Kamera vatsastapuhujan nielussa toi käänteen – Minttu Ripatti on koulupudokas, joka perusti oman monia hyödyttävän tutkimusalan
Äkkipikainen päätös koulun jättämisestä varjosti Minttu Ripatin elämää pitkään. Elämä antoi kuitenkin uuden tilaisuuden, ja Minttu päätyi tekemään tutkijoiden kanssa jotain, josta ei olisi osannut uneksiakaan.
Nykyisessä työssään kehityspäällikkönä Minttu pääsee auttamaan ja ohjaamaan muita ihmisiä löytämään oman tiensä. Kun on itse kulkenut mutkikasta tietä, ymmärtää herkemmin muita oikopolkujen kulkijoita
Oli vuosi 1999, ja Minttu Ripatti oli juuri aloittanut lukion. Jo toisena tai kolmantena päivänä hän joutui nahkiaisrituaaliin, jossa hänet sidottiin nippusiteillä koulun aitaan.
Kello soi, piha tyhjeni, Minttu kyhjötti aitaan sidottuna.
Kun Minttu vihdoin vapautettiin, hän marssi suoraan rehtorin huoneeseen ja ilmoitti, että hän lopettaa lukion eikä palaa takaisin.
Siihen päivään Minttu Ripatti, 40, on palannut monta kertaa.
”Olen aina vitsaillut, että kestin lukiota vain viikon, mutta tosiasiassa päätöksen seuraukset kestivät vuosia.”
Minttu oli halunnut yliopistoon, mutta tuona päivänä sulki itse sen ovet itseltään. Hetkessä hän laati suunnitelman. Hän nousisi nelosen ratikkaan, jäisi pois Stockan kellon alla, jatkaisi pitkin Aleksanterinkatua ja ottaisi ensimmäisen vastaantulevan työpaikan.
Siihen aikaan kaupat hakivat työntekijöitä ikkunaan kiinnitetyillä kylteillä. Ensimmäinen kyltti oli heti hampurilaisketju Carrolsin ikkunassa. Niinpä vain pari tuntia lukion jättämisen jälkeen Minttu oli täysillä työelämässä.
”Halusin kokeilla miten siipeni kantavat”
Toisinaan Minttu esittelee itsensä sanomalla: ”Olen koulupudokas, lentoemäntä, lähihoitaja, foneetikko, vatsastapuhuja, Harvardin sertifioima tutkijakokelas ja entinen kilpaurheilija.”
Koko litania on totta, ja se alkoi muodostua samana päivänä, jolloin Minttu aloitti Carrolsilla.
Hän huomasi nauttivansa työstä ja työyhteisöstään ja etenkin vastuusta. Hän oli vielä alaikäinen, kun hän vastasi Carrolsilla uusien työntekijöiden kouluttamisesta.
Tuosta päivästä lähtien Minttu ei ole ollut päivääkään työtön. Kun ikätoverit pakersivat lukiossa, Minttu nousi kukonlaulun aikaan töihin kaupan take away -pisteelle, sieltä kotiin nukkumaan, ja sitten vielä töihin iltatorille. Samalla hän opiskeli itsensä lähihoitajaksi.
Lähihoitajana Minttu työskenteli kehitysvammaisten parissa sekä Kivelän sairaalan psykogeriatrisella osastolla.
”Siitäkin tykkäsin, mutta olin hädin tuskin kaksikymppinen, täysin vapaa, ja halusin kokeilla miten siipeni kantavat.”
Kantoivathan ne, kirjaimellisesti, sillä lehti-ilmoitus vei hänet Lontooseen, ja pian hän oli lentoemäntänä Ryanairilla.
”Viitenä päivänä viikossa lennettiin ja kahtena palauduttiin, jos palauduttiin”, hän naurahtaa.
Lontoossa hän asui kahdeksan muun tytön kanssa samassa kimppakämpässä, kaikki kurssikavereita Ryanairilta.
Myös Ryanairilla Mintun kyvykkyys huomattiin, ja hänelle annettiin vastuuta. 23-vuotiaana hänet ylennettiin purseriksi, joka vastaa koko matkustamosta. Ryanairin jälkeen hän palasi Suomeen ja työskenteli ensin kahdessa lentoyhtiössä ja sitten kansimiehenä sisävesilaivalla.
Sitten hän alkoi odottaa ensimmäistä lastaan eikä voinut enää lentää.
