Sittenkin alkoholistin muija – Vertaistukiryhmässä Kristiina Harjula ymmärsi, ettei toisen juominen ole koskaan puolison vika
Alkoholista tuli salakavalasti kolmas pyörä Kristiina Harjulan avioliittoon. Selviytyäkseen Kristiinan oli myönnettävä lopulta kipeä totuus: hänen miehestään oli tullut alkoholisti.
Kristiina Harjula sanoo, että alkoholistin läheiset saavat vain harvoin äänensä kuuluviin. Siksi hän kirjoitti aiheesta kirjan.
Pullo. Missä se on tällä kertaa piilossa? Halkopinon, saappaan varren ja vaatehuoneen paitapinon olen jo tarkistanut. Ajatukseni tikittävät kuumeisesti: kirjahylly. Sitä en ole vielä etsinyt.
Mies makaa puoliksi sammuneena sohvalla. Nopein katsein ja käden liikkein koluan hyllyä läpi ja vihdoin löydän puolillaan olevan ginipullon. Otan pullon, avaan korkin ja kippaan lopun juomaa lavuaarista alas. Ahdistus jää puristamaan rintaani. Miten ihmeessä elämästäni on tullut tällaista?
”En koskaan halunnut tulla kitkeräksi, epäluuloiseksi ja ilottomaksi vaimoksi, jonka mielenrauha on mennyttä, mutta sellainen minusta salakavalasti tuli, sanoo Kristiina Harjula”, 72.
Hänen miehensä kuolemasta on viisi vuotta. Vaikka muistot ovat edelleen raskaita, Kristiina ei enää häpeä miehensä alkoholismia.
Herkkä poika vei jalat alta
Kristiina Harjula päätti jo nuorena, että hänestä ei tulisi alkoholistin muijaa. Sellainen oli ollut hänen mummonsa, mutta lopulta myös hänen äitinsä. Kristiinan muistoissa isällä oli mökillä koskenkorvapullo aina jääkaapin ovessa.
18-vuotiaana Kristiina tapasi tansseissa pojan, johon rakastui päätä pahkaa.
”Isäni ei hyväksynyt valintaani, mutta en välittänyt siitä. Poika oli jättänyt keskikoulun kesken ja lähtenyt Saksaan lastaamaan rekkoja. Minusta se kaikki kuulosti jännittävältä”, Kristiina muistelee.
Rakastuminen johti seurusteluun, ja pari meni naimisiin 1968. Ensimmäinen lapsi syntyi puolisen vuotta myöhemmin ja toinen vuonna 1972.
”Jälkikäteen on helppo sanoa, että alkoholi oli miehelleni tärkeä asia jo nuorena. Kun teimme kaveriporukalla yhteisiä mökkireissuja, hän oli se, joka humaltui taatusti ja usein ensimmäisenä.”
Kristiina Harjula rakastui mieheensä tansseissa, ja pari alkoi seurustella Kristiinan isän vastusteluista huolimatta. Rakkaus säilyi loppuun saakka. Sara Pihlaja
Juominen alkoi
Kun perheen lapset olivat pieniä, pidettiin ajan tavan mukaan kotibileitä. Lapset leikkivät ja aikuiset keskustelivat keskenään. Yhdessäoloon kuuluivat punaviinipullot, jotka tyhjenivät illan mittaan.
”En osaa sanoa, milloin tajusin, että alkoholi on miehelleni ongelma. En kai halunnut nähdä ja myöntää asiaa, vaikka mieheni alkoi olla se, joka joi illanvietoissa aina eniten ja toisinaan lopulta vieraiden lähdettyä sammui”, Kristiina Harjula sanoo.
Sen hän muistaa hyvin, miten mies muuttui, kun joi. Viina kuori herkästä ja mukavasta miehestä esiin aivan toisen persoonan, ärsyttävän öykkärin, jonka puheesta tuli tärkeilevää ja kärkevää. Hiljalleen juominen astui osaksi arkea: mies hoiti kyllä työnsä, mutta kulku työpaikalta kotiin saattoi käydä pubin kautta.
”Seuraava vaihe oli pullopiilojen ilmestyminen kotiin. Mies saattoi väittää kivenkovaan, ettei ole juonut ja pitää minua tiukkapipoisena vahtijana ja kuitenkin illan mittaan jostakin löytyi pullo.”
