Ritu-Tuuli kuuli hääpäivänsä aamuna sulhasensa hukkuneen – Suru purkautui vasta 37 vuotta myöhemmin: ”Lukitsin tuskan sisälleni”
Ritu-Tuuli Alatalo oli raskaana, kun hän menetti sulhasensa hääpäivän aattona. Tulossa ollut vauva ei koskaan nähnyt isäänsä. Suru sulki Ritu-Tuulin kuplaan, joka hajosi vasta 37 vuotta myöhemmin.
Ritu-Tuuli Alatalo purki tuskaansa paperille jo tapahtuman jälkeen, kun hänen miehensä hukkui onnettomuudessa.
Kun nuori nainen kuuli, että koira haukkui erilaisella äänellä kuin aiemmin, hän tiesi, että hänen sulhasensa oli löytynyt.
Oli kulunut kolme päivää siitä, kun heidät olisi pitänyt vihkiä Ylivieskan kirkossa. Nyt miestä nostettiin vedestä ja vietiin ruumisautoon. Naisen vatsassa oleva ihmisen alku ei koskaan tulisi näkemään isäänsä.
Puoliso hukkui – Yhteinen tulevaisuus jäi haaveeksi
Ritu-Tuuli Alatalo, 68, katselee kehystettyä kuvaa miellyttävän näköisestä poliisimiehestä virkapuvussaan. Miehestä, joka haki häntä tanssiin yli neljäkymmentä vuotta sitten.
Ritu-Tuuli oli viisikesäisen Katjan äiti ja muuttanut avioeronsa jälkeen Rovaniemeltä Ylivieskaan. 35-vuotias Pekka taas oli siihen asti ollut vannoutunut poikamies.
Ritu-Tuuli ja Pekka alkoivat heti seurustella. Heistä tuntui, ettei suhde olisi hetken juttu vaan heillä olisi yhteinen tulevaisuus.
”Pekka tuli Katjan kanssa erittäin hyvin toimeen, hän oli lapsirakas.”
Parin vuoden seurustelun jälkeen pari päätti mennä naimisiin. Häät olivat siirtyneet lähinnä Pekan vuorotöiden takia. Sitten raskaustesti näytti yllättäen plussaa.
”Pekka oli vauvasta yhtä onnellinen kuin minäkin. Pian lähdimme pappilaan hakemaan kuulutuksia.”
Poikamiesillan traaginen päätös
Hääpäivän piti olla 16. toukokuuta 1985. Lähiomaisten lisäksi vieraaksi oli tulossa paljon ystäviä ja työtovereita.
Edellisenä päivänä Ritu-Tuuli teki kotona juhlajärjestelyjä. Pekka lähti kaverinsa kanssa viettämään viimeistä poikamiesiltaa kotitilalleen. Hän halusi käydä joella testaamassa vasta hankkimaansa käytettyä veneen moottoria.
”Lupasin hakea heidät iltakymmeneltä. Miehiä ei näkynyt missään. Kyselin naapureilta ja etsin kaverien luota. Pettyneenä ajelin takaisin kaupunkiin. Yleensä Pekka piti lupauksensa täsmällisesti.”
Kotona Ritu-Tuuli näki ikkunasta, miten samassa talossa asuva poliisimies, Pekan kaveri, lähti kiireesti kotoa vetäen takkia niskaansa.
”Ajattelin, että heillä on polttarit ja työkaverit ovat kaapanneet Pekan mukaansa.”
Hukkuminen paljastui häiden aamuna
Hääpäivän aamuna Ritu-Tuuli heräsi veljensä ääneen. Veli oli jo yöllä saanut tiedon traagisesta onnettomuudesta ja tuli kertomaan suru-uutisen sisarelleen.
Kohta soi ovikello. Ritu-Tuulin isä oli lähtenyt ajamaan Rovaniemeltä Ylivieskaan ollakseen tyttärensä tukena.
”Muistan, miten huusin. Menin aivan sekaisin. Ensin en pystynyt edes liikkumaan. Äkkiä mieleeni tulivat häät, ja lähdimme isän kanssa pappilaan perumaan niitä. Sulhasta ei enää ollut.”
Pappi oli Pekan ystävä, ja myös hän järkyttyi kovasti. Sen jälkeen isä ja tytär ajoivat Pekan lapsuuskotiin. Oli tulva-aika, ja Kalajoen vesi oli korkealla. Vene oli kaatunut illalla samoihin aikoihin, kun Ritu-Tuuli oli saapunut Pekkaa hakemaan. Työkaveri pääsi rantaan. Pekka sen sijaan joutui ilmastointipadon pyörteisiin ja hukkui.
”Pekan kotona oli paljon väkeä, häntä naarattiin koko päivä. Minua ei rannalle päästetty. Istuin pää tyhjänä kamarissa, muu väki oli tuvan puolella.”
Raskauden takia lääkitystä ei voinut antaa
Pekka löytyi vasta neljäntenä päivänä. Ritu-Tuuli kuuli, kuinka Pekalle rakas koira haukkui jotenkin erilaisella äänellä. Siitä hän tiesi, että ruumis oli löytynyt.
Ritu-Tuulia ei jätetty yksin hetkeksikään.
”Puhuin kaksi päivää vain häistä. En tajunnut, ettei mitään häitä ole tulossa. Välillä totuus puski läpi ja tuli hirvittävän tuskainen olo.”
Häntä käytettiin myös lääkärissä, mutta raskauden takia lääkitystä ei voitu antaa. Lääkäri sanoi, että piti vain puhua ja puhua. Ritu-Tuuli totteli, mutta hän osasi puhua vain häistä.
