Seura Ukrainassa: Venäläiset telkesivät ihmiskilveksi kauhujen kellariin Yahidnen kylän 368 asukasta – ”Julmuudella ei ole rajoja”
Venäjän hyökkäyssodan kahdeksantena päivänä ukrainalainen Valentyna vei vanhan äitinsä suojaan läheisen koulun kellariin. Mutta turvan sijaan kellarista tuli paikka, jossa pikkukylän asukkaita kidutettiin.
Kun valot sammuttaa, on pilkkopimeää. Kellarin rapistuvista betoniseinistä irtoavaa pölyä on joka puolella. Se tunkeutuu nenään ja suuhun. Keuhkot kaipaavat raikasta ilmaa, vaikka kellarissa on oltu vasta tovi.
On mahdotonta kuvitella, miltä tuntuisi istua pimeydessä lähes kuukausi, ahtaudessa, jossa ei ole tilaa edes siirtää jalkaansa. Kärsiä nälästä ja janosta. Katsella ympärillä olevia sairastuneita ihmisiä, jotka eivät saa lääkkeitä. Tehdä tarpeet ämpäriin toisten nähden. Kuunnella pimeydessä itkeviä lapsia kykenemättä auttamaan.
Miettiä, saako elää aamuun asti.
Niin kävi ukrainalaisen Yahidnen kylän 368 asukkaalle, kun venäläiset sulkivat heidät koulun kellariin 25 vuorokaudeksi maaliskuussa 2022. Joukossa oli 69 lasta, nuorin vasta kuuden viikon ikäinen.
Kaikki eivät selvinneet elävinä ulos.
Yahidnen kylästä haettiin turvaa
Kaksikerroksinen valkoinen tiilirakennus on kylän laitamalla. Ikkunat on särjetty ja seinissä näkyy vaurioita. Vielä sodan alussa siinä toimi koulu ja päiväkoti.
Nyt rakennuksesta kaavaillaan venäläisten julmuudesta kertovaa museota. Vaikka rakennuksen näkeminen tuottaa tuskaa, kyläläiset ovat hankkeesta mielissään. He haluavat, että maailma tietää ja muistaa, mitä he joutuivat kokemaan.
Yahidnen pieni kylä on Pohjois-Ukrainassa E95-valtatien varrella. Tuota tietä pitkin Venäjän sotilasjohto kuvitteli marssittavansa joukkonsa Valko-Venäjän rajan yli Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan 24. helmikuuta 2022.
Matkan varrella oleva Tšernihivin kaupunki yllätti vihollisen vastarinnallaan. Viikkoja jatkuneesta tulituksesta ja saarrosta huolimatta venäläiset eivät onnistuneet kukistamaan sitä.
Sodan kahdeksantena päivänä venäläinen kolonna miehitti kylän
Tšernihivistä on matkaa Yahidnen kylään alle 20 kilometriä. Ennen sotaa siellä oli nelisensataa asukasta. Siellä kasvatettiin hedelmäpuiden taimia ja viljeltiin omenoita, vadelmia, mansikoita ja herukoita. Siitä kylä sai nimensäkin. Ukrainankielen sana yahidne tarkoittaa marjaa.
Taistelujen yltyessä paikallisten sukulaisetkin etsivät turvaa Yahidnen kylästä. Vihollinen tuskin kiinnittäisi huomiota merkityksettömään kyläpahaseen, he uskoivat, mutta olivat väärässä.
Sodan kahdeksantena päivänä, 3. maaliskuuta, venäläisten kolonna miehitti kylän.
Valentyna toimi, vaikka pelkäsi
Koulua vastapäätä asuva Valentyna Danilova oli kotona 83-vuotiaan äitinsä kanssa, kun hän näki venäläisen panssarivaunun pysähtyvän pihalleen.
Valentynan kodin metallisen ulko-oven murtaminen vei venäläisiltä sotilailta tunnin. Sinä aikana Valentyna otti pelostaan huolimatta ikkunoista muutaman valokuvan vihollisjoukoista ja välitti ne toisaalla asuvalle tyttärelleen. Heti sen jälkeen Valentyna poisti pikaisesti kuvat ja viestit puhelimestaan. Tytär syötti kuvat sovellukseen, jonka kautta ukrainalaiset välittävät havaintoja vihollisesta Ukrainan armeijalle.