Läheisen raskas taakka
Kristiina Harjula mietti monet kerrat iltaisin ennen nukahtamistaan, että kyllä mies ennen pitkää ymmärtää, ettei näin voi jatkaa. Hän päätteli, että koska mies on juonut sekä eilen että tänään, tuskin hän enää huomenna jaksaa. Lopulta mies oli humalassa joka ilta, vaikka oli saattanut vakuuttaa, että pitää lupauksensa, ja menee töiden jälkeen esimerkiksi tyttärien kanssa uimahalliin.
”Lupauksesta huolimatta saattoi käydä niin, että vanhempi tyttäreni soittaa minulle töihin uimahallin puhelinkopista, että isä on tullut myöhässä paikalle ja on niin kännissä, ettei meinaa pystyssä pysyä.”
Kristiina kertoo, kuinka hän alkoholistin läheiselle tyypillisesti lähti tuolloinkin paikkaamaan tilanteen. Työt jäivät odottamaan seuraavaa päivää, kun hän lähti uimahalliin ja otti lapset suojiinsa. Mies jäi uimahallin pihalle ihmettelemään, miksei häntä kelpuutettu mukaan.
”Vuokrasin uimapuvun ja pyyhkeen uimahallista ja yritin rauhoitella lapsia, vaikka sisimmässäni olin vihainen ja epätoivoinen.”
Häpeä esti Kristiinaa puhumasta tilanteestaan muille. Kerta toisensa jälkeen hän mietti, mitä vikaa hänessä vaimona on, kun toinen juo juomasta päästyään. Oliko syy ehkä ollut väärin valituissa sanoissa tai oliko mies ehkä pahoittanut mielensä ja alkanut juoda siksi?
”En voinut käsittää, miksi mies ei lakannut juomasta, vaikka kuinka selitin hänelle, että minä ja lapset kärsimme juomisesta ja se tuhoaa perheemme. Joskus jätin keittiön pöydälle toivorikkaana lehden tai esitteen, jossa kerrottiin viinan tuhoista.”
Kristiinalla ja hänen miehellään oli myös hyvä hetkiä. Kristiina tähdentää, ettei alkoholisti ole koskaan pelkkä alkoholisti. Kristiinan mies oli esimerkiksi puoliso, isä, työntekijä ja yrittäjä. Sara Pihlaja
Pelastava vertaistuki
Hyviäkin hetkiä oli. Etenkin perheen yhteisistä lomamatkoista Kristiinalla on hyviä muistoja, koska silloin mies oli usein juomatta useamman päivän. Arjen sujumisesta vastuu oli kuitenkin Kristiinalla: hän huolehti lasten harrastuksista ja vaatehankinnoista.
Myös raha oli usein tiukilla, sillä pakollisten laskujen jälkeen miehen rahat kuluivat juomiseen. Tilannetta jollakin tavalla hallitakseen Kristiina yritti toisinaan kirjata, kuinka paljon toinen joi.
”Pelastuksekseni muodostui alkoholistin läheisille tarkoitettu vertaistukiryhmä, josta kuulin toimittajan työni kautta. Puoli vuotta keräsin rohkeutta mennä ryhmään ja ensimmäisessä kokoontumisessa en puhunut juuri mitään.”
Viikoittaisista kokoontumisista tuli Kristiinan henkireikä: läheisten ryhmässä ei tarvinnut vähätellä tai peitellä, miten toisen juominen varjosti elämää.
Ryhmän tärkein viesti Kristiinalle oli, ettei toisen juominen ole koskaan puolison tai kenenkään muunkaan vika, vaan päihderiippuvuus on sairaus, jonka hoitamisesta alkoholistilla itsellään on vastuu.
Ryhmän avulla myös häpeä irrotti otettaan, ja Kristiina alkoi puhua tilanteestaan avoimemmin: eniten hän jännitti asian kertomista omalle äidilleen, joka oli lopulta helpottunut, kun kuuli, mistä tyttären perheen ongelmissa oli kyse.
”Kun pystyin myöntämään, että puolisoni on alkoholisti, aloin irrottautua oravanpyörästä. En esimerkiksi enää etsinyt ja tyhjännyt pulloja, sillä ymmärsin, että niin kauan kuin toinen haluaa juoda, hän löytää juomansa aina jostakin.”
Uusi suunta
Kristiinan mitta tuli täyteen. Hän halusi saada elämäänsä takaisin ilon ja rentouden – tavallisen arjen. Keväisenä iltana 1986 hän pudotti miehelleen pommin:
”Kerroin, että aion muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa uuden elämän. Samaan hengenvetoon kerroin pettäneeni miestäni ja hankkineeni uuden työpaikan.”