Ruumiinavauksessa Pekalla todettiin laajentunut sydän. Ritu-Tuuli on pohtinut, olisiko hukkuminen voinut johtua osin myös siitä: miehellä ei ollut voimia pelastautua virran pyörteistä.
”Toisaalta lääkäri epäili, että vesi oli niin kylmää, että vaikka hänet olisi saatu hengissä ylös, ei hän välttämättä olisi toipunut.”
Hukkuminen oli pitkään liian kipeä puhuttavaksi
Elämä kantoi eteenpäin. Ystävät, sukulaiset ja työtoverit tukivat seuraavan kesän. Synnytyksessä oli mukana Ritu-Tuulille hyvin läheinen täti.
”Vauva oli aivan kuin mini-Pekka, hänessä ei ollut minun näköäni lainkaan. Annoin hänelle isänsä nimen.”
Lapsi kasvoi, ja isä eli muistoissa mukana.
”Pekka tiesi, että isä oli kuollut, mutta en osannut pienelle pojalle kertoa, miten kaikki kävi. Vierailimme haudalla usein.”
Ritu-Tuuli ei myöhemminkään löytänyt sanoja kertoakseen pojalleen isän kuoleman yksityiskohdista. Armeijaikäisenä Pekka kyseli tarkemmin, mutta kertomus rakkaudesta ja sen päättäneestä tragediasta oli kuin koteloitunut Ritu-Tuulin sisälle.
”Kun Pekka oli neljän, minulle tuli ahdistunut olo ja pakottava tarve päästä juttelemaan psykiatrille. Olin lukinnut kaiken sisälleni. Elin siinä samassa kuplassa yhä.”
Ritu-Tuuli ei kyennyt lääkärin kanssa käymään tapahtumia läpi. Hän sai kuitenkin lääkityksen, jonka avulla pääsi eteenpäin.
Ritu-Tuuli Alatalo on kirjoittanut läpi elämänsä – ”Tunteeni alkoivat siirtyä paperille”
Ritu-Tuuli on kirjoittanut koko elämänsä. Kun Pekka hukkui, Ritu-Tuuli purki tuskaansa paperille sanoja säästelemättä. Hän otti talteen osan kirjoituksistaan, osan repi.
”Välillä tuntui, että koko maailma oli minut jättänyt. Rukoilin paljon. Mummo oli opettanut, että kun on oikein hankalaa, rukoile.”
Kirjoituspiireihin osallistuminen johti lopulta kirjan kirjoittamiseen. Sen nimeksi tuli Huomista ei tullut.
”Poikani pyysi minua kirjoittamaan sen. Aluksi lauseet olivat kankeita. Eräänä aamuna herättyäni tiesin, että kirja piti kirjoittaa kirjeen muotoon. Tunteeni alkoivat siirtyä paperille.”
Matka menneeseen oli järisyttävä. Edesmenneen Pekan kuva oli Ritu-Tuulin silmien edessä.
”Aina välillä katselin Pekan silmiin, jotka katsoivat suoraan minuun. Tuli voimakas tunne, että hän seuraa kirjoittamistani.”
Menneiden läpikäyminen oli fyysisestikin tuskallista.
”Makasin välillä kiukkuisena ja väsyneenä. Kerran lapsenlapseni tuli käymään ja kysyi jotain ihan tavallista. Purskahdin itkuun ja lähdin ulos kävelemään. Arkinen kysymys aukaisi padon. Kävelin monta tuntia, itkin ja itkin. Tuntui, että nyt kupla oli puhjennut. Samalla tuli valtava suru.”
Isälläkin oli vaiettu suru
Ritu-Tuulin isä kantoi myös surun taakkaa vuosikymmenet. Tämä oli menettänyt äitinsä kahdeksanvuotiaana, mutta ei koskaan puhunut tuskastaan.
Kun isä täytti kahdeksankymmentä, hän alkoi muistella lapsuuttaan.
”Isä kertoi, miten hänen äitinsä makasi sairaana sängyssään ja lapset olivat ympärillä. Hän ei halunnut, että äiti huomaisi hänen itkevän, joten hän hankasi selkäänsä seinää vasten niin, että kuului kahiseva ääni.”
Sen kerrottuaan isä oli purskahtanut haikeaan itkuun. Hän oli itkenyt kuin lapsi. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän antoi tulla kaiken surunsa äidin varhaisesta kuolemasta ulos.
Kirjoittaminen karkotti painajaiset
Ritu-Tuuli alkoi kirjoittaa ennen joulua, mutta syvin itku tuli vasta maaliskuussa.
Nykyinen elämänkumppani, pian viisitoista vuotta rinnalla kulkenut Markku, nyökyttelee tarinalle. Hän muistaa, kuinka Ritu-Tuuli näki kirjoittaessaan lähes joka yö painajaisia.
”Sielussani kävi myllerrys. Myrsky oli hirveä, mutta nyt tuntuu kuin sieluni nauraisi. Suosittelen, että kaikki, joilla on käsittelemättömiä asioita menneisyydessä, uskaltaisivat käydä ne läpi.”
Ritu-Tuulin mieli keveni. Nyt hän pystyy antamaan enemmän myös parisuhteessa, kun vanhat kokemukset eivät paina alitajunnassa.
Ritu-Tuuli viettää seesteistä aikaa Markun kanssa. Kahden lapsensa lisäksi hänellä on neljä lastenlasta ja neljättäkin sukupolvea on jo kaksi. Hän on selvittänyt välit menneisyyden kanssa, eivätkä painajaiset ole palanneet.
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 12/2023.
Lue myös: Lotta Merenmiehen poika, Leon, hukkui viisivuotiaana
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti