Aviomies kuoli koronaan – Näin Sanna, 46, selvisi arjestaan lasten, firman ja lainojen kanssa, vaikka tuska oli musertaa hänet

Kun Sanna Aholan mies kuoli koronaan, hän vajosi upoksiin. Samalla kun Sanna menetti elämänsä rakkauden, hän jäi yksin lasten, ison talon, firman ja lainojen kanssa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Miehensä kuoleman jälkeen Sanna on saanut lohtua hevosista, sillä ne ottavat kaiken vastaan arvottamatta. ”Monesti on kivempi jutella hepoille kuin ihmisille”, Sanna sanoo.

Kun Sanna Aholan mies kuoli koronaan, hän vajosi upoksiin. Samalla kun Sanna menetti elämänsä rakkauden, hän jäi yksin lasten, ison talon, firman ja lainojen kanssa.
Teksti: Teksti: Tiina Suomalainen – Kuvat: Mikko Nikkinen

Aivan kuin Ara-poni vaistoaisi emäntänsä surun. Kun Sanna Ahola, 46, painaa poskensa Aran turpaa vasten ja silittää sen kaulaa, on hetki hyvin lohdullinen.

Hevoset ovat aina olleet Sannalle rakkaita. Oma hevostalli ja ratsastuskoulu oli hänen unelmansa, joka toteutui vihdoin vuonna 2019, kun löytyi hyvä paikka maaseudulta läheltä Lappeenrantaa. Sannan mies Mika remontoi entisen sikalan hevostalliksi. Ympäröivät pellot aidattiin laitumiksi ja ratsastuskentiksi.

Hevostalli oli Sannalle henki ja elämä. Mikan kuoleman jälkeen kipinä kuitenkin sammui hetkeksi kokonaan. Yksi Sannan pahimmista peloista oli, ettei hän enää ikinä tuntisi intohimoa työtään kohtaan. Ettei hän enää ikinä tuntisi mitään.

Puheluista pahin mahdollinen

Elokuussa 2021 koronavirus saavutti Aholoiden perheen.

Mika oli perusterve 47-vuotias mies, mutta hänen tautinsa istui sitkeässä. Kun yskää ja kuumeilua oli jatkunut viikon verran, sairaanhoitaja soitti ja patisteli häntä sairaalaan. Mika halusi kuitenkin sairastaa kotona. Kun kuumetta oli jatkunut kolme päivää lisää, eikä Mika pysynyt enää oikein pystyssä, hän myöntyi vihdoin lähtemään päivystykseen.

Sanna oli luottavaisin mielin: nyt Mika olisi hyvässä hoidossa. Kunpa mies vain malttaisi kotiin päästyään kuntoutua rauhassa, hän mietti.

Sannalla oli tapana soittaa aamuisin hoitajalle ja illalla Mikalle. Sairaalaan hän ei mennyt, koska olisi voinut katsoa miestään vain lasin läpi. Ikävä oli kaikilla kova.

Mikan vointi pystyi vakaana eikä häntä siirretty tehohoitoon.

”Hetkeäkään en ajatellut, etteikö Mika olisi tullut sieltä kotiin.”

Kuudentena sairaalapäivänä Sanna oli hevostalleilla seuratapaamisessa, kun hänen puhelimensa soi. Siellä oli anestesialääkäri, joka kertoi sen pahimman kaikista. Mika oli menehtynyt.

Sanna muistaa tuosta illasta vain välähdyksiä: Miten hän istuu ystävän autossa matkalla sairaalaan ja miten matka tuntuu yhtä pitkältä kuin olisi ajettu Rovaniemelle. Miten hän pukee suojavaatteet päälleen, menee potilashuoneeseen ja nostaa liinan Mikan kasvoilta. Miten hän ajattelee, että ei siinä ole enää Mika. Miten hän makaa kodin eteisen lattialla ja pitää kiinni lapsistaan kuin henkensä edestä.

Lue myös: Mikä auttaa suruun? Voiko surusta sairastua? Milloin suru loppuu? Näin psykoterapeutti neuvoo ja tukee surevaa

Kuoleman jälkeen tuska vyöryy yli

”Se synkkyys, joka minut vei… ei sellaista olekaan. Kaikki menetti merkityksensä. Ihan kaikki lakkasi. Minusta tuntui kuin minut olisi heitetty keskelle merta eikä missään ollut mitään, ei rantaa eikä laituria. Ihan sama, vaikka olisin vajonnut syvyyksiin.”

Vuorokaudet, viikot ja vuodenajat lakkasivat olemasta. Tuska ja suru, jota Sanna kantoi, ja sen päälle lasten tuska ja suru, olivat musertaa hänet.

