Yksinäisyys on tuskallisinta Olenalle, 83, joka pakeni sotaa Ukrainasta – Kielitaidottomuus ja näkövamma eristävät hänet suomalaisista
Olena Linnikova potee yksinäisyyttä, sillä läheiset ja sukulaiset ovat kaukana. ”Minulla oli joskus paljon ystäviä, mutta heitä ei enää ole.”
Kielimuuri sulkee ukrainaa ja venäjää puhuvan Olenan yksinäisyyteen. ”Se on vaikeaa. En ymmärrä muita enkä pysty tutustumaan kehenkään.”
Sodan raunioittamasta Mykolajevista paennut Olena Linnikova, 83, ei haaveile paluusta kotimaahansa Ukrainaan. Hän saapui Suomeen vajaat kaksi vuotta sitten ja arvelee asuvansa täällä elämänsä loppuun asti.
”Suomi on nyt kotini”, hän sanoo.
Näkövammansa vuoksi Olena ei tiedä, miltä uudessa asuinmaassa tai turkulaisessa palvelutalossa olevassa asunnossa näyttää. Se ei kuitenkaan ole vaikeinta. Tuskallisinta on yksinäisyys, johon kielimuuri hänet eristää. Läheiset ja sukulaiset ovat kaukana. Uusien tuttavuuksien solmiminen ei onnistu, koska yhteistä kieltä ei ole.
”Istun ja välillä kävelen käytävää pitkin – sitten istun taas”
Olenan asunnossa palvelutalo Portsakodissa on makuuhuone, tupakeittiö ja vessa. Sisustus on pelkistetty eikä esillä ole henkilökohtaisia muistoesineitä. Olenalla oli Suomeen saapuessa mukanaan vain joitain vaatteita. Keittiön pöydällä on kaksi viherkasvia, joita Olena tarjoaa mukaan otettaviksi. Pöytä kuulemma lainehtii, kun hän yrittää kastella niitä.
Glaukooma eli silmänpainetauti vei näön Olenan vasemmasta silmästä neljä vuotta sitten. Oikealla silmällä hän erottaa ”pimeyden ja valon”, mutta ei näe esimerkiksi kasvoja. Portsakodin hoitajat hän tunnistaa äänestä.
Päivät kulkevat samaa uomaa. On aamiainen, lounas, päivällinen ja iltapala. Neljä kertaa päivässä hoitaja tiputtaa silmiin lääkettä. Perjantaisin on suihku.
”Istun ja välillä kävelen käytävää pitkin. Sitten istun taas.”
Tiistaisin Olenan luona käy Venäjältä kotoisin oleva Viktoria. Lauantaisin pistäytyy Suomeen muuttanut perhe, joka asui hänen naapurissaan Mykolajevissa. Kerran viikossa, yleensä torstaisin, Olena tapaa seuraksi palkatun Svitlanan. Muut ajat hän on yksin.
Aika vierii omia muistoja kerien.
Onnellisena Ošin auringossa
Olena varttui Mykolajivin teollisuus- ja laivanrakennuskaupungissa eteläisessä Ukrainassa, joka tuohon aikaan oli vielä neuvostotasavalta. Aviopuolison varusmiespalvelus vei heidät Kirgisiaan, jonne he myös jäivät. Pääkaupunki Biškek, silloinen Frunze, tuntui liian suurelta, joten he muuttivat eteläiseen Ošin kaupunkiin.
Olenan työpaikka oli Venäjälle turbiineja valmistavan yrityksen laboratoriossa. Puoliso teki töitä rakennuksilla.
Olena viihtyi Kirgisiassa. Siellä oli kaunista ja aurinkoista. Talvea ei juuri huomannut. Jos lunta satoi, se suli pois saman tien. Puutarhoissa kasvoi hunajameloneita ja granaattiomenia. Viinirypäleet olivat kauniita ja maukkaita.
”Kaikkea tosin piti kastella koko ajan.”
Perhe kasvoi. Tytär Larysa syntyi vuonna 1963 ja poika Aleksandr viisi vuotta myöhemmin.
1980-luvun lopussa alkoivat etniset kiistat uzbekkien ja kirgiisien välillä. Ne yltyivät levottomuuksiin ja väkivaltaisuuksiin. Vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua Kirgisia itsenäistyi, mutta jännitteet maassa jatkuivat. Olena palasi miehensä kanssa niin ikään itsenäistyneeseen Ukrainaan ja Mykolajeviin vuoden 1993 alussa.
Aluksi pariskunta asui Olenan siskon luona, mutta asettui sittemmin perheasuntolasta saatuun huoneeseen. Aviopuoliso kuoli vuonna 2007, ja sen jälkeen Olena asui yksin.
”Miten yhtäkkiä voi tapahtua sellaista, että veljeskansa hyökkää kimppuusi?”
Venäjän hyökkäyssodasta puhuminen hämmentää Olenaa.
”Aina puhuttiin, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat veljeskansoja. Miten yhtäkkiä voi tapahtua sellaista, että veljeskansa hyökkää kimppuusi?”
24. helmikuuta 2022 Olena heräsi aamukolmelta läheiseltä lentokentältä kuuluviin koviin ääniin. Aamulla kerrottiin Venäjän hyökänneen ja sodan alkaneen.
”Se oli hyvin odottamatonta.”
Mykolajev joutui sodan ensihetkistä alkaen rankan ja keskeytyksettömän tulituksen kohteeksi. Kaupunki on strategisesti tärkeä, sillä sen kautta kulkee reitti Odessaan ja Mustanmeren rannikolle. Venäläiset eivät kaihtaneet siviilikohteiden pommittamista.
