Reportaasi: Sumuisten vuorten gorillat taistelevat uhanalaisina elintilastaan – Näin Päivi Lipponen toteutti pitkäaikaisen unelmansa Ugandassa

Kapea hiekkatie kiemurtaa kohti sumuista vuorta Ugandassa. Vuorella elävät uhanalaiset gorillat. Matka on pitkäaikaisen unelmani täyttymys, minkä en edes uskonut tulevan todeksi.

Luin jo lapsena artikkeleita tutkija Dian Fosseystä sekä hänen kirjansa Sumuisten vuorten gorillat, ja myöhemmin näin teokseen perustuvan elokuvan. Minua liikutti, kuinka Fossey suojeli vuorigorilloita salametsästäjiltä ja pelasti gorillat sukupuuttoon kuolemalta. Fosseytä vihattiin ja lopulta hänet murhattiin. Se tuntui niin väärältä.

Haave matkustaa Sumuiselle vuorelle tuntui vuosikymmenien ajan aivan utopistiselta, kunnes vuonna 2019 matkustin Keniaan. Tuolloin kuulin, että vuoristogorilloiden luo voisi päästä.

Vuorigorillat ovat edelleen luokiteltu erittäin uhanalaisiksi: tällä hetkellä niitä on yhteensä vain noin 1 100 ja niitä voi nähdä vain kolmessa maailman maassa. Olen nyt yhdessä niistä.

Kapeilta vuoristo­teiltä avautuvat upeat näkymät vihreisiin laaksoihin ja loputtomiin vuoristojonoihin. Usva leijuu ilmassa. © Päivi Lipponen

Virungavuoren vierailuoikeudet tukevat vuorigorilloiden suojelua

Nykyisin vuorigorilloiden suojelua rahoitetaan myymällä yhden päivän kestäviä vierailuoikeuksia Virungavuorelle, joka sijaitsee Ruandan, Kongon ja Ugandan rajalla. Olen ostanut slotin Ugandan puolelle. Jos gorilloita ei tuona päivänä näy, lupa kattaa myös seuraavan päivän. Maksulla rahoitetaan vartijoiden palkat. Myös alueen kävijämääriä säädellään, jotta gorilloiden elinolot eivät häiriinny.

Gorillatrekkauksen on järjestänyt rovaniemeläinen, ugandalaistunut Ukko Liikanen. Hän pyörittää vaimonsa Ninan kanssa vuonna 2014 perustettua safarimatkayritystä Afrikassa. Ajomatkamme vuorelle kulkee läpi Ugandan maaseudun ja kestää seitsemän tuntia, sillä tie on kuoppainen ja jeeppimme moottori käy kierroksilla.

Vuodet ovat opettaneet Ukolle, että safarimatkailijoilla on erilaisia mieltymyksiä. Nuoret etsivät autenttisia kokemuksia, vanhemmat haluavat turvallisuutta.

Osa matkaajista on suorittajia, joiden pitää nähdä big five eli norsu, virtahepo, leijona, sarvikuono ja puhveli. Toiset ovat fiilistelijöitä. Lintubongareille Uganda on hyvä paikka, sillä siellä elää 1 200 lintulajia. Lähes puolet tulijoista käyvät minun tapaani katsomassa juuri gorilloita.

”Simpanssi on lempieläimeni. Olen saanut simpanssilta kepistä, nyrkistä ja se on raahannut minua nilkasta,” Ukko nauraa.

Ukko ja Nina Liikanen ovat perustaneet kodin Ugandaan. He järjestävät yrityksensä kautta safareita turisteille. © Päivi Lipponen

Luonnonpuistossa komea sarvipäälauma piirittää meidät. Olemme jeepin kanssa heidän kävelyreitillään. © Päivi Lipponen

Luonnonpuiston vehreät rinteet

Odotan jännityksellä gorilloiden kohtaamista. Ennen perille pääsyä on aikaa ihastella maisemia. Paikalliset liikkuvat jalkaisin. Naiset kantavat päälaellaan punottuja koreja, ja maatöihin kiirehtivillä on kuokka olalla ja eväspussi pään päällä. Keltaisissa muovikanistereissa raahataan puhdasta juomavettä.

