Muusikko ja seitsemän lapsen isä Timo Pelander vaihtoi Finlanders-keikat pikkulapsiarkeen – ”Tällä kertaa halusin nähdä lapsen ensiaskeleet”
Kun Timo Pelander, 52, tuli ensimmäistä kertaa isäksi, työ vei nuorta kitaristia. Nyt arki pienten lasten kanssa pitää viisikymppisen virkeänä.
Timo on perinyt musikaalisuuden omalta isältään, joka oli kitaristi. Innostusta tanssiin ja soittoon on havaittavissa myös Beassa, 2, ja Benjaminissa, 4.
Ikävä. Se tuntui puristavana tunteena sydänalassa, kun muusikko Timo Pelander sulki kotioven takanaan Liedossa elokuisena perjantaina vuonna 1996. Sinä iltapäivänä Timo nousi kitara kainalossaan ensimmäistä kertaa vakituisena muusikkona huippusuositun Finlanders-tanssiorkesterin keikkabussin kyytiin.
Kotiin jäivät kaipaamaan alle vuoden ikäinen esikoispoika ja silloinen puoliso. Kaikilla oli takanaan huonosti nukuttu yö. Pikkuisella oli vaikeaa saada unen päästä kiinni, mikä valvotti myös vanhempia.
Kaipaukseen ei koskaan tottunut – lapsen jättäminen taakse tuntui joka kerran pahalta, Timo muistelee muusikonuransa alkuvuosia. Kuitenkin kilometri kilometriltä, kun maisemat vilisivät ohi matkalla kohti keikkapaikkaa, olo aina helpottui.
Viimeistään lavalla soittamisen hienous imaisi Timon mennessään.
Harvinainen työtarjous
Tullessaan ensimmäistä kertaa isäksi Timo opiskeli sairaanhoitajaksi ja soitti koulun ohella kitaraa muun muassa Tarja Lunnaksen ja Arto Nuotion bändeissä. Pian esikoisen syntymän jälkeen Timo sai yllättävän puhelun: lähtisikö hän kitaristiksi Finlanders-tanssiorkesterin riveihin?
”Huuli pyöreänä vastasin myöntävästi. Tiesin, että kaikki eivät tällaista tarjousta saa. Olin jo pitkään ihaillut Finkkujen tyylikästä tekemistä puhallinsovituksineen ja stemmalauluineen, ja muutaman kerran soittanutkin heidän keikoillaan”, Timo kertoo.
Uuden työn myötä pienen lapsen isällä oli odotettavissa pitkiä keikkareissuja, joten hyvään vaiheeseen edenneet opiskelut oli keskeytettävä joksikin aikaa. Se kirpaisi, mutta koko paletin pyörittäminen olisi käynyt mahdottomaksi.
Lopulta opinnot odottivat hyllyllä kokonaiset 25 vuotta, jotka Timo oli mukana Finlandersissa.
”En tajunnut, mitä menetin”
Esikoisen jälkeen Timo sai silloisen puolisonsa kanssa vielä kaksi lasta. Tanssimusiikki eli kukoistuskauttaan, ja bändissä sovittu 15 keikan kuukausiraja paukkui reippaasti yli.
”Elin jonkinlaisessa huumassa. En edes tajunnut, mitä menetin perhe-elämässä, kun olin niin paljon poissa. Toisin oli entisellä puolisollani, joka joutui pyörittämään arkea yksin”, Timo sanoo.
1990-luvulla keikkapaikoilta ei soiteltu videopuheluita tai kuvattu kännykällä videoita. Kerran silloisen puolison lähettämässä puhelinviestissä luki: ”Nyt poika oppi kävelemään.”
Lapsille isän soittajan arki poissaoloineen oli luonnollista, Timo on miettinyt myöhemmin.
”Muusikot tekevät töitä silloin, kun muut ovat vapaalla. Finlandersissa joulut ja uudetvuodet onneksi pyhitettiin aina perheelle. Lisäksi isänpäivä ja äitienpäivä pidettiin vapaana.”
Unelma ammatinvaihdosta vahvistuu
Neljä kultalevyä, kahdesti platinaa ja lukuisia palkintoja. Finlandersin riveissä Timo ehti saavuttaa neljännesvuosisadan aikana kotimaisessa tanssimusiikissa lähes kaiken, mitä saavutettavissa oli. 2020-lukua lähestyttäessä tanssikulttuuri alkoi kuitenkin muuttua.
Timo seurasi aitiopaikalta, kuinka väki lavoilla ja tanssiravintoloissa väheni ja moni alan yrittäjä joutui laittamaan lapun luukulle. Kun lisäksi musiikin suoratoistopalvelut vyöryivät Suomeen, se teki pitkän miinuksen myös Finlandersin levymyyntiin.
Vuonna 2019 Timo tuli kolmannessa liitossaan isäksi, kun he saivat sairaanhoitajana työskentelevän puolison Riikan kanssa Benjamin-pojan.
”Tällä kertaa halusin olla läsnä näkemässä lapsen ensiaskeleet. Yhä useammin alkoi käydä mielessä paluu alkuperäiseen unelma-ammattiini sairaanhoitajaksi ja säännölliseen arkeen”, Timo sanoo.
Voimavarana puoliso ja lapset
Lopulta korona vauhditti suunnitelmia. Maaliskuisena perjantaina vuonna 2020 keikkabussi oli jo pakattu, kun kuski laittoi viestiä kirjaimellisesti ratin takaa: ”Katsoitteko uutiset? Kaikki yleisötapahtumat on kielletty.”
Tulojen loppuminen kuin seinään aiheutti luonnollisesti paljon huolta ja ahdistusta. Suurena voimavarana keskellä koronakuplaa olivat puoliso ja lapset. Iso ilonaihe oli myös Bea-tyttären syntymä vuonna 2021.
Ympyrä sulkeutui, kun Timo palasi sairaanhoitajaopintojen pariin vuoden 2022 tammikuussa. Kiertue-elämä muusikkona on jäänyt taakse, ja opiskelut Turun ammattikorkeakoulussa edenneet jo puoleen väliin.
”Alusta saakka olen kokenut, että tämä on minun juttuni. Aikuisopiskelijana imen innokkaasti tietoa itseeni pesusienen lailla toisin kuin 30 vuotta sitten. On myös ollut hienoa huomata, että viisikymppisenä kykenen omaksumaan uusia asioita siinä missä nuoretkin.”
Isyydestä Timo on saanut arvokkaita työkaluja opintojen harjoittelujaksoihin.
”Lapseni ovat opettaneet minulle taitoa olla läsnä. Aivan kuten heillä myös jokaisella kohtaamallani potilaalla ja asiakkaalla on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Kipu tai vaiva eivät saa koskaan kaikua kuuroille korville.”
Lapsiluku herättää ihmettelyä
”Isyys ei ole itsestäänselvyys. Se on lahja”, Timo sanoo.
Hymyssä on häivähdys surua. Kun ero toisesta kumppanista tapahtui vuonna 2018, yhteydenpito liitosta syntyneeseen kahteen kouluikäiseen lapseen on ponnisteluista huolimatta ollut hankalaa. Prosessi on vieläkin kesken.
”Kaksi vuotta sitten jouduin hakemaan itselleni apua, tilanne kävi niin kuormittavaksi. Kurjan kolikon kääntöpuolena on ollut entistäkin suurempi arvostus nykyistä elämäntilannetta kohtaan. Tästä hyvästä tahdon pitää kiinni.”
Moni on pyöritellyt Timolle silmiään kuullessaan lapsiluvusta. Ei hän itsekään koskaan tietoisesti haaveillut tulevansa isäksi seitsemälle lapselle. Lapsuudenkodissa Liedossa perheeseen kuuluivat vanhemmat ja pikkusisko, jonka kanssa ikäeroa on useampi vuosi.
”Kun ensimmäiset kolme lasta syntyivät, ajattelin, että nyt on hyvä näin. Mutta sitten elämäntilanteet muuttuivat. Elämään tuli uusi kumppani, jolla ei ollut ennestään lapsia ja niin jälkikasvua on tullut lisää kuin luonnostaan.”
Joskus Timo saa kuulla ihmettelyjä siitä, miten ikämies voi näyttää niin freesiltä keskellä pikkulapsiarkea. Itse hän ei kanna huolta iästään tai vanhenemisestaan – mitä nyt joskus selkä ja polvet paukkuvat, kun Timo koppaa lapsia syliin lattialta.
Jokainen väsyy joskus
Juuri nyt parasta elämässä ovat arjen pienet hetket, kun aamutoimet, siirtymät ja syömiset lasten kanssa sujuvat tutulla rutiinilla. Sitten on niitäkin hetkiä, jolloin kaikkien toiveet ajautuvat törmäyskurssille ja on improvisoitava.
Kuten silloin, kun Benjaminia ei huvittaisi pukea päälle ulkovaatteita tai pikkusisko jättää pienet hampaanjälkensä muistoksi riidasta veljen vatsanahkaan.
”Ruuhkavuodet lasten kanssa ovat opettaneet minua luovimaan. Mutta jos mikään muu ei auta, turvaudun kuuluisiin kiristykseen, uhkailuun ja lahjontaan”, Timo nauraa.
Ikä on kirkastanut ajatusta siitä, että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Jokainen väsyy joskus – eikä vähiten se, joka tekee työtä hoitoalalla. Jos takana on raskas päivä harjoittelussa tai opiskeluissa, Timo lataa akkuja vetäytymällä hetkeksi itsekseen puolison ottaessa vetovastuuta.
Salaperäinen ultrakuva puhelimen ruudulla
Vuonna 2020 Timo oli kyläreissulla Raahen-anoppilassa, kun kesken kaiken puhelimen WhatsApp-sovellukseen saapui viesti. Ruudulle ilmestyi esikoispojan lähettämä kuva ultraäänestä.
”Mukana ei tullut minkäänlaisia saatesanoja, mutta tiesin heti, mitä viesti tarkoitti ja onnittelin poikaani lämpimästi raskausuutisesta. Isoisäksi tuleminen oli minulle hieno asia enkä ole kokenut oudoksi sitä, että oma lapsi ja lapsenlapsi ovat niin saman ikäisiä.”
Isoisänä Timo ei ole halunnut lähteä jakamaan pojalleen vanhemmuuteen liittyviä neuvoja. Parasta on seurata hyväksyvästi sivusta ja antaa esikoisen hoitaa isän roolinsa omalla tavallaan.
”Asioilla on lopulta tapana järjestyä”
Vaikka vanhemmuutta on ajoittain joutunutkin opettelemaan kantapään kautta, Timo uskoo terveen maalaisjärjen kantavan pitkälle. Rakkaus ja rajat sopivassa suhteessa ovat paras resepti kasvattaa lapsista aikuisia, joilla on terve itsetunto ja kyky ottaa toiset huomioon.
Vielä kun lapset saisivat varttua maailmassa, jossa sodat ja uhkakuvat eivät olisi jokailtainen uutisaihe, voisi jo miltei huokaista helpotuksesta.
Onneksi niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa, Timo ajattelee.
”Punainen lanka omassa elämässäni on tähän saakka ollut se, että vaikka välillä seinä tuntuisi tulevan vastaan, asioilla on lopulta tapana järjestyä. Vaikeiden vaiheiden jälkeen palaset ovat loksahdelleet paikoilleen.”