”Päällimmäiseksi jäi suru” – Tuttuun marjametsään kadonnut äiti pysyy tyttären ajatuksissa
Yhtenä päivänä Mari Lahtisen äiti lähti metsään poimimaan mustikoita ja katosi jäljettömiin.
Mari Lahtisen äiti on kadonnut Kauhavan metsiin.
Helteinen aamupäivä Kauhavan maaseudulla alkoi leppoisasti. Oli elokuun ensimmäinen päivä vuonna 2022. Kukaan ei osannut arvata, että pian yksi perheenjäsen olisi kadonnut.
Anna-Maija Lahti lähti keskipäivän tuntumassa tuttuun metsään keräämään mustikoita. Niitä piti kerätä usein ja paljon, sillä 67-vuotiaalle Anna-Maijalle oli tärkeää saada täyttää talvea vasten paitsi omansa myös lastensa pakastimet marjoilla.
Hän puki jalkineikseen saappaat ja otti mukaansa poimurin ja sangon, kuten satoja kertoja aiemminkin. Matkapuhelimensa hän jätti kotiin, kuten aina lähtiessään metsään.
Kotosalle hänen odotettiin palaavan parin tunnin päästä sanko täynnä marjoja.
”Isä laittoi minulle viestin, että äiti on lähtenyt marjaan, mutta häntä ei kuulu takaisin. Vastasin siihen, että ei hän eksymään pääse, kun on melkein viisikymmentä vuotta siellä kulkenut”, Anna-Maijan tytär Mari Lahtinen muistelee nyt.
Äidin tiedettiin kärsivän muistisairaus Alzheimerista, mutta sairaus oli vasta alkuvaiheessa ja äiti oli pärjännyt kotona hyvin.
Kun Marin äiti oli ollut metsässä jo viitisen tuntia, Marin isä soitti huolestuneena. Näin pitkä poissaolo ei ollut lainkaan tavallista, ja huolta tietysti lisäsi äidin muistisairaus. Olisiko se nyt voinut ottaa askeleen huonompaan suuntaan? Onko Anna-Maija nyt todella kadonnut?
Silloin myös Marin mieleen alkoi nousta tummia pilviä, vaikka hän ajattelikin äidin pian ilmestyvän kotipihaan.
Puhelun jälkeen isä lähti itse metsään etsimään vaimoaan.
Metsä täyttyi etsijöistä
Alkuillasta Mari Lahtinen saapui miehensä kanssa auttamaan isäänsä etsinnöissä, samalla isä soitti toistamiseen hätäkeskukseen. Pian poliisipartiokin saapui, vähän myöhemmin tuli Vapaaehtoisen Pelastuspalvelu Vapepan etsijöitä.
”Joku sanoi, että Vapepa tuli auttamaan etsinnöissä, enkä tiennyt, mikä se on. Luulin, että VaLePa – siis vammalalainen lentopallojoukkue – saapui. Muistan ihmetelleeni, etteikö lähempää löytynyt lentopallojoukkuetta apuun.”
Kun Mari perheineen oli kertonut pelastuspalvelulle kaiken, mitä tiesivät äidin katoamisesta, vapaaehtoiset levittäytyivät metsään. Samalla epäusko alkoi levitä Marin mieleen. Äitinsä muistisairaudesta huolimatta Mari ei ollut osannut kuvitella mitään tällaista tapahtuvan. Tuntui epätodelliselta, että äitiä olivat etsimässä poliisi ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu, että äiti olisi kadonnut ihminen.
Metsä oli lämmin ja hiljainen, silloin tällöin kuului vain vapaaehtoisten puheensorinaa.
Aurinko laski vasta kymmenen jälkeen illalla, joten näkyvyyttä riitti myöhäiseen iltaan. Äidin löytymistä odotettiin ja toivottiin myöhään yöhön, mutta hän pysyi kadoksissa. Merkkiäkään ei löytynyt.
Päivät olivat kuin sumua
Katoamista seuranneista päivistä Mari ei muista juuri mitään. Katoaminen sai aikaan tunnemyrskyn, joka piti sisällään vuoroin kaikki ihmismielen äärilaidat.
”Rakkauden, kaipuun ja huolen joukossa vuorottelivat myös viha, katkeruus ja kauna. Mutta päällimmäiseksi jäi lopulta suru.”