Lapsia on mahdottomasti, ja jokainen tuntuu olevan matkalla kouluun, sillä heidän yllään on koulupuvut. Kun he huomaavat auton ja meidän valkoiset kasvomme, alkaa nauru ja vilkutus.

Tieltä avautuu näkymä vuoristojonoihin, jotka katoavat horisonttiin. Laaksojen vihreät rinteet on pengerretty viljelypalstoiksi. Kaikki tekevät työtä: viljelevät peltoja, louhivat kalliosta kiveä, valmistavat puuhiiltä palmunrungoista, muotoilevat käsin luonnonsavesta tiiliä ja polttavat niitä isoissa keoissa. Aika tuntuu pysähtyneen.

Majapaikkaamme, lodge, sijaitsee 2 100 metrin korkeudessa. Sinne pitäisi ehtiä ennen auringonlaskua, sillä kapeilla vuoristoteillä on vaarallista ajaa pimeällä. Onneksi ehdimme ajoissa perille.

Katselen terassiltamme auringonlaskua ja vuorta. Jossain siellä elävät gorillat – ja ovat olleet jo tuhansia vuosia.

Ugandan maaseudulla aika on pysähtynyt. Rinteet on pengerretty viljelyyn, ja maanviljely hoituu käsivoimin. © Päivi Lipponen

Gorillatrekkaus sitouttaa kyläyhteisöjä ja tukevat suojelutyötä

Hieman yli puolet vuorigorillakannasta elää Ugandan Bwindin sademetsässä, jonka etelälaidalla Rushagassa trekkaamme.

Gorillat kärsivät Afrikan sisällissodista ja levottomuudet vaikeuttavat yhä niiden suojelutyötä: Netflixin Virunga-dokumenttielokuvassa seurattiin, kuinka Kongon puolella Virungan kansallispuistossa puistonvartijat suojelevat uhanalaisia eläimiä jopa henkensä uhalla. Gorilloita uhkaa myös salametsästys ja metsähakkuiden aiheuttama elinolojen muuttuminen.

Sumuisten vuorten alueella on kuitenkin keksitty uusia tapoja suojella gorilloita. Yksi niistä on turismi: se sitouttaa kyläyhteisöt hyötymään gorillatrekkauksesta. Turistit tarvitsevat majoitusta, ruokaa, kantajia ja oppaita, joten turismi tuo enemmän tuloja kuin salametsästys. Vuorilla vierailee vuosittain tuhansia turisteja.

Naiskantaja ruokkii perheensä palkallaan

Aamuvarhaisella siirrymme kokoontumispaikalle, jossa meitä ohjeistetaan, kuinka kohtaamme isot eläimet. Sen jälkeen jakaudumme pienryhmiksi ja meille jaetaan kävelysauvat. Niillä ei kuitenkaan kannata heiluttaa gorilloita: vartija selittää, että gorillan huitaisu vie hengen, niitä ei saa ärsyttää.

Jos gorilla lähtee liikkeelle, on heti pysähdyttävä paikoilleen. Pahinta on lähteä juoksemaan, sillä gorillaa ei pääse karkuun.

”Turvallisuus tulee ensin. Muu seuraa perässä”, ryhmämme vetäjä sanoo ja nostaa nähtäväksi automaattisen konetulisaseen AK47.

Lähdemme kävelemään sademetsään. Meillä on mukana kolme vartijaa, joista yksi kulkee edellä leikaten isolla viidakkoveitsellä tietä. Muut valvovat turvallisuuttamme gorilloiden ja villinorsujen varalta. Sademetsässä samoilu on helpompaa, jos jalassa ovat vaelluskengät. Maa on niin epätasainen ja kasvillisuuden peitossa, että nilkka tarvitsee tukevan jalkineen.

