Iina Peltolan veli katosi jäljettömiin kymmenen vuotta sitten – Suru sai tulla kunnolla vasta, kun Jussi löydettiin

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Iina Peltola, veljen katoaminen
”Kun läheinen katoaa jäljettömiin, hakekaa omaiset apua. Puhukaa puhumasta päästyänne ja etsikää vertaistukea. Minun oli vaikea löytää vertaistukea, mutta onneksi osasin hakea apua”, Iina Peltola kertoo. © Sini-Marja Niska
Iina Peltolan veli, Jussi Peltola, katosi jäljettömiin noin kymmenen vuotta sitten. Veljen katoaminen painoi epätietoisuutena sisaren elämää. Suru sai tulla kunnolla vasta, kun Jussi löydettiin vuosi sitten heinäkuussa.

Lauantaina aamupäivällä 7. lokakuuta 2012, Iina Peltolan isän Juhan puhelin soi. Soittaja oli perheen keskimmäisen lapsen, Jussin, kaveri, joka kertoi Jussin lähteneen yöllä autolla heidän mökiltään Keski-Suomesta. Sen jälkeen Jussia ei oltu tavoitettu. Poliisitkin olivat jo käyneet.

Tuosta aamusta alkoi melkein yhdeksän vuoden jakso epätietoisuutta, joka vaikutti jokaiseen perheenjäseneen.

”Veljen katoaminen oli joka hetki takaraivossa. Etsin alitajuisesti Jussia kaikkialta”, kertoo Jussin sisko Iina Peltola.

veljen katoaminen

Iinan jääkaapin ovessa on magneetti-ikonilla kiinni muisto Jussi-veljestä: hautajaisilmoitus ja Lapin kalareissulta otettu valokuva. © Sini-Marja Niska

Veljen katoaminen

Miltä veljen katoaminen tuntuu? Jäljettömiin katoaminen, josta ei jää jäljelle kuin kysymyksiä.

Riihimäkeläiselle Peltolan perheelle kävi näin. Tapahtui mahdoton. Eläväinen, vahva nuori mies katosi jälkiä jättämättä.

Miten sellainen määrä energiaa ja elämässä kiinniolemista voi noin vain hävitä?

Tapahtunut sai selityksensä melko tarkkaan vuosi sitten. 16.7.2021 Jussi löydettiin äänekoskelaisen Suojoen pohjasta, vain muutaman kilometrin päässä kesäasunnolta, josta nuorukainen oli lähtenyt. Auto oli ilmeisesti syöksynyt kovalla vauhdilla tieltä jokeen ja painunut upoksiin ilman että kukaan oli nähnyt tapahtunutta. Auto kuskeineen painui sameaan veteen ja katosi näkymättömiin.

Kului lähes yhdeksän pitkää vuotta kunnes sen löysivät kadonneiden etsinnästä kiinnostuneet Antti ja Arto Suanto, jotka olivat kehittäneet sukellusrobotin juuri tällaisia vesietsintöjä varten.

”Me olemme onnekkaita. Veljekset halusivat löytää kaikkien kadonneiden joukosta juuri Jussin. He tekivät tarkat laskelmat, mistä auto voisi löytyä.”

Ilman Suannon veljeksiä ja heidän onnekasta etsintäänsä Peltolan perhe eläisi edelleen tietämättömyydessä.

Piinallinen odotus

Iina kertoo, ettei oikein muista ensimmäisistä Jussin katoamisen jälkeisistä päivistä paljoakaan. Kaikki meni kuin sumussa.

”Olin shokissa.”

Sinä syksynä hän oli jo muuttanut omilleen, opiskelemaan Tampereelle. Se antoi mahdollisuuden ottaa etäisyyttä ja keskittyä omaan elämään.

”Elämäni ei seisahtunut, kuten olisi voinut käydä, jos olisin vielä asunut kotona. Keskityin täysillä opiskeluun. Siitä sai älyttömästi voimia. Se pakotti ajattelemaan muuta kuin katoamista. Se auttoi.”

Ja silti veljen katoaminen oli koko ajan takaraivossa.

”Ensin ajattelin, että Jussi on vain lähtenyt jonnekin eikä halua kertoa sitä meille.”

Ajatus tuntui kummalliselta.

”Se ei olisi ollut yhtään Jussin tapaista.”

”Kun kuukausi meni eikä Jussista kuulunut mitään, aloin ajatella, että hän on vedessä.”

Miksi ihmeessä?

Ihan loogista. Lähtöpaikan, kaverin mökin ympärillä on paljon vesistöjä ja samalla kun Jussi katosi, katosi myös auto, jota Jussin arveltiin ajaneen.

Niin Iina alkoi odottaa seuraavaa kevättä. Silloinhan hukkuneet usein löydetään.