Sanna menetti rinnaltaan kumppanin, jonka kanssa hän oli ollut yhdessä 27 vuotta. Sanna kuvailee, että he eivät koskaan tehneet Mikan kanssa mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia vaan elivät niin kuin hyvältä tuntui ja niin kuin sydän sanoi. Tyttäriä syntyi kuusi. Heistä kaksi vanhinta oli Mikan kuollessa jo muuttanut pois kotoa. Kotona asuivat tuolloin 9-, 12- ja 15- ja 18-vuotiaat tytöt.

Molemmilla oli yrityksensä – Sannalla hevostalli ja Mikalla rakennusalan firma – jotka he olivat yhdistäneet osakeyhtiöksi. Perhe asui Taipalsaarella itse suunnittelemassaan talossa. Se oli moderni puutalo: paljon mustaa, valkoista ja lasia.

”Elimme sellaista tavallisen hyvää elämää. Kauhean turvallista. Turva tuli luottamuksesta ja siitä, että arvostimme toisiamme.”

Mikan kuoltua Sannan perusturvallisuus järkkyi. Hän pelkäsi, että talo sortuu heidän niskaansa, hän pelkäsi vieraita tunkeutuja, hän pelkäsi sitä, että lapsille sattuu jotakin.

Ystävät ja sukulaiset riensivät auttamaan ja kannattelemaan perhettä. Apu oli konkreettista: joku toi ruokaa, joku vei lapsia kouluun, joku siivosi.

Talo täyttyi kukista ja adresseista, mutta Sannalle se kaikki oli yhdentekevää. Kun ystävä sanoi Sannalle, että katso miten kaunis ruska, Sanna vastasi, ettei hän näe mitään värejä.

Sanna ja Mika menivät naimisiin vuonna 1999. He olivat tavanneet viisi vuotta aiemmin kuntonyrkkeilyssä, jonne Sanna meni luokkansa kanssa ja jossa Mika oli ohjaajana. © Sanna Aholan kuva-albumi

Sanna ja Mika menivät naimisiin vuonna 1999. He olivat tavanneet viisi vuotta aiemmin kuntonyrkkeilyssä, jonne Sanna meni luokkansa kanssa ja jossa Mika oli ohjaajana. © Sanna Aholan kuva-albumi

Ei jossitteluja

Viikko Mikan kuoleman jälkeen pankista soitettiin. Asiakasneuvoja kysyi, mikä oli Sannan pitkän tähtäimen suunnitelma.

”Olin äärimmäisissä tunnetiloissa, tuskin ymmärsin, että Mika oli kuollut. Ja nyt soittaa joku pankista ja kysyy pitkän tähtäimen suunnitelmaa. En ollut hänelle kovin ystävällinen.”

Sanna sanoo, että raaka totuus on tämä: kun puoliso kuolee, velat tuplaantuvat ja omaisuus puolittuu.

”Mietin, miten voin ikinä selvitä yksin siitä, mikä tehtiin kahdelle – lapset, firma, talo, autot, kaikki. Tuntui kuin hartioillani olisi ollut kokonainen kerrostalo.”

Sanna on ikuisesti kiitollinen sille vahvalle tuelle, jota perhe sai paikallisilta yrittäjiltä. Yrittäjäjärjestö muun muassa keräsi rahaa, jolla hän sai maksettua laskuja ja hautajaiskuluja.

Ensimmäinen syksy ja talvi olivat rämpimistä. Sanna vietti paljon aikaa kotona, makasi lattialla ja huudatti musiikkia. Hän tunsi itsensä sen verran hyvin, että tiesi, ettei voi kiirehtiä jaloilleen. Hänen piti saada möyriä pohjamudissa. Hevostallia pyörittivät Sannan tytär, joka työskentelee tallilla oman yrityksensä kautta, ystävät ja talliporukasta koostuva väki.

Vihaa tai katkeruutta Sanna ei tuntenut. Eikä hän jossitellut. Mikalla ja perheellä ei ollut ollut koronarokotuksia. He eivät olleet rokotevastaisia, mutta he olivat olleet hieman epävarmoja rokotteen turvallisuuden suhteen.

”On turha jossitella, että entä jos Mikalla olisi ollut rokote tai jos hän olisi suostunut lähtemään ajoissa sairaalaan tai jos hänet olisi siirretty tehohoitoon. Tehohoito olisi ehkä tuonut hieman lisäaikaa, mutta kaksi kolmasosaa hänen keuhkoistaan oli jo tuhoutunut.”

Elämän rajallisuus on konkretisoitunut. Enää Sanna ei sano, että jos minä joskus kuolen vaan kun minä joskus kuolen.

