Sodan käyneen isän juominen, arvaamattomuus ja väkivaltaisuus varjosti Akin ja Arin lapsuutta – ”Häpesimme perheemme köyhyyttä ja väkivaltaa”
Monien 1940–50-luvuilla syntyneiden tavoin myös Aki ja Ari Virta kokivat lapsuudessaan sodan käyneen isän arvaamattomuuden ja väkivallan. Aikoinaan häpeä esti puhumasta asiasta. Nyt veljekset haluavat murtaa vaikenemisen muurin.
Ari (vas.) ja Aki Virta ovat aina olleet läheisiä. Yhteinen missio, vaikenemisen kulttuurin murtaminen, on lähentänyt heitä entisestään.
Äiti ja lapset pakenevat humalassa riehuvaa isää yläkerran ikkunasta. Pudotusta on viitisen metriä, mutta pako onnistuu räsymaton avulla. Yksi kerrallaan he laskeutuvat alas muiden pitäessä kiinni matosta. Viimeisenä tuleva vanhin veli sitaisee maton liinalla kiinni johonkin, ehkä sängynjalkaan. Yhdessä he juoksevat pakoon, naapuriin hälyttämään poliisin.
Tämä on hurjin muisto.
Tai sitten tämä: Äiti ja lapset ovat sulkeutuneet hädissään kammariin ja laittaneet oven lukkoon. Isä mellastaa oven toisella puolella, potkii sitä vimmatusti yhä uudestaan. Ovi tärähtelee potkujen voimasta. Ei kai se anna periksi?
”Muistan, miten katsoin ovesta irtoavia säleitä ja rukoilin. Lopulta tuli hiljaista, kun isä väsyi ja sammui”, Ari Virta, 68, kertoo.
Rautalampilaisen Arin ja hänen veljensä Akin, 67, lapsuutta varjosti sodan käyneen isän juominen, arvaamattomuus ja väkivaltaisuus. Pitkään se oli perheen kesken ja kylillä tabu, josta vaiettiin.
Enää Aki ja Ari eivät halua vaieta.
”Luulimme, että olimme ainoita, joiden isä joi ja löi. Mutta moni ikäisemme koki saman”, Aki sanoo.
Sotatrauma jäi taka-alalle, kun jälleenrakennus alkoi
Sota-aika jätti jälkensä suomalaisiin perheisiin. Rintamalta palasi kotiin traumatisoituneita miehiä, jotka huusivat öisin painajaisiaan. Monet käyttäytyivät arvaamattomasti ja väkivaltaisesti ja yrittivät turruttaa tunteensa viinaan.
Akin ja Arin isä oli 21-vuotias nuori mies talvisodan syttyessä ja 26 vuotta jatkosodan loppuessa.
”Hän oli ollut tulipätsissä neljäsosan silloisesta elämästään. Ihme, jos sellainen ei vaikuttaisi”, Ari miettii.
Sodan varjot ulottuivat pitkälle – eivät vain sota-aikana eläneisiin, vaan myös sen jälkeen syntyneisiin sukupolviin. Myös sotatraumat siirtyivät perheissä eteenpäin, sillä sodan aiheuttamista henkisistä taakoista ei voinut puhua, eikä sodan käyneille miehille ollut tarjolla henkistä apua tai terapiaa.
”Jälleenrakennuksen mentaliteetti oli, ettei menetyksiin jäädä kiinni vaan katse on käännettävä tulevaisuuteen. Tähän myös valtiovalta kannusti. Ajatus oli, että jos jäädään voivottelemaan, uhraukset menettävät merkityksensä”, sanoo sotien jälkeisen ajan ilmapiiristä yliopistotutkija Antti Malinen, joka on perehtynyt erityisesti lapsuuden ja perhe-elämän historiaan.
Tuohon aikaan kuului ylipäätään tiukka tunnekontrolli ja pärjäämisen eetos. Tunteita ei näytetty eikä vaikeista asioista puhuttu. Lapset joutuivat ottamaan vastuuta kodin töistä jo varhain ja selviytymään omillaan.
Lapsuus vietettiin pelon katveessa
Piipputupakka tuoksuu isän työhuoneella, kun hän korjaa radioita ja myöhemmin myös televisioita. Ari auttaa, missä osaa, vaikka osien purkamisessa ja putsaamisessa.
Virtojen isän työhuone oli myös kokoontumispaikka kylän miehille.
”Aina kun jermut tulivat pitäjiltä kirkolle, he poikkesivat isän työhuoneelle ottamaan kuppia. Silloin padot purkautuivat ja miehet alkoivat jutella sotamuistoistaan. Niin niistä tuli meidän lastenkin muistoja”, Ari sanoo.