”Olin ihan varma, että Jussi löytyy. Ensin odotin milloin jäät lähtevät. Sitten odotin, että Jussia päästään naaraamaan. Mietin, löytääkö joku ulkopuolinen Jussin ruumiin. Sitten tuli kesä ja pettymys. Jussia ei löytynytkään.”

Tuli uusi epätietoisuus.

”Miten tästä jatketaan eteenpäin? Mitä nyt tapahtuu? Mitä seuraavaksi voin odottaa.”

Paljon kysymyksiä, ei vastauksia.

Viranomaisetkaan eivät tienneet, miten ja mistä jatkaa. Ja niin etsinnät hiljenivät.

”Mietin, miksi meille kävi näin. Miksi meni niin monta vuotta? Miksei Jussi voinut löytyä heti silloin?” -Iina Peltonen © Sini-Marja Niska

”Mietin, miksi meille kävi näin. Miksi meni niin monta vuotta? Miksei Jussi voinut löytyä heti silloin?” -Iina Peltonen © Sini-Marja Niska

Toivonkipinä syttyy

Pari vuotta Jussin katoamisen jälkeen Iina oli isänsä kyydissä Riihimäellä. Yhtäkkiä molemmat näkivät tutunoloisen hahmon kadulla.

”Se oli ihan Jussin näköinen ja se kävelikin kuin Jussi. Samalla tavalla rennosti ja energisesti.

”Muistan, että sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Pysäytimme auton ja menimme miehen luokse – ja samassa tajusimme, että ei se ollutkaan Jussi. Pyysimme anteeksi häiriötä ja lähdimme. Hän tuskin ymmärsi, mistä oli kysymys. Sen jälkeen tuli tyhjä olo.”

Vasta jälkeenpäin Iina on oikein tajunnut, että hän etsi vuosikausia Jussia katsellaan kaikkialta.

”Kun olin matkalla vaikka jossain Pohjanmaalla, annoin katseen kiertää talojen pihoja, jotka ohitimme. Ajattelin että jos Jussi on vaikka jossain tuollaisessa. On löytänyt kivan mökkeröisen ja haluaa asua siellä ihan kaikessa rauhassa. Siis ei yhtään Jussin tapaista! Ja silti ajattelin niin.”

Iina naurahtaa. Onhan se kummallista, että ajattelee silti, vaikka ajatus tuntui heti mahdottomalta. Samoin kuin sekin ajatus, että Jussi olisi vain lähtenyt ulkomaille eikä lähettänyt pienintäkään viestiä, että hän on turvassa. Silti sekin kävi mielessä, että voisiko se olla mahdollista.

Ja aina kun jostain päin Keski-Suomea löytyi tunnistamaton ruumis, heräsi toivo. Aina. Kunnes toivo sammui. Niin kävi yleensä nopeasti.

”Alussa olin varma, että Jussi löytyy. Kun vuodet vain kuluivat, alkoi pikkuhiljaa tulla epätoivo ja jossain vaiheessa ajattelin, ettei hän ikinä löydy. Lopulta toivoin, että edes joku tietäisi, että tulisi se lopullinen tieto. Silti koko ajan mielessä oli pieni toivonkipinä, ihan loppuun asti.”

Erilaiset sisarukset

Jossain vaiheessa Iina tajusi, ettei enää muistanut, millainen nauru Jussilla oli. Ensin se pelästytti. Iina yritti palauttaa muiston mieleen, mutta se tuntui lipuvan pois.

”Kun Jussi oli löytynyt ja vähän aikaa oli kulunut, hyväksyin, että näin kuuluukin käydä.”

Iinalle Jussi oli ennen kaikkea pikkuveli.

”Me olimme aivan erilaisia. Jussi oli rämäpää, minä rauhallinen. Silti Jussi sai minut mukaan juttuihinsa. Hän esimerkiksi laittoi minut tekemään riippukeinun. Kertoi, miten se tehdään ja minä tein. Mutta eihän se kestänyt. Se rämähti alas heti.”

Iina muistaa hyvin papin sanat hautajaisissa: Jussi syntyi nopeasti, eli nopeasti ja kuoli nopeasti.

”Juuri sellainen Jussi oli.”

veljen katoaminen

”Kun Jussi löytyi, toivo siitä, että hänet löydettäisiin elossa sammui. Halusin elämään lisää toivoa, ja annoimme pojalle nimeksi Toivo.” Kuopus syntyi vain pari viikkoa Jussin löytymisen jälkeen. © Sini-Marja Niska

Masennus pysäytti

Iina valmistui kätilöksi loppuvuodesta 2016 ja aloitti työelämässä. Kun opiskelupaineet olivat poissa, tuli tilaa muille ajatuksille. Seuraavana syksynä tuli pysäytys.

