Rintasyöpä iski ensin tyttäreen, sitten äitiin

Jaa artikkeliTilaa Seura
Musta huumori auttoi Arja ja Leila Pekosta kestämään kaksi syöpää. © Moises Garibay
Ensin rintasyöpään sairastui tytär Arja, sitten äiti Leila Pekonen. Yhteinen, hurtti huumori on auttanut läpi vaikeuksien.

Äiti ja tytär. Leila, 64, ja Arja, 38, Pekonen istuvat mielipaikassaan, kesämökkinsä tuvassa Savonlinnassa. He heittävät huulta ja nauravat. Vitsailevat syövästä.

”Ensimmäiset kolme hoitokertaa vievät karvat, viimeiset kolme panevat oksentamaan”, Leila kuvailee sytostaattihoitoja.

Ikkunasta näkyy lumista metsää ja jäinen Hirvilampi. Siinä ovat heidän voimanlähteensä: metsä ja järvi. Niiden äärelle on palattu monet kerran vaikeina hetkinä.

Helmikuussa 2011 Arja löysi oikeasta rinnastaan tulitikkuaskin kokoisen patin. Hän oli saunomassa äitinsä ja tätinsä kanssa. Oli perjantai-ilta.

Pattia ihmettelivät kaikki vuoron perään. Yhdessä järkeiltiin, että terveyskeskusreissu voi odottaa maanantaihin.

Arja ei huolestunut – selästä oli jo leikattu yksi hyvänlaatuinen rasvapatti. Todennäköisesti tämä olisi samanlainen. Niin hän luuli.

Mitä nyt?

Mammografian ja neulanäytetutkimuksen tulokset tulivat maaliskuun seitsemäntenä päivänä. Arja avasi kirjeen heti.

”Viitteitä syöpäkasvaimesta”, kirjeessä luki. ”Oikean rinnan kyhmy on leikattava pois.”

Jalat eivät kantaneet.

Arja ei päässyt postilaatikolta takaisin kotiovelle, vaikka matkaa on vain muutama sata metriä.

”Istuin keskellä tietä ja itkin. Mietin, että mitä nyt.”

Ensin Arja soitti kihlatulleen Niko Teirikolle.

Sitten äidille.

Leilalle Arja soitti myös silloin, kun hiukset lähtivät.

Ja Leila keitti Arjalle riisipuuroa silloin, kun sytostaattien jäljiltä mikään muu ei maistunut.

Leila haravoi Arjan kotipihaa, kun Arja ei leikkauksen jälkeen saanut tehdä juuri mitään. Työntekoon tottunutta Arjaa se ärsytti.

”Sanoin äidille, että lopeta se haravoiminen. Tekee pahaa katsoa.”

”Mene pois katsomasta, jos tekee pahaa, mie vastasin”, Leila jatkaa.

Molempia naurattaa.

Metsälle

Arja ja Leila asuvat 15 minuutin ajomatkan päässä toisistaan Parikkalassa Etelä-Karjalassa. He näkevät toisiaan lähes päivittäin. Molemmat ovat intohimoisia metsänkävijöitä ja kalastajia. Kun Pekosen naiset lähtevät metsään, saaliina on kahdeksan ämpärillistä kantarelleja tai 40 litraa mustikkaa. Kalat vedetään kesämökin rannasta.

Silloin tällöin äiti ja tytär pakkaavat auton ja suuntaavat pohjoiseen. Karhunkierros, Kevonkanjoni ja Karigasniemi on kierretty.

”Ei me tehdä suunnitelmaa etukäteen. Käännetään vain nokka pohjoiseen”, Leila sanoo.

Lapissa käytiin myös Arjan sytostaattihoitojen aikaan kesällä 2011. Samana syksynä Arja lähti Nikon kanssa Saksaan. Matka oli varattu ennen sairastumista ja se saatiin soviteltua hoitokertojen väliin.

Reissaaminen vei ajatukset pois sairaudesta.

Leikkaus ja hoidot tehosivat. Marraskuussa 2011 Arja palasi työhönsä lomittamaan tutuille maatiloille.

Vuoro vaihtuu

”Älä pue vielä.”

Leila arvasi heti, mistä oli kysymys, kun hoitaja halusi kuvata hänen vasemman rintansa uudestaan. Hän oli seulontamammografiassa lokakuussa 2012.

”Miulla oli selkeä ajatus, että siellä on jotain.”

Pian postissa tuli kutsu uusintakuvauksiin. Arja ja Leila menivät sairaalaan yhdessä.

Vasemmasta rinnasta löytyi kasvain ja kainalosta etäpesäkkeitä.

Kasvain leikattiin marraskuussa. Leikkauksen jälkeen alkoivat sytostaatti- ja sädehoidot.

Leilan sairastuminen heti Arjan parantumisen jälkeen tuntui uskomattomalta. Toisaalta tilanne oli helpompi hyväksyä, koska yksi syöpä oli jo voitettu.

”Tiesin, että äiti selviää. Olinhan mieki selvinnyt”, Arja sanoo.

”Äidillä oli varmasti vaikeampaa, koska se tuli miulle ensin”, hän jatkaa.

Leila nyökkää.

”Tuntui, etteivät jalat kanna, kun Arja soitti tutkimustuloksista.”

Silloin Leila jätti pihattotyöt kesken ja lähti heti puhelun jälkeen Arjan luokse. Yhdessä istuttiin pihakeinussa, itkettiin ja naurettiin.

”Ei sitä voi ajatella, että se sattuu omalle lapselle.”

Omaan sairastumiseensa hän suhtautui rauhallisesti.

”Ei se ollut järkytys, että syöpä löytyi. Se vain löytyi.”

