Iris sairastui salakavalaan osteoporoosiin: ”Söin nuorena huonosti”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Sauvoista on tullut Iris Kurikalle tuki ja turva. – Lenkille pitää päästä päivittäin.
Iris Kurikalle luiden haurastuminen paljastui rannemurtuman jälkeen tehdyssä luuntiheysmittauksessa.

Kun tyttärentyttärelle ei ruoka maistu, Iris Kurikka, 63, muistuttaa, että lujat luut luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mummikin oli nuorena huono syömään ja nyt hän sairastaa osteoporoosia.

Tähän havahduin

Meillä on kesäpaikka saaressa. Olimme lähdössä sieltä kotiin, kun kipaisin rantaan pesemään käsiäni. Oli kiire, sillä seuraavana päivänä mieheni täyttäisi vuosia ja tyttäreni odotti minua kaupungissa juhlavalmistelujen kanssa.

Kivet jalkani alla olivat liukkaat, ja kaaduin. Tunsin ranteessani kovaa kipua. Venematka mantereelle vei kymmenen minuuttia ja automatka sairaalaan kolmisenkymmentä. Ne olivat pitkiä minuutteja.

Vastaanotolla

Sairaalassa ranteeni kipsattiin, mutta vielä silloin kukaan ei puhunut osteoporoosista. Kun kävin jälkitarkastuksessa, röntgenlääkäri huikkasi ovensuusta, että rouvan kannattaisi hakeutua luuntiheysmittaukseen. Tein työtä käskettyä. Sain osteoporoosidiagnoosin vuonna 2003.

Diagnoosi tuli yllätyksenä. Jälkeenpäin ajatellen olen malliesimerkki osteoporootikosta, sillä olen hoikkarakenteinen. Sairastamani Parkinsonin tauti on hoikistanut minua entisestään. En ole juonut maitoa, sillä vatsani ei pitänyt siitä enkä ole saanut ravinnostani riittävästi D-vitamiinia. Muutenkin olin nuorena huono syömään. Vaikka olen harrastanut liikuntaa koko ikäni, hypyt ja juoksuaskeleet ovat jääneet vähiin.

Viisi vuotta sitten talvella kaaduin vatsalleni. Luulin, että selviän mustelmilla ja kipulääkkeellä ja samaa väitettiin päivystysasemallakin. Selkäkipu oli kuitenkin niin kova, että sain siihen erikoislääkäriltä kortisonia. Liikkumaan pystyin vain keppien turvin. Keväällä selkä kuvattiin: kummassakin häpyluussa ja istumakyhmyn alla oli murtumat.

Näin minua hoidetaan

Ihmistä ei voida laittaa kokovartalokipsiin, joten aika hoiti selän ja lannerangan murtumat. Ne paranivat kahdeksassa kuukaudessa, mutteivät parhaalla mahdollisella tavalla. Asentoni on nykyään vino ja liikkuminen hankalaa.

Kahden seuraavan vuoden ajan pistin itseeni joka aamu luustolääkettä. Nykyään sitä pistetään kahdesti vuodessa. Maito ei vieläkään maistu, mutta syön rahkaa ja jugurtteja. Kasviksista suosin kaaleja: varsinkin parsakaalissa on runsaasti kalsiumia.

Liikunta on lääkettä sekä osteoporoosin ehkäisyyn että hoitoon. Liikun päivittäin – ulkona tosin vain kävelysauvojen kanssa. Saan niistä tukea ja niiden avulla voin vetää selkääni suoremmaksi ja kävellä muutaman kilometrin. Pyöräilen, vesijuoksen ja treenaan kuntosalilla, joten en mökkiydy. Sekin vaara tässä sairaudessa on olemassa.

Tässä ja nyt

Kaatuminen on pahasta. Kotona liikun sandaalit jalassa. Talvella ulkokengissäni on liukuesteet ja käsissä kävelysauvat. En silti varo kaatumista hysteerisesti, sillä muuten elämä jäisi elämättä. Kiipeäminen on kielletty, sillä hauras luu murtuu, vaikken putoaisi kuin jakkaralta.

Käyn luuntiheysmittauksissa kolmen vuoden välein. Odottelen parhaillaan tutkimuksen tuloksia, mutten odota ihmeitä. Lannerankani on rappeutunut ja aiheuttaa kovaa kipua. Hieronta ja jumppa helpottavat särkyä. Kotona venyttelen jättipallon päällä.

Toimin aktiivisesti Satakunnan luustoyhdistyksessä, jossa koetamme valistaa muita tästä sairaudesta. Osteoporoosi on salakavala: se paljastuu yleensä vasta luunmurtuman yhteydessä ja silloin tilanne on edennyt pitkälle.

X