Kun venäläiset vihdoin pääsivät sisään, alkoi kuulustelu. Se tehtiin samalla kaavalla koko kylässä.
Ensin tarkastettiin asukkaiden passit sekä puhelimen viestit, valokuvat ja yhteystiedot. Kaikkialta etsittiin kuvia sotilaspukuun pukeutuneista henkilöistä. Jos sellaisia löytyi, oli hengenvaarassa. Esimerkiksi asepalveluksen suorittamisen muistoksi pojasta otettu kuva riitti tekemään vanhemmista epäilyttäviä.
Miesten käskettiin riisuutua. Heistä etsittiin sotilasurasta kertovia tatuointeja ja olkapäiltä kiväärin käyttöön viittaavia ruhjeita.
Venäläisten sotilaiden käyttämien karttojen mukaan lähistöllä oli sotilaskylä, joten he luulivat löytävänsä kyläläisten joukosta Ukrainan armeijan väkeä. Kartat olivat kuitenkin vanhoja. Aikoinaan seudulla oli asunut sotilaita, mutta se oli toisen maailmansodan jälkeen.
Useita kyläläisiä pahoinpideltiin ja tapettiin kotietsintöjen aikana. Ampumiseen riitti syyksi vaikkapa se, että sattui puhumaan puhelimessa.
Valentyna oli onnekas. Venäläiset poistuivat hänen kotoaan, kun he olivat vieneet hänen puhelimensa ja käyneet suihkussa. Ehkä siksi, että hän oli kaksin äitinsä kanssa. Aviopuoliso oli oman äitinsä luona.
”Aloin todella pelätä”
Seuraava yö oli uneton. Valentynan äiti oli shokissa.
Hän on kotoisin Itä-Ukrainasta Luhanskin alueelta ja koki Venäjän miehityksen vuonna 2014. Historia tuntui kertautuvan, ja kokemuksensa perusteella äiti tiesi, että he joutuisivat ristituleen, keskelle taistelukenttää.
”Se oli hetki, jolloin aloin todella pelätä”, Valentyna sanoo.
Aamulla 4. maaliskuuta Valentyna vei äitinsä koulun kellariin, koska kuvitteli heidän olevan siellä paremmassa turvassa kuin kotona. Heitä seurasi muutama venäläinen sotilas, joilta hän sai luvan hakea kotoaan viltin alustaksi kellarin paljaalle lattialle.
Kun Valentyna astui ulos kellarista, venäläissotilas alkoi ampua hänen jalkojensa juureen. Valentyna tunsi sydämensä pysähtyvän. Jonkin ajan kuluttua venäläinen kääntyi poispäin – hymyillen.
”Meistä tehtiin ihmiskilpi”
Venäläiset ajoivat sotakalustoaan kyläläisten pihoihin. He tulittivat taloja ja särkivät ikkunoita ja ovia pelotellakseen asukkaat pysymään sisätiloissa. Osa kyläläisistä lukittiin omiin kellareihinsa.
5. maaliskuuta sotilaat alkoivat marssittaa ihmisiä koulun kellariin kivääreillä uhaten. Se tehtiin kuulemma heidän turvallisuutensa vuoksi.
”Ymmärsimme vasta myöhemmin, että meistä tehtiin ihmiskilpi”, Valentyna sanoo.
Heidän tehtävänsä oli suojata kellarin yläpuolelle koulun ja päiväkodin tiloihin päämajansa perustaneita venäläisiä. Ukrainalaiset eivät pommittaisi rakennusta tietäessään, että sen kellarissa pidettiin vankeina satoja oman maan kansalaisia.
Yahidnen koulun kellari täyttyi kyläläisistä
Aikoinaan kellarissa oli voimistelusali, mutta oppilaiden vähentyessä siitä oli tehty käytöstä poistettujen ja rikkinäisten huonekalujen varasto. Alkuperäisestä toiminnasta muistuttavat vain suurimman huoneen puolapuut.
Kellariin laskeudutaan kymmenkunta porrasta. Koulurakennuksen huoltomiehenä toimineen Ivan Polhuin on yhä vaikea astua niitä, vaikka hän on tehnyt sen lukemattomia kertoja kuluneen vajaan kahden vuoden aikana. Kylän miehityksen jälkeen hänestä tehtiin paikan esittelijä, koska rakennus oli jo hänen työpaikkansa.
”Muistot palaavat”, Ivan sanoo.
Kellari täyttyi kyläläisistä äärimmilleen. Jälkeenpäin on laskettu, että jokaisella oli tilaa vain puoli neliömetriä. Kännykät otettiin pois, valot sammutettiin, ovi lukittiin. Vessoiksi annettiin viisi ämpäriä.
Ihmiset istuivat tuoleilla, penkeillä tai lattialla. Osa seisoi. Eräs mies köytti itsensä puolapuihin, ettei nukahtaessaan kaatuisi muiden päälle.
Jaloitella ei voinut. Venäläiset laskivat kyläläiset ulos yleensä aamukahdeksan jälkeen, mutta vain vähäksi aikaa. Aina ulos ei päässyt lainkaan. Niin kävi päivinä, jolloin venäläiset olivat kärsineet taisteluissa tappioita.
Paikallaan olon seurauksena varsinkin iäkkäiden jalat turposivat. Haavat avautuivat, ja ihoon repeytyi uusia haavoja.
1,5 kuukauden ikäinen vauva
Nälkä ja jano oli jatkuvaa. Ruokaa sai vaihtelevasti. Tyypillinen annos oli kahdesti päivässä kertakäyttömukillinen puuroa tai jotain perunasta valmistettua jaettavaksi kahdelle syöjälle.
Kerran venäläiset toivat lapsille vanhentuneita leipiä. He heittivät ne maahan ja kuvasivat puhelimillaan, kun nälkäiset lapset noukkivat kannikoita.
”Näettekö, teillä ei ole mitään, mutta me olemme tulleet ruokkimaan ja vapauttamaan teidät”, he sanoivat.
Nuorin kellariin vangituista, puolentoista kuukauden ikäinen vauva, itki jatkuvasti.
”Joskus pyysimme, että voisimme viedä vauvan ulos raikkaaseen ilmaan ja valoon. Muuten hän saattaisi kuolla. Venäläiset vastasivat: tämä on sotaa, jos kuolee, niin kuolee”, Ivan kertoo.
”Ehkä meidät kaasutetaan”
Kellariin sytytettiin valot vain sinä päivänä, jolloin tuotiin luettavaksi venäläisiä sanomalehtiä. Venäläiset yrittivät syöttää propagandaa ja väittivät miehittäneensä Kiovan. He sanoivat presidentti Zelenskiyn allekirjoittaneen antautumissopimuksen ja lähteneen ulkomaille.
”Kukaan meistä ei uskonut”, Ivan sanoo.
Kyläläisillä oli monenlaisia terveysongelmia: kuumetta, korkea verenpaine, sydänoireita. Kaiken lisäksi kellarissa puhkesi vesirokkoepidemia.
Kuolemanpelko oli läsnä jokaisena hetkenä. Yhä useampi uskoi, etteivät he selviäisi kellarista elävinä. Ehkä heidät kaasutettaisiin sinne.
Kerran humalainen venäläissotilas tuli kellariin ja antoi lapsille kranaatin leikkikaluksi. Onneksi varmistin oli kiinni.
Ivan käy läpi tapahtumia vakavana, pidättyvästi. Vain kerran tunne ottaa vallan, ääni sortuu ja kyyneleet nousevat silmiin.
Ivan oli kellarissa vaimonsa, poikansa, miniänsä sekä 18- ja 12-vuotiaiden lastenlastensa kanssa.
”Pahinta oli tajuta, että lapset ja lapsenlapset saattoivat joutua katsomaan, kun vanhemmat ja isovanhemmat tapetaan.”
Kirjanpito kuolleista
Oveen hiilellä tehty kalenteri kertoo vankeuden päivämäärät. Valentyna Danilova aloitti kalenterin pitämisen, koska pelkäsi ajantajun katoavan.