Aiemmin Sanna vietti talleilla jopa seitsemäntoista tuntia päivässä. Nyt elämään on tullut muutakin. Kuvassa mukana Nino-koira. © Mikko Nikkinen

Aiemmin Sanna vietti talleilla jopa seitsemäntoista tuntia päivässä. Nyt elämään on tullut muutakin. Kuvassa mukana Nino-koira. © Mikko Nikkinen

Mikan kädenjälki näkyy hevostalleilla, sillä hänen johdollaan vanha sikala koki muodonmuutoksen. © Mikko Nikkinen

Mikan kädenjälki näkyy hevostalleilla, sillä hänen johdollaan vanha sikala koki muodonmuutoksen. © Mikko Nikkinen

Ratkaisuja ja unelmia

Sanna kulkee tyhjässä talossa, jonka elämä on pakattu laatikoihin. Hän liu´uttaa kättään pitkin seiniä ja odottaa, että Mika tarttuisi häntä kädestä. Kuinka pitkään hän odottikaan sitä ääntä, joka kuuluu, kun Mika tulee kotiin ja heittää avaimet pöydälle.

Viime syksynä Sanna joutui tekemään kipeän päätöksen: perheen talo oli myytävä, sillä sen ylläpitäminen oli uuvuttaa hänet.

”Juteltiin asiasta paljon lasten kanssa. Mietimme, että eihän meidän eletty elämämme tai muistomme ole seinissä kiinni, eivät ne katoa mihinkään. Sanoin myös tytöille, että jos minulla on enemmän voimavaroja, hyvinvointini heijastuu heihinkin.”

Talo meni kaupaksi kuudessa päivässä. Ja tapahtui toinenkin onnenkantamoinen: Sanna ja tytöt saivat kaupungin vuokra-asunnon kauniista Linnoituksen kaupunginosasta. Heidän uusi kotinsa on keltaisessa puutalossa, jota ympäröi historiallinen miljöö ja mukulakivikadut.

Ennen viimesyksyistä muuttoa oli tapahtunut jo paljon edistysaskeleita. Sanna oli aloittanut treenaamisen kuntosalilla. Se auttoi purkamaan tunteita ja toi myös arkeen rytmiä ja raamit. Viime kesänä hän toteutti yhden unelmansa: hän ajoi moottoripyöräkortin ja hankki oman pyörän.

”Se liittää minut Mikaan, sillä hän harrasti moottoripyöräilyä. Mikan prätkäkaverit ovat ottaneet minut ihanasti siipiensä suojaan. He ovat tosi ylpeitä minusta ja niin olen minäkin.”

Kun Mikan kuolemasta oli kulunut vuosi, hevostalleilla järjestettiin Mikan muistoksi ratsastustapahtuma. Hänen prätkäkaverinsa ajoivat sinne letkassa.

Puolison menettäminen on ollut kasvun paikka Sannalle. Hän on joutunut pärjäämään yksin ja itsenäistymään. © Mikko Nikkinen

Puolison menettäminen on ollut kasvun paikka Sannalle. Hän on joutunut pärjäämään yksin ja itsenäistymään. © Mikko Nikkinen

Elämä on muutakin kuin surua puolison kuoleman jälkeen

Viime syksynä Sanna sanoi ystävälleen, että katso, miten kaunis ruska. Ystävä puhkesi liikutuksesta itkuun.

Aika ja terapia ovat auttaneet palauttamaan värejä Sannan elämään.

”Pystyn iloitsemaan asioista, kuten upeista tyttäristämme tai hevostallin mahtavasta yhteisöstä. Elämään on tullut tasapainoa. En ole enää talleilla aamusta iltaan vaan vietän enemmän aikaa kotona tyttöjen kanssa. Tarvitsen myös omaa aikaa ja yksin­oloa jaksaakseni.”

Nykyään Sanna pystyy hallitsemaan tunteitaan ja tilanteita, jotka herkistävät häntä. Tunteet eivät enää vedä samalla tavalla nilkoista upoksiin kuin aiemmin.

”Minulle sanotaan, että kyllä sinä selviät koska olet niin vahva. En minä vahva ole, mutta olen sisukas ja itsepäinen. Nyt tuntuu, että olen vähän vahvistunutkin. En tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että enää uppoaisin.”

Sanna avaa pilttuun oven, taluttaa Aran sisään ja ottaa siltä riimun pois. Talleilla vallitsee keskipäivän rauha. Mikan kädenjälki näkyy täällä kaikkialla.

Sanna sanoo, että suru ei ikinä lopu eikä sen tarvitsekaan. Mutta onneksi sen lisäksi elämään tulee muutakin.

Lue myös: Petra oli raskaana, kun hänen miehensä ja esikoisensa joutuivat onnettomuuteen – ”Hautajaisissa ajattelin, että onneksi täällä on vain yksi arkku”

X