Huumeet veivät nuorelta Santulta lähes hengen ja vammauttivat rajusti: ”Olen elävä esimerkki siitä, että yksikin kerta voi olla kohtalokas”
Nuorena tehdyt väärät valinnat voivat koitua kohtalokkaiksi. Näin kävi lappeenrantalaiselle Santtu Nykäselle, 23. Äiti Saija Korhonen, 43, on pysynyt poikansa rinnalla tämän taistellessa kuoleman porteilta takaisin elämään. Mikään ei ole kuitenkaan enää kuin ennen.
Santun ja Saijan välit ovat lähentyneet entisestään Santun vammautumisen myötä. Saija auttaa poikaansa paljon, vaikka tällä on myös henkilökohtaisia avustajia.
Hiljaisuus on pitkä, kun Saija Korhonen hakee sanoja ja nieleskelee itkua. Saija on kertomassa siitä hetkestä, kun hän sai tietää, että hänen poikansa Santtu Nykänen oli viety tiedottomana sairaalaan Joensuussa. Saija lähti heti ajamaan sinne Lappeenrannasta puolisonsa Villen, Santun isäpuolen, kanssa.
”Matkalla soitin sairaalaan. Sairaanhoitaja ei kuitenkaan suostunut kertomaan, miten Santtu voi, vaan hän pyysi puhelimeen lääkärin. Olen itse sairaanhoitaja ja tiedän, että silloin tilanne on vakava.”
Perillä Santun tilanteen koko raadollisuus paljastui. Hän makasi teho-osastolla kytkettynä hengityskoneeseen. Neurologin mukaan Santulla oli niin vaikea aivovamma, että hänen tilansa oli verrattavissa aivokuolemaan.
Huumeet auttoivat ahdistukseen
Elettiin lokakuuta 2018. Sen piti olla ihan tavallinen viikonloppu kavereiden luona entisessä kotikaupungissa Joensuussa. Tai ei ihan tavallinen: tuolloin 18-vuotias Santtu oli käyttänyt huumeita säännöllisen epäsäännöllisesti jo nelisen vuotta.
Jääkiekkoharrastus oli jäänyt, kun päihteet olivat alkaneet kiinnostaa. Hän oli aloittanut kannabiksella ja siirtynyt pikkuhiljaa amfetamiiniin.
”Käytin, koska en halunnut jäädä porukan ulkopuolelle. Huumeet auttoivat myös ahdistukseen. Minulla oli taipumusta yliajatella asioita, mikä puolestaan johti mustasukkaisuuteen parisuhteissa”, Santtu kertoo.
Lappeenrannassa Santun huumeidenkäyttö oli vähäisempää. Hän opiskeli ammattiopistossa rakennusalaa ja odotti valmistumista ja armeijaa.
Vaikka päällepäin kaikki näytti olevan kunnossa, Saija aavisteli jotakin.
”Jokin tuntui olevan vialla, ja mietin, pitäisikö Santun reppu ja huone tutkia. Minulla on kuitenkin aina ollut tosi avoin suhde Santtuun, enkä halunnut rikkoa luottamusta. Nuorella on oikeus yksityisyyteen.”
Santun piti tulla Joensuusta iltajunalla kotiin. Kun Saija ei saanut häntä puhelimella kiinni, hän tiesi, ettei kaikki ollut hyvin. Santtu vastasi äidilleen aina.
Samaan aikaan, kun Saija yritti tavoittaa Santun kavereita Joensuussa, Santtu makasi eräässä asunnossa tiedottomana. Kun ensihoitajat oli vihdoin soitettu paikalle, Santtu löytyi suihkun lattialta. Hänen kaverinsa oli yrittänyt herätellä häntä kylmällä suihkulla.
Santun verestä löytyi kolmea huumeena käytettävää lääkeaineitta. Aineiden yhteisvaikutus oli aiheuttanut myrkytystilan, minkä seurauksena hänen hengityksenä oli lamaantunut ja aivot jääneet vaarallisen pitkään ilman happea.