Selvin päin ollessaan isä osoitti arvostavansa lapsiaan, kannusti urheilemaan, voiteli heidän suksiaan ja piti välillä sylissäkin. Viina toi kuitenkin pirut esiin. Väkivalta tapahtui kotona, neljän seinän sisällä. Tosin Aki ja Ari tietävät isän joutuneen joskus myös kylillä tappeluihin.
”Isän juominen oli viikoittaista. Hän saattoi ensin tehdä kolme, neljä päivää töitä ja sitten juominen alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se loi meidän elämäämme jatkuvan epävarmuuden sekä turvattomuuden ja avuttomuuden tunteen”, Aki kertoo.
Mutta mistä Aki ja Ari tietävät, että juuri sota muutti isän? Heitähän ei ollut sotavuosina vielä olemassakaan.
”Minulle on jäänyt mieleen, että isää luonnehdittiin mukavaksi ja hauskaksi kaveriksi ennen sotaa. Aggressiot tulivat esiin vasta sodan jälkeen”, Aki sanoo.
Mitä ilmeisimmin sota oli myös vaikuttanut isään perustavanlaatuisesti. Hän muisteli kovia paikkoja kavereidensa kanssa ja oli myös aktiivinen sotaveteraani ja perustamassa paikallista sotaveteraaniyhdistystä.
Sodan vaikutukset miesten käyttäytymiseen on vaikea kysymys myös tutkijoille, sanoo Malinen, sillä toki aggressiivisuus ja äkkipikaisuus ovat saattaneet olla joissakin miehissä jo ennen sotaa. Juopuneiden isien riehuminen ja väsyneiden äitien kiukku toistuu kuitenkin yhä uudestaan tutkijoiden keräämissä muistitiedoissa sodanjälkeiseltä ajalta.
Toisaalta, tämä ei ole koko totuus. Perheiden tilanteet olivat moninaisia. Moni koki myös sen, että isä ja äiti onnistuivat luomaan turvallisen ilmapiirin.
Virtojen lapset saivat hellyyttä, läheisyyttä ja lämpöä äidiltään, jos äiti ehti ja jaksoi. Yhdeksän vuoden aikana syntyi seitsemän lasta. Turvaa tuli myös isosta sisarusparvesta. Se, että he kokivat yhdessä kovia, lujitti siteitä heidän välillään.
Häpeä sulki veljesten suut
Kotiin palaavia lapsia vastassa on järkyttävä näky. Kodin ikkunat ovat rikki ja huonekalut palasina. Isä on raivoissaan hajottanut kaiken mahdollisen, sillä hänen omin käsin rakentamansa rintamamiestalo on joutunut pakkohuutokauppaan.
Perhe eli köyhyydessä. Isä ansaitsi jotakin, mutta ryyppyputkessa joi kaikki tienaamansa rahat. Kun omasta kodista oli muutettava pois, perhe asui milloin missäkin ”mörskässä”.
”Me lapset nukuimme hetekalla poikittain kuin makkarapötköt”, Ari kuvailee.
Akia ihmetyttää, miksi kukaan ei puuttunut siihen, mitä heillä tapahtui. Poliisit tulivat kyllä usein ja veivät isän putkan pahnoille rauhoittumaan, mutta yksikään sosiaalityöntekijä tai lastensuojeluviranomainen ei heillä käynyt.
Kun lapset olivat pieniä, he menivät kuin rotat koloon isän riehuessa. Perheen kolmen pojan kasvaessa he alkoivat laittaa isälle hanttiin.
”Se oli armotonta vääntöä. Aamulla oli kaikilla käsivarret mustelmilla. Ei muuta kuin kouluun, ja sanaakaan ei tapahtumista pukahdettu”, Ari muistelee.
Kaikesta vaiettiin. Sekä kotona, kylillä että kavereiden kesken. Ari pohtii, että sitä halusi vain jättää tapahtuneen taakseen kuin sisilisko, joka katkaisee häntänsä ja jatkaa matkaa.
Mutta oli toinenkin syy vaikenemiselle.
”Häpeä sulki suumme. Häpesimme perheemme köyhyyttä ja väkivaltaa ja ajattelimme, ettei kenelläkään muulla ole tällaista. Tuohon aikaan eli myös käsitys, että omaa pesää ei liata”, Aki sanoo.
16-vuotiaana Akin elämä mullistui: hän tapasi rautalampilaisen tytön, jolle hän avautui. Tytöllä oli samankaltaisia kokemuksia. Alkoi ystävyys ja myöhemmin rakkaus, joka johti avioliittoon.
”Olen valmis antamaan anteeksi”
Vuonna 1975 Virtojen isä kuoli sydänkohtaukseen vain 57-vuotiaana. Aki oli tuolloin 19- ja Ari 20-vuotias. Menneet jäivät isän kanssa käsittelemättä.