Monena päivänä hän ajeli pitkin Pelkkikankaan lähitienoita ja toivoi äitinsä löytäneen jollekin tielle.
Pelkkikankaalla ja kotonaan Ylihärmässä Mari tapasi paljon tuttuja ihmisiä, joista moni halasi häntä, mutta hänen olonsa oli sellaista sumua, ettei hän osaa nimetä yhtäkään halanneista.
Mutta sen Mari muistaa, että hänen isänsä oli paniikissa.
Juuri isän tunteiden muistelu saa Mari Lahtisen edelleen herkistymään.
”Isä oli huolesta suunniltaan. Hän etsi vaimoaan, elämänkumppaniaan. Yhtäkkiä yllättäen toinen on tiessään.”
Mari oli päivittäin yhteydessä isäänsä ja kävi usein Pelkkikankaalla. Äiti oli mielessä koko ajan. Epätietoisuuden ja avuttomuuden tunne oli valtava.
Muistisairaus teki tepposet?
Syrjäinen Pelkkikankaan kylä Kauhavan ja Lapuan rajaseudulla on Mari Lahtisen lapsuudenmaisema. Parinsadan metrin pituiset katuvalot reunustavat tietä, joka kulkee kylän ainoan palvelun, Lahtisen isän Sepon pitämän kyläkaupan ohi. Kauppa on auki silloin kun tarvitaan, Sepon saa paikalle puhelinsoitolla.
Lahtisen lapsuudessa neljäkymmentä vuotta sitten Pelkkikangas oli etenkin kesäisin elävä paikka, nyt väki on vähentynyt ja osa kylän taloista autioina.
Näihin metsiin ei ylimääräisiä eksy kulkemaan, mitä nyt toisinaan thaimaalaisia marjanpoimijoita.
Poliisit kyselivät Marilta ja tämän isältä äidin taustasta sekä siitä, mihin tämä saattaisi olla menossa.
Vaihtoehtoja ei juuri tullut mieleen. Kaikissa tavallisissa vaihtoehdoissa äiti olisi tullut muutaman tunnin marjastettuaan takaisin kotiin.
Mutta jos sairaus oli tehnyt tepposiaan, saattoi toki olla mahdollista, että äiti olisi voinut ajatella menevänsä esimerkiksi oman äitinsä hautajaisiin tai katsomaan hänen hautaansa. Marin äidin äiti oli haudattu Lapualle vain kaksi viikkoa aiemmin.
”On tietysti mahdollista, että hän on tien varresta pyytänyt joltain kyytiä Lapualle. Kaikkihan on periaatteessa mahdollista.”
Mari on pyöritellyt mielessään, olisiko äiti voinut saada lämpöhalvauksen tai auringonpistoksen ja sen vuoksi peittänyt itseään sammalella.
Normaalisti äiti ei olisi lähtenyt kotoaan kilometriä kauemmaksi, koska jo sillä alueella marjoja riitti enemmän kuin tarpeeksi. Katoamisen jälkeisinä kuukausina Marin perheessä käytiin läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat kohtalot, jotka olisivat saattaneet langeta äidin osaksi.
”Kun on kadonnut niin jäljettömiin, on joskus käynyt mielessä sekin, ovatko ufot poimineet äidin kyytiinsä, tai olisiko hän jostain syystä lähtenyt thaimaalaisten marjanpoimijoiden matkaan. Vaikka totta puhuen en usko hänen olevan missään muualla kuin Pelkkikankaan metsissä.”
Lue myös: Kun kadonnut isä löytyi, Seija sai tasapainon elämäänsä
Suomessa moni katoaa
Suomalaisessa vanhassa kansanperinteessä on eräs uskomus, jota kutsutaan metsänpeitoksi. Siinä ajatellaan, että metsässä kulkeva ihminen voi joutua metsänhenkien tilaan tai paikkaan nimeltä metsänpeitto.
Silloin ihmiselle tulee omituinen ja vieras olo, jolloin tuttukin metsä voi alkaa tuntua vieraalta ja todellisuus tuntuu kääntyneen ylösalaiseksi.
Metsänpeitosta poispääsy on hyvin hankalaa tai jopa mahdotonta. Uskomus kertoo, että jotkut jäävät metsänpeittoon iäksi.
Hyvin samanlaiselta voivat tuntua Alzheimerin oireet, joista Marin äiti kärsi.