Hiuksia taikinassa

Mutkaton elämänasenne ja huumori helpottivat arkea.

”Monet kysyivät, enkö pelkää kuolevani. Minä vastasin, että en. Tiedän kuolevani joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin”, Leila sanoo.

Leila ei hätkähtänyt sitäkään, kun hiukset lopulta lähtivät. Hän oli alustamassa leipätaikinaa.

”Sanoin vain Arjalle, että tuo äkkiä pipo, etteivät hiukset varise taikinaan.”

Kun Arjan hiukset putosivat, pitkälle selkään ulottunut lettipalmikko pantiin talteen.

Leila ehdotti, että letin voisi ommella lippalakin takaosaan kiinni.

”Kylläpä olisi ihmisillä ollut ihmettelemistä, kun kuumana kesäpäivänä Arja olisi ottanut lakin pois ja pyyhkäissyt hikeä päälaelta!”

Kaikki eivät sietäneet syövästä veisteltyjä vitsejä.

”Pystyimme heittämään mustaa huumoria keskenämme, mutta aloimme lopulta miettiä, mitä puhumme toisten seurassa”, Arja kertoo.

”Meidän olisi kai pitänyt olla sairaita ja valittaa eikä suhtautua asiaan huumorilla”, Leila jatkaa.

Jotkut menivät syöpähuumorin takia sanattomaksi, osa kauhisteli ääneen. Mutta oli myös niitä, jotka ihastelivat äidin ja tyttären asennetta.

”Joidenkin mielestä me olimme aivan mahtavia”, Leila kertoo.

”Silloin kun on vaikeaa, pitää kaivaa kaikki positiivinen. Miten muutenkaan sitä jaksaisi”, Arja toteaa.

Vieras peilissä

Ei syövän sairastaminen helppoa ollut.

Arja muistaa sen hetken, kun hän ei tunnistanut itseään peilistä.

Paksu, pitkä tukka oli poissa, päälaki loisti kaljuna. Ripsiä ja kulmakarvoja ei ollut. Leikkausarvet juoksivat pitkin rintaa ja selkää.

”Ajattelin, että tuo en ole mie. Se tunne imee sisäänsä. Sie et näe itseäsi, vaikka omat silmät sieltä katsookin takaisin.”

Niko näki Arjan. Halasi. Sanoi sen, minkä Arja jo tiesi – että hän rakastaa.

”En voi edes sanoin kuvailla sitä tunnetta. En voi kiittää Niksua riittävästi.”

Välillä tuntui, että syövän hyväksyminen oli muille vaikeampaa kuin Leilalle ja Arjalle itselleen.

”Oman sairastumisensa keskellä joutuu tukemaan läheisiä ja tuttuja”, Arja kuvailee.

Sukulaistyttö alkoi itkeä nähdessään ensin Arjan ja myöhemmin Leilan ilman hiuksia.

Monet lakkasivat pitämästä yhteyttä.

”Jotkut kai kuvittelivat, että syöpä tarttuu puhelimen välityksellä,” Leila toteaa.

Väsyttävintä oli, kun ihmiset halusivat aina vain puhua syövästä.

”Jouduimme kerta toisensa jälkeen selittämään samoja asioita. Välillä tuli sellainen olo, että voitaisiinko puhua jostakin muusta, ihan normaalista elämästä”, Arja sanoo.

Kaikkein läheisimmille Arja ja Leila eivät olleet syöpäpotilaita. Leila kävi siskonsa kanssa tansseissa heti leikkauksen jälkeen. Arja vietti saunailtaa hyvän ystävänsä kanssa päivää ennen kuin hiukset lähtivät.

Yksi tärkeä tukijoukko löytyi omasta metsästysseurasta, Kirjavalan Erämiehistä. Monet metsästyskaverit halasivat ja kysyivät kuulumisia säpsähtämättä syöpää sen enempää.

”Seuran miehet olivat hirveän avoimia ja aitoja. Heille oli helppo kertoa sairaudesta”, lapsesta asti seuran toiminnassa mukana ollut Arja sanoo.

Haaveet toteen

Nyt molemmat ovat parantuneet. Leila kävi kontrollitarkastuksessa ennen vuodenvaihdetta, Arja heti sen jälkeen. Mitään poikkeavaa ei löytynyt.

Syöpä muutti sekä äitiä että tytärtä.

”Olen alkanut ajatella elämästä itsekkäämmin. Teen niin kuin itselleni on hyvä, enkä yritä miellyttää toisia”, maatilan töistä eläkkeellä oleva Leila sanoo.

Hän toteutti juuri yhden haaveistaan ja päätti alkaa viettää suurimman osan vapaa-ajastaan mökillä. Virallinen koti on edelleen pojan Kari Pekosen luona perheen sukutilalla.

Arja tunnustaa muuttuneensa enemmän äitinsä kaltaiseksi.

”En enää mieti, mitä toiset miusta ajattelevat.”

Sairaus vaikutti myös ajankäyttöön. Aikaa otetaan entistä enemmän sille, mikä on kaikkein tärkeintä: marjastukselle, sienestykselle, kalastukselle, leipomiselle – ja tietysti saunomiselle.

Suunnitelmia ei tehdä kovin pitkälle tulevaisuuteen. Onkin turha kysellä, mitä äiti ja tytär aikovat tänä vuonna tehdä.

”Jommallekummalle saattaa tulla yhtäkkiä mieleen joku hullu idea. Sitten kysytään toiselta, että tehdäänkö. Ja toinen vastaa, että tehdään vaan.”

Vain yksi suunnitelma on lyöty lukkoon: äitienpäivänä lähdetään korvasienimetsään.

X