”Kaikki tiet vaativampiin tehtäviin oli suljettu”
Näihin aikoihin hänen mieleensä alkoi nousta se päivä, jolloin hän lopetti lukion. Minttu työskenteli tuolloin vastaanottohoitajana lääkärikeskuksessa ja sen jälkeen rahoitusyhtiössä, mutta joka päivä hän tunsi kuin nipistyksenä vatsassa, että jotakin oli pielessä.
Hänellä oli valtavasti elämänkokemusta, lahjoja ja kykyjä. Minne tahansa hän menikin, häneen luotettiin ja hän oli usein koko työyhteisöä yhdistävä voima.
Häntä harmitti, että oli hetken mielijohteesta sulkenut itseltään tien yliopistoon, mutta ajatteli, että oli vastapainona myös saanut paljon. Miten hän voisi yhdistää nämä kaksi asiaa – elämänkokemuksensa ja halun päästä eteenpäin?
”Tuntui niin epäoikeudenmukaiselta, että kun papereissa luki lähihoitaja, kaikki tiet vaativampiin tehtäviin oli suljettu.”
Lapsuuden muistot palasivat mieleen
Näihin päiviin mahtui paljon muutakin. Minttu alkoi odottaa toista lastaan. Sitten kuoli ukki. Viikko ukin hautajaisista kuoli myös isä, ja se nosti muistot pintaan.
Mintun ensimmäinen muisto isästä on se, kun isä makasi äidin päällä ja koetti osua tätä puukolla.
Sitä seuraavat muistot ovat isättömyyttä ja isän kaipuuta. Vanhemmat erosivat, ja isä muutti Ilomantsiin, jossa sosiaalinen miljöö oli kuin elokuvasta Kahdeksan surmanluotia.
Minttu taas muutti äidin kanssa isäpuolen luokse. Minttu tapasi isää harvoin, mutta tapaamiset olivat pienelle tytölle tärkeitä.
”Kenties kauneimpia lapsuusmuistojani on kun käärin isälle sätkiä. Olin niin ylpeä itsestäni.”
Kun muistot velloivat, jotain tapahtui.
”Tunsin itsessäni hurjan energian. Lähisuvussa ei ollut korkeasti koulutettuja, ja ajattelin, että pystyn parempaan kuin tämä.”
Mintusta tuntui, että hänen oli suorastaan pakko hakea yliopistoon.
Koulupudokas haki yliopistoon
Minttu oli viimeisillään raskaana, kun hän luki fonetiikan pääsykoekirjan läpi seitsemän kertaa. Tunne oli mahtava, kun hän ymmärsi kirjasta joka lukukerralla enemmän.
Vauva syntyi. Minttu imetti vauvaa, selaili muistiinpanoja, kävi pääsykokeissa – ja pääsi sisään.
Yliopistolla Minttu erottui joukosta. Kurssikaverit olivat juuri lukiosta valmistuneita, Minttu puolestaan kolmekymppinen kahden lapsen äiti, joka fuksiaisissa lypsi pyynnöstä tissimaitoa drinkkilaseihin ja valmistui lopulta kolmessa vuodessa.
Vatsastapuhujat synnyttivät oivalluksen
Yliopistolla Mintun elämään astuivat vatsastapuhujat. Siitä kiitos kuuluu Mintun elämänkokemukselle, jonka varjolla hän uskalsi kyseenalaistaa oppikirjatietoa.
Fonetiikassa opetetaan, että kun ihminen sanoo tietyn äänteen, esimerkiksi aa, äänihuulista huuliin ulottuva ääntöväylä on aina lähes samassa asennossa.
Minttu mietti, oliko se tieto vai uskomus? Jotta asia voitaisiin osoittaa tieteellisesti, ihmisen suuhun olisi vietävä kamera nenän kautta ja kuvattava ääntöväylää eri äänteiden sanomisen aikaan.
Kysymys oli tärkeä, koska monet hoidot ja sairaudet vaikuttavat ihmisten kykyyn muodostaa äänteitä.
Sitten Minttu sai idean. Jos on olemassa jokin ryhmä, joka voisi valottaa, muodostavatko ihmiset äänteitä eri tavalla, se oli vatsastapuhujat. Hehän muodostavat äänteitä liikuttamatta suutaan.
Minttua katsottiin pitkään, kun hän ilmoitti, että hän haluaa tutkia vatsastapuhujia.