”Äidin muistisairaudesta huolimatta he olivat pärjäilleet kotona ihan hyvin, kun isä oli siinä apuna ja tukena.”
Mari ei millään lailla odottanut äitinsä voivan eksyä metsään, sillä marjastaminen oli hänelle hyvin tavallista.
Väestön ikääntyessä muistisairaiden määrä Suomessa kasvaa. Se vaikuttaa omalta osaltaan katoamistapausten määrään, kun ihminen voi eksyä tuttuunkin ympäristöön.
Marin äiti ei ole ainoa kadonnut. Suomessa katoaa, karkaa tai eksyy eri tavoin jopa 20 000 ihmistä vuodessa. Valtaosa heistä löydetään vuorokaudessa tai viimeistään viikon sisällä, mutta pieni osa jää kateisiin lopullisesti.
Poliisilla on velvollisuus etsiä kadonneita, mutta ei resurssien puutteen vuoksi pysty yksinään hoitamaan etsintää. Suurena apuna on Suomen Punaisen ristin koordinoima Vapaaehtoinen pelastuspalvelu Vapepa.
Pysyykö kadonnut kadonneena?
Mari Lahtisen muistaa äitinsä ahkerana ja elämänmyönteisenä ihmisenä sekä maatilayrittäjänä, joka oli aina kotona.
”Ja toki hän oli samanlainen jääräpää kuin minäkin. Itsekin alan vasta nyt oppia, ettei jokaisen harmaan kiven läpi tarvitse puskea, vaan ne voi joskus kiertääkin.”
Marilla on kolme lasta, iältään 13, 11 ja 9 vuotta. Mari on käynyt yhdessä heidän kanssaan läpi äitinsä eli lasten mummon katoamista. Erityisesti keskimmäinen lapsista on ottanut asian raskaasti, sillä myös samana vuonna tapahtunut isomummon kuolema oli hänelle todella surullinen asia.
”Kun mummo ja isomummo olivat poissa, hän rupesi selvästi pelkäämään, että minäkin katoan tai kuolen. Puhelimeni saattoi soida viiden minuutin välein hänen soittaessaan, että oletko kunnossa.”
Muutama kuukausi äidin katoamisen jälkeen Mari luopui pikkuhiljaa toivosta, että äiti löytyisi vielä elävänä. Kadonnut pysyisi kadonneena.
Hän kävi äitinsä katoamisen jälkeen Vapaaehtoisen pelastuspalvelun etsintäkurssin, että voisi tulevaisuudessa auttaa muita.
”Muita lähden kyllä etsimään, mutta enää en Pelkkikankaalle lähde. Jotenkin se ajatus äidin ruumiin löytämisestä kylmää liikaa.”
Mari on hyväksynyt ajatuksen, että hänen äitinsä lepää kuolleena jossakin Pelkkikankaan metsissä.
”Jossain siellä hän on, mutta me emme vain osaa etsiä oikeasta paikasta.”
Isä elätteli toivetta pitkään, oikeastaan edelleen.
”Että jos sittenkin vielä jostain.”
Saappaat löytyivät metsästä
Alue on moneen kertaan tutkittu perheen, tuttavien, poliisien ja vapaaehtoisten avulla, mutta merkkiäkään ei ole nähty. Äidin mukana olleita sankoa ja poimuriakaan ei ole löydetty.
Yli vuosi äidin katoamisen jälkeen syvemmältä metsästä löytyivät saappaat. Ensin Mari arveli niiden olevan äitinsä, mutta mietittyään tuli toisiin ajatuksiin.
”Saappaat löytyivät loogisesta suunnasta, mutta sittenkin, kun ajatellaan äidin kuntoa, ne olivat liian kaukana. Ei hän niin kauas olisi jaksanut.”
Katoamisaikaan metsässä oli marjoja yllin kyllin, joten aivan välittömästi perhe ei ollut huolissaan äitinsä ravinnosta.
”Tosin äidillä oli sellainen piirre, että metsään mentiin keräämään marjoja, ei syömään niitä. Toivoin, että hän sen kerran olisi suonut itsensä syödä marjaämpäristä.”
Mari uskoo, että katoamisella on jonkinlainen tarkoitus, joka selviää vielä joskus tulevaisuudessa.
”Äidin katoamisesta ei pääse ehkä koskaan yli, mutta kyllä tästä selvitään.”