Kristiina yllättyi miehensä reaktionsa: tämä ei sanonut heti mitään, nousi vain ylös ja lähti yläkertaan. Molemmat valvoivat koko yön. Aamulla mies katsoi silmiin, kertoi rakastavansa edelleen ja haluavansa säilyttää liiton – rakkaudesta huushollissa oli puhuttu viimeksi vuosia sitten. Kristiina hämmentyi ja päätti ottaa aikalisän.
”Kaksi viikkoa mietimme ja pohdimme, miten jatkamme eteenpäin. Kun hän eräissä perhejuhlissa ei juonut kuin vichya, sain jostakin ihmeen syystä varmuuden, että juominen oli loppu. Päätin jäädä.”
Kristiina Harjula sanoo seuraavan 10 vuoden olleen parisuhteensa parasta aikaa. Pariskunta matkusti, mies kävi töissä ja ryhtyi oman työn ohella yrittäjäksi. Läheisyys palasi parisuhteeseen.
”Tuntui, että näin mentäisiin vanhaksi asti.”
Kristiina Harjula kirjoittaa kirjassaan, että kun läheinen huolestuu puolisonsa juomisesta, on alkoholista tullut usein ongelma, vaikka juova muuta väittäisi. Sara Pihlaja
Tihentyvät työreissut
1990-luvun lopussa miehellä alkoi olla yhä useammin työreissuja Viroon. Kristiina ei voinut uskoa todeksi, kun kerran niiltä palasi kotiin viinalta haiskahtava mies. Tuttu kuvio alkoi pyöriä uudelleen: Älä kuvittele, en ole juonut. No, ehkä kaljan tai pari.
Lopulta pulloja alkoi löytyä mökiltä halkopinon takaa, ja mies suuntasi matkoilleen joka toinen viikonloppu, kunnes jäi eläkkeelle 2010.
Kerran kotona, jo eläkkeelle jäätyään, mies paljasti senkin, että Viron kuvioon oli kuulunut pitkään pettämistä. Kristiina ei tiedä, olisiko jäänyt, ellei olisi käynyt ilmi, että mies sairasti pitkälle edennyttä otsalohkon dementiaa.
”Mieheni tunnisti meidät kaikki loppuun asti, mutta ei pystynyt loppuaikoina enää puhumaan eikä esimerkiksi syömään itse. Hän eli viimeiset kaksi vuotta ryhmäkodissa, mikä lopullisesti päätti juomisen”, Harjula kertoo.
Kun mies 2015 kuoli, Kristiina sanoo toimineensa kuin kone. Hän oli uupunut ja turta: takana oli miehen hoitaminen kotona viikonloppuisin, toisen vähittäisen hiipumisen seuraaminen, yhteisen omakotitalon tyhjennys ja kerrostaloasuntoon muuttaminen sekä oma, aggressiivinen rintasyöpä.
”Muistan, miten hautajaisissa mietin, että nyt minun kuuluu varmaankin itkeä. Muuten mielikuvani ensimmäisistä kuukausista leskenä ovat kuin sumun peitossa.”
Ikävän aika
Puolison kuolinsyy ei ollut alkoholi, mutta Kristiina sanoo, että sillä saattoi olla vaikutuksensa otsalohkon dementiaan sairastumiseen.
”Minulla on edelleen miestäni aika ajoin kova ikävä. Kun aikaa on kulunut, pystyn muistamaan paremmin myös hyvät muistot, joita niitäkin on paljon. Mieheni alkoholinhuuruisia päiviä en kaipaa hetkeäkään.”
Kiiltokuvaa Kristiina Harjula ei ole miehestään silti rakentanut ja hän kertoo muistelevansa tyttäriensä kanssa puolisoaan usein – myös isän viinatoikkarointeja ja dementikon hölmöilyjä. Kerrankin dementoitunutta isää haettiin marketin hyllyjen välistä, josta hän lopulta löytyi aukomassa suklaapatukoita, joita tunki autuaana suuhunsa.
Harjula osallistuu edelleen viikoittain alkoholistien läheisten vertaisryhmään. Hän on pohtinut paljon sitä, millaisen prässin on käynyt läpi. Kristiinan omista tunnoista ja yhdeksän hänen haastattelemansa muun alkoholistin läheisen ajatuksista syntyi tällä viikolla ilmestyvä kirja Loukussa – elämää alkoholistin läheisenä (Kirjapaja 2020).
”Alkoholisti sairastuttaa aina myös läheisensä, mutta tähän kiinnitetään harvoin huomiota. Ilman tietoa ja vertaistukea olisin murentunut oman lastini alle ja toivon kirjani osaltaan antavan äänen myös alkoholistien läheisille.”