Santtu ei muista tuon viikonlopun tapahtumista mitään.
”Toivoa ei paljon ollut”
Muutaman päivän kuluttua Santtu siirrettiin Lappeenrantaan Etelä-Karjalan keskussairaalaan.
”Kukaan ei sitä minulle ääneen todennut, mutta ymmärsin, että tilanne oli erittäin huono. Toivoa ei paljon ollut”, Saija sanoo hiljaa.
Lappeenrannassa lääkärit antoivat aikaa viikonlopun yli. Jos Santun voinnissa ei sinä aikana tapahtuisi edistystä, hänet irrotettaisiin hengityskoneesta ja katsottaisiin, kuinka käy. Saija ja Santun pikkusisko Salla hyväksyivät tämän. Eihän Santun elämä letkuissa olisi elämisen arvoista.
Maanantaina Saija ja Ville tulivat sairaalaan ollakseen Santun rinnalla noina kriittisinä hetkinä. Olo oli sekava, kuin sumussa olisi kulkenut, Saija muistelee.
”On vaikea saada niistä tunnelmista kiinni, koska se oli yhtä kaaosta. Mietin, olenko valmis päästämään Santusta irti ja jos Santun elämä jatkuu, niin millaisena.”
Yllättäen Santtu olikin alkanut osoittaa pieniä elonmerkkejä. Hänet oli jo irrotettu hengityskoneesta ja hänelle oli tehty trakeostomia eli kurkunpäähän reikä, jonka kautta hengitys pääsi kulkemaan esteettä.
Santtu siirrettiin vuodeosastolle. Sitten Saija huomasi, että Santtu reagoi silmillään hänen ääneensä.
”Kiersin huonetta ympäri ja höpötin arkisia asioita. Santun silmät seurasivat minua. Kenenkään muun ääneen Santtu ei reagoinut.”
Kohtaukset aiheuttivat pelkoa
Kun Santtu muutaman kuukauden kuluttua siirrettiin vammautuneille tarkoitettuun palvelukotiin, hän ei osannut puhua, ei syödä, ei juoda eikä kannatella itseään. Ravinnon hän sai vatsaan asennetun PEG-letkun kautta. Hän istui pyörätuolissa, jossa oli niska- ja kaulatuki.
Hän sai myös hirvittäviä kouristuskohtauksia, joiden aikana koko kroppa meni kaarelle ja hän huusi. Noiden kohtausten aikana Saija pelkäsi menettävänsä Santun.
Alussa luultiin, että kohtausten taustalla oli aivovaurion myötä tullut epilepsia, mutta myöhemmin selvisi, että ne aiheutuivat hermokivuista.
Huumeet ja niiden aiheuttama myrkytys jättivät jälkiä
”Moi.”
Mitä, kuulinko oikein? Saija ajatteli. Oliko Santtu juuri sanonut ”moi” palvelukodin johtajalle.
”Kuulitko sinä saman, minkä minä”, Saija varmisti. Oli helmikuu 2019, ja Santtu oli juuri sanonut ensimmäisen sanansa vammautumisen jälkeen.
Santtu vietti palvelukodissa vuoden päivät. Sinä aikana tapahtui valtava määrä asioita.
”Opin puhumaan. Pystyin taas kannattelemaan päätä ja pääsin eroon kuristuspannasta. Opettelin syömään ja juomaan.”
Ensimmäiseksi ateriakseen Santtu halusi kerroshampurilaisen. Koko perhe tuli Santun luokse syömään hampurilaisia ja juomaan kokista. Santusta kaikki maistui uskomattoman hyvälle.
Niinä päivinä, jolloin fysioterapeutti ei käynyt Santun luona, Saija jumppautti poikaansa fysioterapeutin antamien ohjeiden mukaan. Pikkuhiljaa jäykkiin raajoihin saatiin vetreyttä ja elämää.
”Olin siinä uskossa, että joudun olemaan palvelukodissa lopun elämäni. Sitten äiti kysyi, haluaisinko muuttaa omilleni. En tiennyt, että se olisi edes mahdollista”, Santtu kertoo.