Olena kuuli, kuinka Ukrainan ilmatorjunta tuhosi osan vihollisen ohjuksista, mutta osa osui maaleihinsa. Ikkunat tärisivät räjähdysten voimasta. Ihmisiä kuoli ja taloja tuhoutui.
”Se oli hyvin pelottavaa.”
Pommisuojat olivat liian kaukana hänen kotoaan.
”Ei ollut mitään paikkaa piiloutua. Juoksin edestakaisin talon käytävillä naapureiden kanssa.”
Olena ei kuitenkaan harkinnut pakenemista ennen kuin niin ikään Mykolajevissa asunut, sydämen vajaatoimintaa sairastanut tytär kuoli 13. toukokuuta 2022. Yksin asuminen ilman tyttären apua tuntui mahdottomalta.
”Miten olisin pärjännyt ilman apua lähes sokeana? Mitä tahansa olisi voinut tapahtua, jos olisin vaikka kuorinut perunoita tai yrittänyt kaataa kuumaa teevettä kuppiin.”
Mutta minne Olena menisi?
Olenan naapurissa asuneen perheen isä oli laivanrakennustöissä Suomessa. Sodan alettua hän kutsui perheensä luokseen turvaan. Mies palasi käymään Mykolajevissa ja huolestui yksin jääneestä Olenasta. Hän ehdotti, että tämä lähtisi Suomeen.
Olenalle järjestyi paikka ukrainalaisia turvaan kuljettavien vapaaehtoisten pikkubussista. Matka Puolan ja Viron kautta Suomeen kesti kolmisen päivää. Naapurin perhe oli vastassa, kun hän saapui Helsinkiin 22. toukokuuta 2022, ja ensimmäiset kaksi viikkoa Olena asui heidän luonaan Turussa. Väliaikaisten asumisvaihtoehtojen jälkeen Olena muutti lopulta Portsakotiin neljä kuukautta sitten.
Eri pituisia päiviä
Päivien pituus vaihtelee. Joskus aika kuluu mukavan nopeasti. Istuessaan huoneessaan Olena näkee ajatuksissaan tutut seudut Ošissa ja Mykolajevissa. Kadut, torit, kaupat ja kahvilat kulkevat hänen mielessään kuin kuvanauha.
Usein hän muistelee aikaa, jolloin lapset olivat pieniä: yhteisiä juttutuokioita, matkoja päiväkotiin ja pioneerileirejä, joille kaikki lapset siihen aikaan lähetettiin.
Ne olivat hyviä aikoja.
”Brežnevin aikaa sanotaan pysähtyneisyyden ajaksi. Ruokakaupoista saattoi puuttua jotain, ja esimerkiksi voi oli kortilla, mutta sen jälkeen asiat asettuivat ja paranivat. Terveydenhuolto ja opiskelu olivat ilmaisia.”
On myös toisenlaisia päiviä. Silloin muistot tyttärestä tai maailmalta kantautuvat ikävät uutiset synkistävät mielen. Sellaisina päivinä aika matelee.
”Silloin sieluni on raskas.”
Televisiota Olena ei näe, eikä ohjelmia kannata kuunnellakaan, koska hän ei kuitenkaan ymmärtäisi, mitä niissä puhutaan. Musiikkia hän sen sijaan kuuntelee joskus. Olena luettelee lempilaulajiaan: Alla Pugatšova, Masha Rasputina, Nikolai Serov, Nikolai Baskov, Lev Leshchenko, Leonid Agutin, Nadežda Babkina…
Nuorena Olena kävi tansseissa, mutta laulamaan häntä ei saa. ”Minulla on sävelkorva, mutta ei ääntä”, hän sanoo.
Yksi Olenan suurimmista suosikeista on Sofia Rotaru ja hänen laulamansa kappale Lavada.
”Jotenkin se resonoi.”
Jälleennäkemisen toivossa
Tammikuussa Olena sai syntymäpäivänään onnittelusoiton entiseltä naapuriltaan, joka on muuttanut tyttärensä luokse Prahaan.
”Minulla oli joskus paljon ystäviä, mutta enää heitä ei ole.”
Hän tutustuisi mielellään Portsakodin asukkaisiin, mutta yhtä hoitajaa lukuunottamatta kukaan ei taida ukrainaa tai venäjää.
Olenan poika Aleksandr asuu Donin Rostovissa Etelä-Venäjällä. Hänen vaimonsa halvaantui leikkauksen komplikaatioiden seurauksena seitsemän vuotta sitten. Heidän tyttärensä, Olenan lapsenlapsi, valmistui korkeakoulusta ja on nyt jatko-opiskelija.
Poika perheineen ei pääse Venäjältä, eikä Olena voi mennä heidän luokseen. Yhteyttä pidetään Viber-sovelluksen puheluilla.
”Ajattelen usein, että tytärtäni ei enää ole ja poikaani en voi tavata. Se on minulle vaikeaa. Koenko koskaan jälleennäkemistä?”
Olenan mukaan hänen poikansa on murheellinen sodasta.
”Hän ja moni muukin Venäjällä kärsivät. Poikia viedään rintamalle, ja he kuolevat. Hinnat nousevat. Sota heijastuu sekä taloudelliseen että henkiseen hyvinvointiin.”
Vieläkö Olena ajattelee Venäjää veljeskansana?
”En osaa arvioida sitä nyt. Joskus voi käydä niin, että veljeskansat ovatkin vihollisia.”
Synnyinmaansa tulevaisuudesta Olenalla on selkeä mielipide.
”Ukrainan on säilyttävä itsenäisenä.”
Lue myös: Nina Ponomarenko tietää, mitä tarkoittaa, kun Venäjä tuhoaa isänmaata ja hajottaa perheen