Hyönteisten takia sukat pitää vetää lahkeiden päälle, puseron hihojen tulee ulottua ranteeseen eikä hyttysmyrkkykään ole pahitteeksi. Repussa on oltava vesipullo ja sadeviitta, sillä sademetsässä kuuro voi yllättää hetkessä.

Gorillat elävät 2 500 metrin korkeudessa, ja kiipeäminen niiden luo on raskasta. Meitä kehotetaan palkkaamaan kantaja auttamaan vaikeassa maastossa kiipeilyä ja kantamaan reppua. Jokainen kyläläinen saa mahdollisuuden työkeikkaan kerran kuussa.

”Ottakaa naiskantaja. Nainen vie koko summan kotiin ja ruokkii lapsiaan. Mies taas juopottelee puolet summasta,” kuljettajamme Gerald ohjeistaa.

Uuvuttava nousu Sumuisille vuorille

On tuurista kiinni, kuinka kauan retkemme kestää. Aamuyöstä sademetsään on lähetetty miehiä etsimään gorilloiden yöpesiä. Suuret gorillat nukkuvat maassa, sillä puiden oksat eivät kestäisi kannattelemaan heitä. Ryhmämme vartijat saavat soiton, mihin suuntaan gorillat ovat herättyään lähteneet aamiaiselle. Suuntaamme ensin sinne.

”Kukaan ei tiedä, missä gorillat ovat, sillä viisaina eläiminä ne nyppivät lähettimet pois. Emme siis tiedä, kauanko meidän on kiivettävä ja olemmeko metsässä auringonlaskuun asti,” vetäjämme opastaa.

Kiipeäminen viidakossa on uuvuttavampaa kuin olen odottanut, vaikka olen sentään pitänyt itseäni hyväkuntoisena enkä ole taipuvainen vuoristotautiin.

Ensimmäiset puolitoista tuntia on pelkkää kiipeämistä. Sydämeni hakkaa, jalat uppoavat mutaan ja liukastelen. Maa on vedestä pehmeä. Yritän tukeutua sauvaani. Pelkään vaarallisia käärmeitä, joita vilisee sademetsässä. Toivon, että ne luikertelevat pois aistiessaan askelteni tömähdyksen.

Vuorigorilloiden geeniperimä on 98,4-prosenttisesti sama kuin ihmisellä, ja siksi meidän on käytettävä maskia, jotta virukset, etenkään koronavirus, eivät leviäisi meistä gorilloihin. Laitamme maskit paikoillemme, kun etenemme syvälle sademetsään. Maskin takia silmälasit huurtuvat, mikä vaikeuttaa liikkumista.

Ylitämme joen puunrunkoa pitkin, ja vaatteemme kastuvat viidakon kosteudesta. Linnut sirkuttavat, kaukana kirkuu apina. Kompastun kahdesti ja kantajani nappaa minusta kädellään kiinni.

Sitten yhtäkkiä ihmeellinen tapahtuu.

Reportaasi upeista gorilloista, siitä miten ne nousivat ihmisten tietoisuuteen, Päivi Lipposen unelmasta, miten se syntyi ja lopulta sen toteuttamisesta gorilloiden äärellä ja sen mahdollistava safari ja safarin suomalaisen yrittäjän tarina

Sumuisten vuorten gorillat ja ikiaikainen reviiri

Musta karvainen käsi nousee vihreiden pensaiden keskeltä, tavoittelee oksaa. Gorilla.

Olemme löytäneet viiden gorillan lauman. Iso uros istuu maassa ja kahmii lehtiä suuhunsa. Se murisee, ei vihasta vaan tyytyväisyydestä. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä suuri, villi gorilla.

Erotan pian vihreyden keskeltä useita mustia karvaisia gorilloita. Ne näyttävät rauhallisilta. Turkki on pikimusta, kasvot, kädet ja rintakehä ovat karvattomat. Matalan otsan uumenista tuijottaa tiukka silmäpari. Niiden kädet kahmivat lehtiä, leuat jauhavat ja suu mutustaa tauotta. Bambunoksat ovat niiden herkkua.