”Monen mielestä se oli epätieteellistä. Olen kyllä iloinen siitä, että tässä pidin pääni ja uskoin itseeni.”
Tutkimus on superharvinaisuus
Niinpä erään kesän aikana puolen kymmentä suomalaista vatsastapuhujaa ilmestyi Helsingin yliopistollisen sairaalan foniatrian poliklinikalle. Heille vietiin nenäkamera, nasofiberoskooppi, sieraimen kautta nieluun, ja heidän ääntöväyläänsä kuvattiin, kun he lausuivat erilaisia äänteitä normaalisti ja vatsastapuhujina.
”Se vaati kyllä neuvottelutaitoa”, Minttu naurahtaa.
Tutkimus kuitenkin osoitti, että äänteiden muodostamiseen voi olla useampia strategioita kuin oli luultu.
Mintun tutkimus on omassa lajissaan superharvinaisuus. Ennen Minttua kukaan ei ollut Suomessa tutkinut vatsastapuhujia tieteellisesti, ja kansainvälisestikin tutkimuksia on vain kourallinen. Minttu myös meni omassa tutkimuksessaan pidemmälle kuin missään aikaisemmassa tutkimuksessa on menty.
”Bonuksena opettelin puhumaan vatsasta itsekin – alan parhaiden opastuksella.”
Koulupudokas muutti käytäntöä
Työ ei kuitenkaan jäänyt tähän. Lääkärit olivat niin vaikuttuneita Mintun työstä, että häntä pyydettiin foniatrian poliklinikalle kehittämään äänihäiriöisten asiakkaiden tutkimusta foneettisin metodein.
Tässä kohdassa lähihoitajan tutkinnosta oli hyötyä, sillä osastolla oli tyhjä lähihoitajan vakanssi. Minttu palkattiin tekemään tutkimusta lähihoitajan paikalla – ja palkalla.
Siihen asti potilaiden äänen muutosta oli arvioitu vain korvakuulolta. Mintun yhdessä foniatrian poliklinikan ammattilaisten kanssa kehittämällä menetelmällä ääninäytteet purettiin tietokoneelle, ja näin arviointi saatiin objektiiviselle pohjalle. Menetelmällä saatettiin esimerkiksi arvioida äänihuulten toiminnan muutosta potilaalla, jolla oli jokin äänihuuliin vaikuttava sairaus tai vamma.
Mintun työtä arvostettiin niin paljon, että foniatrian laitokselle perustettiin kliinisen foneetikon virka, ja sitä myös opetetaan tuleville ammattilaisille.
”Aika hyvin koulupudokkaalta, vaikka itse sanonkin.”
Elämän kokemuspankki hyödyttää
Entä jos kaikki olisi mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan? Minttu olisi käynyt lukion ja siirtynyt suoraan koulusta lukemaan fonetiikkaa. Olisiko hän silloinkin perustanut kliinisen fonetiikan?
”Tuskinpa. Veikkaan, että en olisi tiennyt, mikä minua aidosti kiinnostaa”, Minttu sanoo.
Hän uskoo, että hänen tärkein voimavaransa on työ- ja elämänkokemuksesta juontuva kokemuspankki.
”Kun on tavannut tuhansia ihmisiä asiakaspalvelussa, työskennellyt kymmenessä eri ammatissa ja 15 eri työyhteisössä, ihmisestä tulee idearikas, sitkeä ja moniulotteinen.”
Minttu haluaa puhua kaikkien niiden puolesta, joiden tie opintoihin kulkee epätavallista reittiä. Hän toivoo, että työyhteisöissä ja oppilaitoksissa nähtäisiin elämänkokemuksen ja osaamisen voimavara eikä tuijotettaisi vain papereihin.
”Kaltaisiani oman tien kulkijoita on varmasti muitakin, niin suomalaisia kuin kansainvälisiäkin osaajia. Jos saisimme heidän tietotaitonsa ja kokemuksensa valjastettua yhteiskunnan hyväksi, kaikki voittaisivat”, hän sanoo.
Myös nuorilla pitäisi olla enemmän aikaa kokeilla erilaisia polkuja ja silti mahdollistaa ketterä siirtyminen opintoihin, kun oma ala on löytynyt. Valitettavasti monet lannistuvat, jos tie opintoihin tai työuralla eteneminen tehdään kovin vaikeaksi. Silloin kaikki häviävät.