Elämä tempaisi sisarukset mukaansa, eivätkä he palanneet lapsuuden tapahtumiin vuosikausiin.
Ikääntyminen herättää monet pohtimaan omaa lapsuuttaan ja sen vaikutusta omaan persoonaan ja käyttäytymiseen. Näin kävi myös Virtojen sisaruksille. Omien lastensa aikuistuttua aika oli kypsä puhumiseen, kokemusten jakamiseen ja muistojen täydentämiseen.
”Jos isä olisi saanut elää, uskon, että asioista olisi voinut jutella hänen kanssaan ja hän olisi voinut pyytää anteeksi”, Ari sanoo.
”Mutta nyt ajattelen niin päin, että minä olen valmis antamaan anteeksi isälle. Silloin häviää myös katkeruus. Se on kuin pudottaisi kuorman päältään.”
Arin mielessä oli jo pitkään kytenyt ajatus tilaisuudesta, jossa voitaisiin käsitellä sodan ajoilta juontavia vaikeuksia perheissä.
”Asia jäi kaivertamaan minua, koska emme isän kanssa ehtineet puhua. Ajattelin, että meillä on varmasti paljon kohtalotovereita, jotka myös haluaisivat avata asiaa ja saada sitä kautta rauhan.”
Marraskuussa 2021 tilaisuus vihdoin toteutui Rautalammin seurakuntakodilla. Ohjelmassa oli musiikkia ja Antti Malisen pitämä luento. Lisäksi Aki ja Ari kertoivat kokemuksistaan ja rohkaisivat muitakin puhumaan.
Aiheen vaikeutta kuvastaa se, että kymmenien osallistujien joukosta nousi vain yksi nainen. Jälkeenpäin moni tuli kuitenkin sanomaan veljeksille, että kerrottavaa olisi ollut.
Vaikenemisen kulttuuri täytyy murtaa
Nyt he suunnittelevat tilaisuudelle jatkoa, sillä he haluavat murtaa vaikenemisen kulttuuria.
”Niin kauan kuin meillä on elinpäiviä, meillä on mahdollisuus puhua näistä asioista sekä jakaa ja saada vertaistukea. Se on aina hyödyllistä ja lisää ymmärrystä, vaikka olemme jo ikääntyneitä”, Aki miettii.
Samaa sanoo Malinen. Hän korostaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä puhua sotatraumoista ja niiden ulottumisesta yli sukupolvien.
”Asioiden käsittely auttaa luomaan uudenlaisia merkityksiä aiemmille kokemuksille. Se tekee myös vanhempien rajun käytöksen ymmärrettävämmäksi, vaikka anteeksi antaminen voikin olla vaikeaa.”
Onneksi sotatraumoista puhutaan jo nykyään enemmän ja avoimemmin. Vaikeita muistoja uskalletaan nostaa esiin. Tämä on auttanut monia 1940–50-luvun lapsia, uskoo Malinen. Tieto siitä, että ei ole yksin, sekä siitä, että tapahtuneet eivät olleet omaa syytä, murtaa häpeän muuria.
Omien lasten turvallinen lapsuus turvattu
Aki ja Ari istuvat Arin viihtyisässä kodissa kertomassa karuista lapsuudenkokemuksistaan. Kahvipöydässä on tarjolla itse tehtyä ruis- ja ohraleipää, ikkunoista avautuu upea näköala lahdenpoukamaan ja sen jylhille rannoille.
Virtojen katras tipahti jaloilleen köyhästä ja väkivaltaisesta lapsuudesta huolimatta. Jokainen on opiskellut itselleen ammatin, perustanut perheen ja kodin. Aki opiskeli sosiaalialaa ja psykoterapeutiksi ja teki työuransa mielenterveys- ja diakoniatyössä. Ari seurasi isänsä jalanjälkiä ja työskenteli tietoliikenneasiantuntijana.
Kasvattajina he ovat halunneet toimia toisin kuin heidän lapsuudessaan toimittiin.
Aki oppi puhumisen ja kuuntelemisen taidon jo opiskellessaan. Kun hän sai oman tyttären, tunnetaidot siirtyivät luontevasti osaksi perhe-elämää.
Ari myöntää, että hänelle tunteista puhumisen opettelu on ollut vaikeampaa ja se on elinikäinen prosessi. Mutta yksi asia on varma.
”Ajattelin, että saakeli – minun penskojeni ei tarvitse kokea perheessä väkivaltaa ja turvattomuutta. Eikä ole tarvinnut. Me olemme saaneet kierteen katkaistua.”
Jutun lähteenä on käytetty myös Antti Malisen ja Tuomo Tammisen kirjaa Jälleenrakentajien lapset – Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin.