Seura Intiassa: Valtaosa merien muoviroskasta on peräisin Aasiasta - Tällaista on roskanpoimijoiden arki jätevuorien keskellä
Maailman meriin virtaavasta muoviroskasta suurin tulee Aasian eri maista. Seura kävi Intiassa, joka on luvannut tehdä oman osansa taistelussa muovia vastaan.
Dew Deepan, 13, kotitalon ja Kodungaiyurin kaatopaikan välillä ei ole kuin kapea kanaali. Sadekaudella vedessä lilluvat jätteet sairastuttavat koko naapuruston. ”Se tekee minut surulliseksi. Isona haluaisin lääkäriksi.”
Roska-autojen jyrinä, raskas löyhkä, kärpäsparvet iholla.
Kodungaiyurin kaatopaikka Chennain miljoonakaupungissa Intiassa herättää kaikki aistit.
Jätevuorissa on kaikkea kuparikaapeleista mädäntyneeseen ruokaan, mutta katseen varastavat auringonvalossa kiiltävät muoviroskat.
Karmeimmat kasvonsa kaatopaikka näyttää ulkoapäin. Aluetta kiertää katkonainen betonimuuri, jonka päältä ja sivuista pursuaa jätettä alla olevaan kanaaliin.
Vedessä lilluu lohduttoman paljon muovia. Kanaali on yhteydessä mereen.
Suinkaan kaikki kelluva jäte ei ole peräisin kaatopaikalta.
”Ihmiset saattavat heittää roskansa veteen, jos jäteauto ei saavukaan”, rantakujalla asuva Kala Karthi kertoo.
”Itse en tee niin, vaan kärsin mieluummin jätteen hajusta kotona, sillä tiedän, mitä pilaantuneesta vedestä seuraa. Kun vesi nousee sadekaudella kadulle asti, kaikki täällä sairastuvat kuumeeseen.”
Holtiton roskaaminen ja surkea jätehuolto eivät pelkästään ankeuta intialaisten arkea ja uhkaa heidän terveyttään. Vedessä virtaavasta muovista kärsii koko maapallo.
Meret kärsivät muoviroskasta
Maailmaan meriin päätyy vuosittain karkeasti arvioiden kahdeksan miljoonaa tonnia muoviroskaa. Siitä kolme neljäsosaa tuottaa vain 12 maata.
Tähän likaiseen tusinaan kuuluu peräti yhdeksän valtiota Aasiasta, Intia mukaan lukien.
Muovi ei ole ilmastonmuutokseen rinnastettava suurluokan vitsaus eikä se vaikuta merkittävästi sään lämpenemiseen. Maailman hiilidioksidipäästöistä muovin tuotannon ja muovijätteen polttamisen osuus on vain reilu prosentti.
Mutta luontoon hitaasti hajoava muovi ei sovi lainkaan. Erityisen ongelmallista on muovin päätyminen vesistöihin, missä se muodostaa vakavan uhan kaloille, nisäkkäille ja linnuille.
Kouriintuntuva esimerkki muoviroskan haitoista saatiin viime vuonna, kun Norjan rannikolle ajautui valas, jonka sisältä löytyi kymmeniä muovikasseja. Samanlaisia kuvia on nähty kuolleista merilinnuista.
Kaunista katseltavaa eivät ole valtamerten jätepyörteetkään. Niistä suurin on Tyynellämerellä: arviolta 80 000 tonnia muoviroskaa ajelehtii alueella, joka on viisi kertaa Suomea suurempi.
Päättäjien suuret puheet
Viime kesäkuussa pääministeri Narendra Modi ilmoitti Intian luopuvan kertakäyttöisestä muovista vuoteen 2022 mennessä.
Samankaltaisia suurieleisiä julistuksia on kuultu yli 1 300 miljoonan asukkaan maassa ennenkin. Ongelmana on kuitenkin se, ettei edes voimassaolevia säännöksiä noudateta. Esimerkiksi ohuet muovipussit kiellettiin vuonna 2016 maanlaajuisesti ja sen jälkeen useimmissa osavaltioissa, mutta kaduilta ne eivät ole kadonneet.
Kuitenkin juuri nyt Intiassa tapahtuu asioita, jotka voivat ajan saatossa pienentää muoviroskavuoria ja säästää luontoa.
Edistykselliset ostoskeskukset perivät rahaa muovikasseista, kuukausittain uutisoidaan uusista jätettä polttavista sähkövoimaloista, maan ensimmäiset pullonpalautusautomaatit ovat toiminnassa ja eräissä suurkaupungeissa on kokeiltu muovin keräyslaatikoita.
Henkisesti suurimpia ovat ehkä juuri ne varovaiset askeleet, joilla vaurastunutta keskiluokkaa kannustetaan ottamaan vastuuta muoviongelmasta.
Roskanpoimijat yhteiskunnan pohjalta
Muovia on jo hyvän aikaa kierrätetty Intiassa, mutta sen toteutus poikkeaa länsimaisesta.
Ison osan jätteen lajittelusta hoitavat roskanpoimijat. Heitä on arviolta 1,5–4 miljoonaa.
Osa kerää roskia ihmisten kotoa, tienvarsilta ja julkisilta paikoilta. Toiset työskentelevät kaatopaikoilla.
He erittelevät jätteen seasta kierrätettäväksi kelpaavaa muovia, paperia ja metalleja – ja myyvät ne eteenpäin.
He ovat kastittomia ja likaisen työnsä vuoksi aivan yhteiskunnan pohjalla. Heiltä puuttuu kaikki: vakuutukset, eläke-edut, asema ja arvostus.
Roskanpoimijoita tarvitaan kuitenkin kipeästi vielä useita vuosia, sillä kuluttajien lajitteluun perustuva jätehuolto siintää Intiassa vasta kaukana tulevaisuudessa.
Pientä valoa ammattikunnan aseman kohenemiseksi on jo näkyvissä. Osa poimijoista on järjestäytynyt. Kahdessa isossa kaupungissa viranomaiset ovat myöntäneet heille kuvalliset henkilökortit.
Toisin on Chennaissa, jossa kaatopaikoille ei ole periaatteessa asiaa kuin henkilökunnalla. Tähän nojautuen vartijat keräävät rutiköyhiltä roskanpoimijoilta maksun luvasta työskennellä siellä.
Seura kysyi, mitä Kodungaiyurin roskavuorista elantonsa saavat toivovat elämältään:
Annadaurai, 55, kerääjä
”Kukaan ei puhu minulle. Paitsi isosiskoni, jonka luona käyn joskus syömässä. Vaimoni on kuollut. Kerään tavaraa seitsemänä päivänä viikossa. Ansaitsen noin 200 rupiaa (2,5 euroa) päivässä.
Aloitin viisi vuotta sitten. Ensin kaverini pyysi minua auttamaan häntä, sitten ryhdyin keräämään itsekseni. Ennen minulla oli oikea työpaikka, Hyundain autotehtaalla. Eräänä aamuna saavuin humalassa töihin, ja sain potkut.
Minulla on kolme poikaa, hitsaaja, riksakuski ja virkamies. En saa heiltä mitään tukea, sillä he eivät arvosta minua lainkaan. Hallitus on onneksi järjestänyt minulle oman pienen talon. Nykyään voi saada sellaisen, jos asuu slummissa.
Kun olin töissä, unelmoin mukavasta elämästä. Enää en unelmoi mistään, sillä minulla ei ole vaihtoehtoa tälle työlle. Mutta olen onnellinen.”
© H.K. RAJASHEKAR
Karthi, 23, kerääjä
”En ollut hyvä koulussa, lopetin sen neljännen luokan jälkeen. Tulin tänne lapsena auttamaan äitiäni, joka on roskanpoimija.
Nykyään meillä on sellainen työnjako, että äiti etsii kaatopaikalta kierrätykseen kelpaavaa tavaraa ja lajittelee ne kasseihin. Minä kannan kassit ostajalle ja kerään rahat.
Haaveilen, että pääsisin ulkomaille. Tosin elämäni taitaa olla loppuun asti tällaista. Työskentelen aamuneljästä puoleenpäivään. Silloin ei paahda niin pahasti.
Jos menen naimisiin, minun on jatkettava työntekoa iltaan asti, jotta pystyn elättämään perheeni.”
© H.K. RAJASHEKAR
Uma, kerääjä
”Olen täällä ihan muuten vaan. Asun tässä lähistöllä.
Tai jos totta puhutaan, niin tulin tänne keräämään tavaraa, jota voi myydä eteenpäin.
Ei kukaan enää palkkaa ikäistäni. Tämä on ainoa vaihtoehtoni, ja elätän tällä itseni. Minulla on kaksi tytärtä ja kaksi poikaa, mutta he ovat onneksi jo omillaan.”
© H.K. RAJASHEKAR
Poongavanam, 65, kauppias
”Lapsenlapseni kysyvät, miksi haluan tehdä tätä työtä. Tämä ei ole kuulemma hyväksi terveydelleni.
Ryhdyin parikymmentä vuotta sitten ostamaan kierrätysjätettä: paperia, kuparia, muovia, kumia.
Muovijätteestä maksan kerääjälle 12 rupiaa (15 senttiä) kilolta. Isommat välittäjät maksavat minulle kaksi tai kolme rupiaa enemmän, kun he hakevat kuorma-autoillaan keräyskassit pois.
Reilu parikymmentä ihmistä tuo minulle säännöllisesti tavaraa kaatopaikalta. He lajittelevat eri materiaalit huolellisesti eri kasseihin. Tietävät, etten ota vastaan sekalaista tavaraa.
Haluaisin päästä eroon tästä, mutta olen aika ahtaalla. En pysty maksamaan lainastani kuin korot. Lisäksi vävyni kuoli syöpään, ja joudun elättämään hänen lapsiaan.
Toivottavasti yhdenkään jälkeläiseni ei tarvitse tehdä tätä.”
© H.K. RAJASHEKAR