laskettiin, piti maksaa tullia. Rahat sai takaisin, jos kyse oli todistettavasti selvästä tavaran lainasta.

Tulli ilmoitti keväällä 1936 kerholle pitävänsä jäsenmaksujen takia näytöstoimintaa kaupallisena, eikä suostunut palauttamaan tullimaksuja.

Kassakriisin takia viimeinen kerhoilta järjestettiin 28. toukokuuta. Siinä näytettiin kotimaisia dokumenttielokuvia, kuten ulkoministeriölle matkailumainokseksi tehty “Suomi kutsuu”.

Puhui tuomarit uuvuksiin

Alvar Aalto oli itse vastaamassa oikeudessa, kun Projektio-kerholle lätkäistiin syyte ilman lupaa järjestetystä esikoisnäytöksestä.

Alvar Aallon vetämä elokuvakerho joutui heti kättelyssä myös raastupaan, muttei epäilyttävän ohjelmiston takia.

Filmi-intoilijat unohtivat pyytää poliisilta elävien kuvien esitysluvan 11.12.1934 järjestämäänsä ensimmäiseen testinäytökseen. Siinä esitettiin muun muassa ranskalaisen René Clair’n taide-elokuva Entr’acte.

Projektion keulakuva Aalto oli itse vastaamassa oikeudessa. Hän jaaritteli niin kaunopuheisesti abstraktin filmitaiteen merkityksestä, että tuomarit alkoivat piirrellä ukkoja ja veneitä papereihinsa ja keskeyttivät lopulta vuodatuksen vartin kohdalla. Rapsuja ei tullut.

Elokuvapalatsi jäi tekemättä

Aallon omaa käsitystä hyvästä elokuvateatterista ei pääse testaamaan missään, vaikka hän ehti paneutua asiaan jo mykkäelokuvien kaudella.

Vuonna 1928 Suomi-Filmi tilasi Aallolta jättiteatterin Turkuun. Aalto pohti tosissaan, miten elokuvia säestävän pianistin soitto ei pomppisi kaikuna seinistä, eikä kuva heijastuisi niistä ylimääräisesti.

Ratkaisuna oli musta laskostettu seinäverhoilu. Mielessä oli peräti ”universaalielokuvateatteri”.

Kiinnostava ihme jäi Turussa toteutumatta suurlaman iskiessä. Jyväskylässä sentään avautui Aallon piirtämään Valtiontaloon pienehkö Kino-niminen elokuvasali.

Muiden tekemiä elokuvateattereita hän ei säälinyt. 1960-luvulla Aalto suunnitteli talon helsinkiläistontille, jolta jyrättiin pois ennen niin loistelias Kinopalatsi. Paikalle kohosi syksyllä 1969 nykyinen Akateeminen Kirjakauppa.

Lue myös: Vaimon ja lapsen varhainen kuolema – C.L. Engelin työt ovat kaikille tuttuja, mutta mitä tiedämme miehen yksityiselämästä?

Lue myös: Seura löysi unohtuneet kirjeet – Myrkky ja revolveri veivät Eliel Saarisen ensimmäisen vaimon

X