Hiivin lähelle urosta. Gorilloita ei saisi katsoa silmiin, sillä se on aggressiivisuuden ele. En voi välttää kiusausta. En ehkä koskaan enää pääse näin lähelle vapaata gorillaa. Koen, että olen hänen ikiaikaisella reviirillään.

Tuijotamme hetken ajan uroksen kanssa toisiamme. Meillä on etäisyyttä vain seitsemän metriä.

Sitten se kääntää minulle selkänsä. Ilmeisesti gorillat ovat tottuneet ihmisiin, jotka kerran vuorokaudessa ilmestyvät puskasta kameroineen. Erotan, kuinka sysimustaturkki on selästä harmaa, mikä ei kerro iästä vaan sukukypsyydestä.

Vuorigorilla uros kasvaa puolitoista metriseksi ja painoa kertyy jopa 250 kiloa. Niiden geeniperimä on 98,4-prosenttisesti sama kuin ihmisellä. © Päivi Lipponen

Gorillauros on vanttera ja leveäharteinen. Sillä on pituutta arviolta puolitoistametriä ja painoa noin 250 kiloa. Gorilla kahmii lehtiä suuhunsa ja tarkkailee samalla meitä sekä kolmea poikasta ja emoa.

Äkkiä gorilla ärähtää, säikähdän ja selkäytimestä tulevalla reaktiolla ampaisen karkuun. Takanani oleva vartija karjahtaa seisomaan liikkumatta, ja jäädyn paikalleni.

Joku ryhmästämme on vahingossa mennyt liian lähelle poikasta ja pelästyttänyt uroksen. En näe kuitenkaan kohtausta, jossa uros paukuttaisi nyrkeillä rintakehään, ärjyisi ja esittelisi purukalustoaan. Rauhoitun ja kävelen hitaasti eteenpäin.

Pikkugorillat roikkuvat puissa ja ramppaavat emon ja uroksen väliä. Yksi poikasista kävelee kymmenen sentin päähän kengänkärjestäni, niin lähelle, että voisin tunnustella kädellä sen pikimustaa turkkia. Jähmetyn taas paikalleni.

Urosgorillakin vaihtaa paikkaa. Se liikkuu yllättävän ketterästi suuresta vatsastaan huolimatta.

Päivi Lipponen uskoi pitkään, että Sumuisten vuorten gorilloiden näkeminen on utopistinen haave. Muutama vuosi sitten hän sai kuulla, että gorilloiden luo järjestetään matkoja. Piti vain löytää luotettava henkilö, joka veisi hänet vuorille. © Päivi Lipponen

Inhimilliset gorillat

Seuraamme lauman ruokailua puolitoista tuntia. Gorillat ovat koko ajan hyvin rauhallisia. Sitten lauma lähtee etenemään, ja me käännymme takaisin.

Vasta tuolloin huomaan, kuinka väsynyt olen jännityksestä ja kiipeämisestä korkeassa ilmanalassa. Matkalla takaisin majapaikkaamme kaatuilen ja kompastelen vuorenrinnettä alas ja ajatukseni pätkii.

Paluumatkalla emme näe enää gorilloita. Olen yllättynyt, kuinka helposti löysimme kokonaisen lauman ja pääsimme niin lähelle vuorigorilloita. Olin pitänyt mahdollisena, että en edes kohtaisi gorilloita. Olin myös pelännyt kohtaavani väkivaltaa tai sairastuvani. Onneksi en antanut pelkojeni ja läheisteni varoitusten taudeista ja onnettomuuksista estää reissuani sumuiselle vuorelle.

Ennen kaikkea käsitin, kuinka inhimillisiä gorillat olivat. Niillä on oikeuksia, joita me ihmiset emme saa riistää.

Lue myös: Elämä unelmineen asettui Ugandaan – Ukko ja Nina Liikanen järjestävät safareja Sumuisten vuorten gorillojen elinpiirillä ja upeissa maisemissa

”Meillä on Afrikassa aikaa toisillemme,” sanovat Ukko ja Nina Liikanen. © Päivi Lipponen