Kotona asuminen sitoisi liikaa
Saija mietti myös sitä vaihtoehtoa, että Santtu olisi muuttanut takaisin kotiin.
”Mutta se olisi sitonut meitä liikaa. Minusta olisi tullut omaishoitaja ja minun olisi pitänyt jäädä töistä pois. Kun Santtu muutti omilleen, hän sai kotiinsa kaiken mahdollisen avun: henkilökohtaiset avustajat ja kotihoidon.”
Ensimmäisessä omassa asunnossa – hämärässä kaksiossa, jonka muovimatossa oli tupakan polttamia reikiä – Santtuun iski hirvittävä ahdistus ja kuolemanpelko. Keskustelut terapeutin kanssa auttoivat.
Vuotta myöhemmin hän pääsi muuttamaan asuntoon, johon aurinko paistaa iltaan asti. Äiti ja Ville sekä Salla asuvat kaikki puolentoista kilometrin säteellä.
”Tämä on ihme”
On syksy 2023. Santtu on juuri tullut kuntoutusjaksolta Kuopiosta. Hän kuvailee, että se aukaisi hänen silmänsä ja vahvisti motivaatiota.
”Aiemmin tavoitteenani oli, että pystyisin nousemaan pyörätuolista jaloilleni ja kävelemään, kun olen 30-vuotias. Mutta nyt olen pannut tavoitteen 25 vuoteen.”
Fysioterapiassa herätellään jalkojen hermotuksia. Santun jalkaterät ovat jäykistyneet sisäänpäin ja niitä venytetään jalkaterään ja sääreen tulevan ortoosin avulla. Työnjako on tämä: fysioterapeutin kanssa jumpataan alaraajoja, ja kuntosalilla Santtu treenaa yläkroppaa.
”Santtu on kuntoutunut valtavan hienosti. Minusta tämä on ihme”, Saija sanoo.
Viimeiset vuodet ovat lähentäneet äitiä ja poikaa entisestään. Joskus jopa liikaa, hymähtää Santtu. Hänellä on kova halu pärjätä itsenäisesti. Mutta hän tarvitsee edelleen sekä henkilökohtaista apua että äidin ja Villen tukea.
Entä ystävät? Heistä suurin osa on karissut, mutta joidenkin henkilökohtaisten avustajiensa kanssa Santtu on ystävystynyt niin, että voi olla heidän seurassaan täysin oma itsensä.
On aika lopettaa menneiden märehtiminen
Santun tatuoinnit kertovat hänen tarinaansa: käsivartta koristavat muun muassa viikatemies, Neitsyt Maria ja leijona.
Santtu kertoo alussa ajatelleensa, että kaikki oli mennyttä. Matto oli vedetty jalkojen alta eikä elämä ollut enää elämisen arvoista. Tuo kohtalokas viikonloppu oli pyyhkäissyt pois hänen nuoren miehen elämänsä sellaisena kuin se oli ollut. Oli alettava rakentaa tulevaisuutta aivan uudenlaiselta pohjalta.
”Olen elävä esimerkki siitä, että yksikin kerta voi olla kohtalokas. Kaduttaa. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi”, Santtu sanoo.
Joulukuussa 2021 Santtu valmistui kokemusasiantuntijaksi. Hän kiertää nyt kertomassa tarinaansa lapsille ja nuorille.
Saija on kipuillut itsesyytöksissä. Miksi hän ei penkonut Santun reppua ja huonetta, kun se kävi hänen mielessään? Olisiko hän voinut siten pysäyttää tapahtumien vyöryn? Hän on tuntenut myös suurta pettymystä poikaansa kohtaan: miksi hitossa menit tekemään moisen tempun? Santulla ei ole antaa vastausta.
Saija sanoo, että nyt on kuitenkin aika lopettaa menneiden märehtiminen ja katsoa eteenpäin. Siellä voi olla vaikka mitä hyvää tulossa.