Ensimmäisen kyläläisen kuoltua hän kirjoitti seinään vainajan nimen ja päivämäärän, jotta se ei unohtuisi. Nyt oven oikealla puolella on kymmenen kellarissa menehtyneen nimeä ja päivämäärää. He kuolivat hapen, lääkkeiden ja hoidon puutteeseen.
Myös oven vasemmalla puolella on kuolleiden nimiä, kaikkiaan seitsemän. Heidät venäläiset tappoivat ulkona.
”En kuvitellut, että niin monta ihmistä kuolisi”, Valentyna sanoo.
Yhden nimen perässä on kysymysmerkki. Kukaan ei tiedä, mitä 47-vuotiaalle Anatolii Shevchenkolle tapahtui.
”Ennen sotaa meillä oli kaikki”, sanoo Anatoliyn äiti Ludmila Shevchenko.
Hänen kaksi poikaansa, tytär ja seitsemän lastenlasta asuivat lähellä. Lapsilla oli omat talot, jotka heidän isänsä, Ludmilan puoliso Mykhailo Shevchenko oli auttanut rakentamaan.
Venäläisten tullessa Ludmila ja Mykhailo suojautuivat kotinsa kellariin, mutta kahden päivän kuluttua neljä sotilasta kivääreineen marssitti heidät koululle. Nopeammin, nopeammin, he käskyttivät Ludmilaa, jonka oli vaikea kävellä polvivaivansa vuoksi.
Kellarissa Ludmila istui pienellä lastentuolilla. Mykhailo seisoi.
”Olimme kuin sardiinit.”
Otettiinko poika sotavangiksi?
Vasta kylän vapauduttua Ludmila ja Mykhailo kuulivat, että heidän toinen poikansa oli kadonnut ja esikoispoika kuollut.
Esikoinen, Viktor Shevchenko, ammuttiin kotinsa pihalle 3. maaliskuuta, samana päivänä, jolloin venäläiset miehittivät kylän. Ruumis lojui pitkään ulkona, mutta se löydettiin myöhemmin Viktorin omalta takapihalta, jonne venäläiset olivat haudanneet Viktorin.
Asiantuntijat selvittivät kuolinsyyn: laukaus päähän. Vanhemmat saivat lopulta poikansa haudattua perinteitä noudattaen 12. huhtikuuta.
Viimeinen havainto Viktorin veljestä, kadonneesta Anatolii Shevchenkosta on, kun kaksi venäläissotilasta kuljetti häntä koululle silmät ja suu sidottuina. Kellariin Anatolii ei päätynyt.
Kylän vapautumisen jälkeen koulun viereiseen metsään kaivetusta haudasta löydettiin kymmenen ruumista, mutta Anatolii ei ollut heidän joukossaan. Hänen oletetaan olevan sotavanki, koska muuta varmaa tietoa ei ole.
Poikien äiti Ludmila kertoo tukeutuneensa henkilöön, jolla sanotaan olevan näkemisen kyky. Sinun ei pidä sytyttää kynttilää pojallesi. Kynttilät ovat kuolleita varten, oli tämä henkilö sanonut.
Ludmila ja Mykhailo takertuvat toivoon. He ovat ottaneet yhteyttä moniin kadonneita etsiviin järjestöihin ja jakaneet Anatoliin tiedot Etsin sinua –televisio-ohjelmassa.
”Voisiko Suomessa joku tehdä jotain poikamme löytämiseksi”, he kysyvät.
Moni menetti järkensä
Kellarin suurimmassa huoneessa on lappeelleen käännetty ovi ja sen vieressä kahdesta penkistä tehty alusta. Ne aseteltiin kuolleita varten. Vieressä on lasten kerrossänkyjä ja nuhruinen nalle.
Ensimmäinen kyläläinen kuoli kellarissa 9. maaliskuuta. Toinen menehtyi seuraavana päivänä, sitten kaksi yhden päivän aikana.
Ennen kuolemaansa moni menetti järkensä. Joku alkoi puhua kuolleille, toinen kertoa uskomattomia tarinoita. Monen käytös muuttui arvaamattomaksi. He saattoivat potkaista tai lyödä.
