Kyllä tekevälle työtä löytyy

Hullaannuimme rahasta. Ihminen unohtui. Meistä tuli numeroita. Emme ymmärrä, että istumme oksalla, joka on jo kohta sahattu.

Vanhaa virttä veisataan huoltoasemien kahviloissa, keskustelupalstoilla ja kunnanvaltuustoissa: kyllä tekevälle työtä löytyy. Laulun sanoma oli elähtänyt jo silloin, kun Comic Sans oli vielä cool.

Väite oli vielä 1980-luvulla jokseenkin totta. Jos ei joku yritys syystä tai toisesta palkannut, pestasi yhteiskunta. Joka tapauksessa ihmisestä pidettiin huolta.

Yhteiskunta koostui ihmisistä.

Sitten kaatuivat Berliinin muuri, Neuvostoliitto ja Suomen talous. Entiseen ei ollut paluuta.

Keskiössä ei ollutkaan enää ihminen. Talous ei ollut enää yksi yhteiskunnan monista ulottuvuuksista. Yhteiskunta mukautui tottelemaan taloutta. Ihmisestä tuli numero. Nyt hänen arvonsa lasketaan euroissa.

Hyvinvointiyhteiskunta muuttui kilpailuyhteiskunnaksi. Työstä ja toimeentulosta oli tapeltava. Kaikille sitä ei riittänyt. Osa tippui kelkasta ja ajautui ongelmiin.

Ongelmat periytyivät seuraavalle sukupolvelle. Nyt kilpailun kumartaminen on tekemässä Suomesta luokkayhteiskunnan, jossa vanhempien varallisuus ja asema määrittävät ihmisen tulevaisuuden.

On myönnettävä, että maailma on muuttunut. Markkinat eivät tarkoita enää torille pari kertaa vuodessa kasattavia kojuja.

On myönnettävä, markkinataloudesta on ollut meille hyötyä. Elintaso on noussut.

Olisi kuitenkin myös myönnettävä, että markkinoita ei ole ilman ihmisten yhteiskuntaa. Ihmiset ovat se voimavara, josta Suomen yhteiskunta ja sen osana talous voivat ammentaa eväät menestykseen.

Luokkayhteiskunnassa ihminen syntyy karsinaan, josta on hankala poistua varsinkaan ylemmille rappusille. Tuomitsemalla osan kansasta kurjuuteen jo syntymässä me hylkäämme osan menestyjistämme.

Heikot julkiset palvelut takaavat sen, että vanhemmat voivat tarjota lapsilleen vain rahalla ja suhteilla mahdollisuudet kasvaa täyteen potentiaaliinsa.

Alimman luokan lapsen täytyy olla erityisen hyvä, jotta hän voisi nousta syntymäluokastaan paskaduunia korkeammalle.

Me emme ole vielä tuossa pisteessä. Merkit ovat kuitenkin ilmassa.

Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön ma. professori Anna Metteri kertoo Suomenmaan haastattelussa tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset sosiaalityöntekijät pitävät pohjoismaisia kollegojaan useammin ihmisten ahdinkoa heidän omana vikanaan.

– Täällä katsotaan, että ihminen on laiska, vaikka rakenteellinen työttömyys ei ole yksilön vika, Metteri sanoo.

Sosiaalityöntekijöiden tulee tehdä ratkaisunsa lain mukaan. Näin ollen heidän asenteillaan ei ainakaan pitäisi olla vaikutuksia palveluun. Metterin sanat kertovat kuitenkin, että jopa aitiopaikalta vaikeuksiin ajautuneiden elämää seuraavat ovat mukautuneet kylmän syyllistävään ilmapiiriin.

Pikaisten säästöjen toivossa yhteiskunta on lakannut auttamasta ihmisiä eteenpäin. Nyt me keskitymme hidastamaan heidän vajoamistaan yhä syvemmälle luokkayhteiskunnan lokeroihin.

Meistä kaikista ei ole pankkiireiksi. Osa meistä ei edes sellaisiksi halua. Me olemme silti kaikki arvokkaita. Tämän me olemme unohtamassa ja osin siitä syystä me olemme vaikeuksissa.

Tekevälle ei enää löydy työtä. Tai löytyy kyllä, mutta ei tahoa, joka maksaisi palkkaa. Osa meistä tarvitsee apua. Yhä monimutkaisiempien markkinoiden sokkeloissa moni on hukassa.

Samalla hukkaamme joukon tulevaisuuden tekijöitä. He eivät ehkä koskaan saa mahdollisuutta huomata, että voisi olla järkevämpääkin tekemistä kuin kivittää Osuuspankin ikkunoita.

Ilman ihmisiä ei ole innovaatioita eikä asiakkaita. Heikompi aines ei ole niin heikko kuin luullaan. Viisas huolehtisi, että sijoitusneuvoja ei menetä asiakkaitaan ainakaan sen vuoksi, että hänen sirpaleiseen toimistoonsa ei löydä kyynelkaasusumun läpi.

Jospa nostettaisiin katse numeroista ja vilkaistaisiin välillä ihmistä.

Aiheesta internetissä:
Suomenmaa: Tutkija: Kunnat ohjeistavat työntekijöitään laittomuuksiin