”Syksyt olivat muutenkin tuntuneet raskailta, juuri tuo aika jolloin Jussi katosi. Päivät pimenivät ja synkkenivät. Yhtäkkiä vaan tajusin, että meille on käynyt tällainen kauhea asia enkä ole ehtinyt pysähtyä siihen.”

Tai ihan noin järjestelmällisesti ajatukset eivät heti juosseet. Ensin tuli sellainen selittämätön paha olo.

”Olin itkuinen, alakuloinen ja valtavan uupunut. Minulla oli ollut nuorena teini-ikäisenä masennusta ja siksi tunnistin sen oireet. Tiesin, että nyt on asiat pahasti pielessä.”

Iina sanoo, että oli hyvä, että hänellä oli tuo nuoruuden masennuskokemus. Sen ansiosta hän osasi hakea apua ja tiesi, että sitä tarvitaan.

”Kävin juttelemassa psykiatrille ja olin pari kuukautta paussilla työelämästä. Velloin pari kuukautta oikein kunnolla siinä pahassa olossa. Se auttoi.”

Mikä siinä auttoi?

Iina sanoo, että puhuminen. Vaikka veljen katoaminen oli ollut puheena perheen ja ystävien kanssa. Silti.

”Ammattiauttaja osaa haastaa hakemaan ajatuksia eri tavalla. Huomasin kyllä heti, ettei tällä psykiatrilla ollut kokemusta ihmisestä, jonka omainen on kadonnut. Silti hän osasi auttaa eteenpäin. Sai minut tajuamaan, missä pyörteessä olin.”

Lue myös: Puolison kuolema tuntui Eeva Jaakkolasta toivottomalta maailmanlopulta yhteisten vuosien jälkeen: ”Ensin tuli suru ja ikävä – sitten tunsin vihaa”

Iinalla ja Jussilla oli sen verran pieni ikäero, vajaat kaksi vuotta, että he leikkivät paljon yhdessä. ”Jussi oli rämäpää”, Iina muistelee. © Sini-Marja Niska

Iinalla ja Jussilla oli sen verran pieni ikäero, vajaat kaksi vuotta, että he leikkivät paljon yhdessä. ”Jussi oli rämäpää”, Iina muistelee. © Sini-Marja Niska

Jussi löytyi joen pohjasta

Vuosi sitten, 17. heinäkuuta Iinan isä soitti hätäisen puhelun.

”Tajusin heti isän itkuisesta äänestä, että nyt on Jussi löytynyt. Sanoin, että ei saa kertoa puhelimessa, pitää tulla meille. Mutta eihän isä malttanut. Poliisit olivat juuri soittaneet hänelle. Edellisenä iltana, 16.7. se auto, jossa Jussi oli, oli löydetty Suojoesta.”

Iina yritti pitää itsensä kasassa. Hän oli yksin kotona pienen lapsensa kanssa ja odotti viimeisillään perheen toista lasta.

”Oli murtanut lantioni ja olin kovalla lääkityksellä. Lisäksi raskaushormonit sekoittivat mielen. Silti en saanut romahtaa. Sitten kun vanhemmat tulivat meille, itkettiin yhdessä.”

Vaikka lopullinen tieto oli suuri helpotus, oli myös tunnemyrsky valtava.

”Kuolemaa on muutenkin vaikea ymmärtää. Ja sitten kun siitä on 9 vuotta, se on jotenkin vielä vaikeampaa. Yht´äkkiä oli kuin koko 9 vuotta olisi pyyhitty pois. Kuin niitä ei olisi ollutkaan. Tunteet olivat suoria ja raakoja.”

Silloin iski myös viha.

”Mietin, miksi meille kävi näin. Miksi meni niin monta vuotta? Miksei Jussi voinut löytyä heti silloin? Miksei kukaan nähnyt sitä veteen syöksyä, vaikka aivan hyvin edes joku olisi voinut nähdä. Eihän se olisi lopputulosta muuttanut, Jussi oli kuollut välittömästi, mutta me olisimme säätyneet näiltä vuosilta.”

Lue myös: Markku Klamin vaimo kuoli yllättäen aortan repeämään – Kaipaus raastoi, mutta leski teki päätöksen: ”Lupasin, etten ala valittaa”

Hautajaiset vuosien jälkeen

Hautajaisia päästiin viettämään vasta syyskuun lopulla. Ensin oli tehtävä oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus ja varmistettava DNA-testeillä, että kyseessä oli juuri Jussi.

Iinalle ja hänen perheelleen hautajaiset toivat helpotuksen.

”Enää ei tarvitse kuvitella ja käyttää energiaa sen miettimiseen, missä Jussi on. Epätietoisuus on poissa. Vasta nyt surua voi käsitellä. Niin kauan kuin Jussin kuolemasta ei ollut varmuutta, en päässyt eteenpäin.”

X