”Joskus yritimme auttaa kuolevaa viemällä hänet ulos raittiiseen ilmaan, jos venäläiset sallivat”, kertoo pappi Dmytro Yarema.
Niin tapahtui kuitenkin harvoin. Oli vaikea saada terveysongelmista kärsivä vanhus ylös portaita. Vaarana olivat myös jatkuvat pommitukset.
Vainajien keskellä
Aluksi vainajat makasivat kellarissa elävien keskellä. Vasta useiden päivien kuluttua venäläiset sallivat kuljettaa heidät koulun pihalla olevaan talousrakennukseen. Hautajaisiin annettiin lupa, kun kuolleita oli viisi. Niille asetettiin kahden tunnin määräaika. Se riitti kahden leposijan kaivamiseen. Ruumiit kuljetettiin hautausmaalle kottikärryillä.
Dmytro Yarema on onnellinen, että hän ehti toimittaa lyhyen jumalanpalveluksen ja lausua asianmukaiset rukoukset.
”Hautajaiset ovat kuin pyhä jäähyväiset. Tavallaan autamme vainajan sielua menemään taivaaseen.”
Venäläiset kuitenkin sabotoivat tilaisuutta. Kun saattajat seisoivat avoimien hautojen äärellä, ohi ajaneet sotilaat alkoivat tulittaa hautajaissaattuetta.
”Pitääkseen hauskaa”, Dmytro Yarema sanoo.
Hän näki elämänsä kulkevan silmiensä edessä, aivan kuin nopeutetussa elokuvassa.
”Sillä hetkellä oli vain yksi rukous: pelasta Jumala minut, lapseni tarvitsevat minua yhä.”
Osa saattoväestä suojautui leveän koivun taakse, osa hyppäsi hautoihin ruumiiden päälle. Dmytro pudottautui hautojen väliin. Lähellä ollut puu katkesi luotien voimasta, ja osa rungosta kaatui hänen päälleen. Puun kappaleita kaivettiin myöhemmin kehosta.
Loukkaantuneet kuljetettiin takaisin kellariin kottikärryillä, joilla vainajat oli tuotu hautausmaalle. Avoimeksi jääneet haudat pystyttiin peittämään viiden päivän kuluttua samalla kun järjestettiin seuraavat hautajaiset.
”Älkää ikävöikö, eläkää”
Hiilellä piirretyssä kuvassa on talo. Sen piipusta tupruttaa savua ja vierellä kasvaa puu. Pihalla on kaksi lasta, toisella kädessään jotakin, ehkä ilmapallo. Taloa kohti syöksyy taivaalta ympyrän muotoinen uhka, jonka viereen piirtäjä on kirjoittanut: meteoriitti. Sitä katsoessa miettii, että tällaisenako lapsi koki tapahtuneen. Elämä oli onnellista, kunnes jokin iski meteoriitin lailla ja tuhosi kaiken.
Kellarin seinissä on lukuisia lasten vankeutensa aikana tekemiä piirustuksia. On enkeleitä, sydämiä ja suosittuja piirroshahmoja. Joissain kuvissa tikku-ukot ampuvat toisiaan. Lapsen käsialalla on raapustettu myös Ukrainan kansallishymnin sanoja.
Valentyna Danilova olisi halunnut kirjoittaa seinään viestin neljälle lapselleen siltä varalta, että hänet ja lasten isä olisi tapettu. Siinä olisi lukenut: Älkää ikävöikö, eläkää, rakastakaa ja pitäkää huolta toisistanne.
Tilaa ei kuitenkaan ollut, ja seinän laasti rapisi alla olevien kyläläisten päälle, joten Valentyna luovutti.
Päivä, jolloin oli hiljaista
Maaliskuun lopulla taistelujen äänet kantautuivat kellariin yhä selkeämmin. Kyläläiset kuulivat, kuinka venäläiset käynnistivät ajoneuvojaan ja ukrainalaisten joukot lähestyivät.
30. maaliskuuta tuli hiljaista. Rohkeimmat avasivat kellarin oven.
