Kotiruokanatsi

Jaa kaverilleTilaa Seura

muusia-muumi-lautasellaOlen maalannut itseni nurkkaan. Sain joskus päähäni, että meidän lapsethan ei mitään eineksiä syö, ja nyt kokkailuun kuluu aivan tuhottomasti aikaa. Arveluttaa, että noinkohan heille muu edes kelpaisi, kun ovat tottuneet isin keitoksiin.

Einekset ja puolivalmisteet olivat melkoista roskaa minun lapsuudessani. Tiedän, että nykyään on tarjolla paljon parempaa tavaraa. Mielessä takoo kuitenkin ajatus, että kunnon ihmiset eivät jälkikasvulleen teollista roskaa syötä.

Kasvoin itse hyvällä kotiruualla. Olen sittemmin opetellut tekemään kaikki lapsuuteni suosikkiruuat, ja – kaikella kunnioituksella, äiti – kehitellyt niistä vielä parempia. Äitini on kutakuinkin ainoa ihminen lisäkseni, jonka voin varmuudella tietää laittavan hyvää ruokaa.

Tästä seuraa se ongelma, että saadakseen kunnollista evästä on joko matkustettava Kemiin tai tehtävä itse. Niinpä päivistäni kuluu merkittävä osa kuorimiseen, pilkkomiseen, keittämiseen, paistamiseen ja muuhun keittiöelämään.

Kehitystyön tuloksena ruuat ovat muuttuneet myös aikaisempaa monimutkaisemmiksi. Yksinkertainen keitto ei enää synnykään tuossa tuokiossa, kun kuutiosta valmistettu litku ei aja kunnollisen liemen asiaa. Samallahan sitä tekee kunnolla, kun alkaa tekemään, eikö niin? Ja aikaa kuluu.

Onneksi lapsetkin ovat innostuneet ruuanlaitosta. Ensin asiasta kiinnostui esikoinen, joka kiipesi tuolin päälle ihmettelemään. Pian tuolille nousi myös kuopus, koska siskokin tekee niin.

Vanhempi tyttö osaa jo jonkin verran auttaa esimerkiksi sekoittamalla keitoksia. Muuten lasten läsnäolo tekee urakasta entistäkin aikaavievemmän ja työläämmän. Keittiö on vaaroja täynnä.

On kuitenkin hienoa, että lapset osallistuvat. Olisi hienoa, jos heihin juurtuisi kiinnostus ruokaan ja sen valmistamiseen. Ja onhan se kokkailu myös hauskaa yhteistä tekemistä. Joskus tosin tuntuu siltä, että hoitaisin homman mieluummin yksin ja mahdollisimman sutjakasti, vaikka tiedän, että ajan oloon ruuat rupeavat valmistumaan helpommin, kun tytöt kasvavat ja oppivat auttamaan enemmän.

Ruokahuolto helpottui kylläkin huomattavasti jo silloin, kun nuorempikin tytär rupesi syömään samaa ruokaa kuin muut.

Esikoinen ilmoitti jo aikoja sitten, että keväällä hän saa oman veitsen. Luulenpa vain, että ainakaan vuoden 2014 keväällä näin ei vielä tapahdu. Voin olla monessa asiassa turhankin varovainen, mutta jo ajatus kolmevuotiaasta veitsen kanssa hirvittää.

Ruokalistalta löytyy lähinnä sellaisia eväitä, joiden syömisestä ei aiheudu aivan hirvittävä sotku. Esikoinen aterioi jo melko siististi, mutta kuopuksen lusikassa eivät laihaliemisimmät keitot tahdo pysyä. Erilaisia laatikkoruokia ja perunamuusia jollakin sopivan paksulla kastikkeella on tarjolla useamman kerran viikossa.

Jos tytöt saisivat päättää, meillä syötäisiin luultavasti pelkkää makaronia. Lähinnä oman mielenterveyteni vuoksi olen kehitellyt esimerkiksi makaronilaatikosta erilaisia versioita, jotta olisi edes jonkinlaista vaihtelua.

Makkaraa meillä syödään korkeintaan ja kalaa vähintään kerran viikossa. Kaloreita en laske, mutta arvelisin, että mitään hirveän raskasta minun kokkaukseni tuskin pääsääntöisesti ovat. Oikeaan paikkaan kyllä laitan voita ja kermaa, enkä osaa sitä hävetä. Samallahan sitä tekee kunnolla, kun alkaa tekemään, eikö niin?

Ruuanlaitto on pohjimmiltaan hauskaa ja luovaa puuhaa. Parhaimmillaan se on koko perheen yhteistä aikaa. Yritän varoa, että siitä ei tulisi liian usein velvollisuus, joka hoidetaan hätäisesti ja hutiloiden.

X