”Ulkona ei ollut venäläisiä sotilaita, ei autoja, ei varusteita”, huoltomies Ivan Polhui kertoo.
Suurin osa kyläläisistä jäi kellariin metsässä piileskelevien venäläisten varalta. Ivan Polhui ei kestänyt enää olla kellarissa, mutta kotonakaan ei ollut hyvä. Siellä oli kylmä, koska ikkunat ja ovet oli rikottu.
”Kiipesin navettaan, piilouduin heiniin ja nukahdin”, Ivan kertoo.
Seuraavana päivänä ukrainalaiset joukot saapuivat Yahidneen, ja pari päivää myöhemmin tulivat vapaaehtoiset, jotka evakuoivat halukkaat muualle. 85 prosenttia kyläläisistä tarttui tarjoukseen.
Yksikään Yahidnen taloista ei ollut säilynyt koskemattomana ja parikymmentä taloa oli tuhoutunut täysin. Jokaisesta asunnosta oli ryöstetty kaikki irtoava.
Taju lähti päivänvalossa
Nyt, vuosi ja yhdeksän kuukautta myöhemmin, koulun pihalle kuuluu räjähdysten ääniä. Ukrainalaiset tekevät yhä vaarattomiksi venäläisten asettamia miinoja ja ammuksia. Toistaiseksi koulun viereiseen metsään tai kylän pelloille ei ole turvallista mennä.
Vankeusaika vahingoitti monen terveyttä pysyvästi. Vapautumisen jälkeisenä vuonna kuoli yli kymmenen kyläläistä. Eloonjääneet toipuvat yhä.
Ludmila Svenchenkon on vaikea nukkua öisin. Hän on jatkuvassa hälytystilassa.
Mykhailo Svenchenkon sydämeen sattuu, jos hän pyöräilee koulurakennuksen ohi. Sieltä näkyy heidän kuolleen poikansa tuhottu talo.
Dmytro Yarema kärsii puun kaatumisen aiheuttamista kivuista jalassaan ja kädessään sekä ankarista päänsäryistä. Hän käy tuhoutuneen kotinsa raunioilla viisi kertaa päivässä.
”Koti kutsuu minua. Ikävöin elämää, jota elimme siellä”, hän sanoo.
Ivan Polhuin 12-vuotias pojantytär menetti tajuntansa tullessaan kellarista ensi kerran päivänvaloon. Lapset eivät koskaan unohda kokemaansa.
”He näkivät tappamista ja kokivat nälkää, pelkoa ja julmuutta. He katsovat elämää nyt eri tavalla.”
Moni on saanut terapiaa, mutta toipuminen on vielä kesken.
Ketään ei ole vangittu
Yahidnen koulun kellarin kauhuista on tuomittu seitsemän venäläistä sotilasta. Syytettynä on heidän lisäkseen 15 sotilasta, joiden oikeudenkäynti on kesken. Ketään ei ole vangittu, vaan syytteet ja tuomiot luetaan poissaoleville.
Minkälaista rangaistusta kyläläiset toivovat?
Pappi Dmytro Yarema vakuuttaa säilyttäneensä uskon Jumalaan ja ihmisiin, venäläisiinkin. Pappina hänen täytyy antaa anteeksi kaikki ja kaikille.
”He saavat Jumalalta sen, mitä ansaitsevat.”
Papin sanat ovat lempeät, mutta kädet puristuvat tuon tuosta nyrkkiin.
Myöskään Valentyna Danilova ei tunne vihaa. Mutta hän haluaa etäisyyttä venäläisiin.
”Haluaisin rakentaa valtavan, valtavan muurin välillemme, etten enää ikinä näkisi yhtään venäläistä. Ja haluan koko maailman tietävän, mitä he tekivät, jotta pystymme yhdessä pitämään heidät etäisyyden päässä.”
Poikansa menettäneiden Ludmila ja Mykhailo Svenchenkon elämä ei palaa enää koskaan ennalleen. Heidän kärsimykselleen ei ole päätepistettä.
”Kuolema olisi venäläisille liian helppo ja nopea ratkaisu”, he sanovat.
