Ihanat itkupotkuraivarit – minä rakastan uhmaikää

Jaa artikkeliTilaa Seura
Ruusu

RuusuKunnon itkupotkuraivari lämmittää tämän isän mieltä, vaikka sellaisen tapahtumahetkellä ei ehkä siltä vaikuta. On kuitenkin viisaampi sanoa vaikka kovalla äänellä kuin jättää kokonaan sanomatta.

Lapsi kirkuu kaupan lattialla. Vanhempi yrittää tuskastuneena ratkaista tilanteen. Muut asiakkaat miettivät paheksuen, että kasvatus on mennyt lopullisesti metsään. Tai niin me vanhemmat saatamme sillä hetkellä ainakin kuvitella. Luultavasti moni tilannetta todistava tietää aivan hyvin, että uhmaikä ei ole vain normaali asia, se on tarpeellinen.

Uhmaa jatkuu muodossa tai toisessa pitkin lapsuutta, mutta se tavallisimmin uhmaiäksi mielletty vaihe vaimenee yleensä ennen viidettä syntymäpäivää. Alkunsa se saa yleensä kahden ikävuoden kieppeillä.

Meillä asustelee parikin tuohon ikähaarukkaan sopivaa ihmistä.

Kaikkea ei voi saada, mitä haluaa. Vaikka olisikin jo iso tyttö, tulee joka päivä vastaan tilanteita, joissa itsenäinen toiminta ja päätöksenteko ei ole vielä mahdollista. Pettymyksiä joutuu nielemään jatkuvasti. Kyllähän se harmittaa.

Niin harmittaa vanhempiakin, kun vauva-ajan avuttomuudesta taistellaan irti kovaäänisesti – varsinkin, jos sitä jatkuu päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Moneen muuhun perheeseen verrattuna meillä on ollut aika helppoa. Esikoinen on ollut vauvasta lähtien hyvin rauhallinen. Kuopus on kipakampi, mutta ei pahimmasta päästä hänkään.

Kiltteys – eli kun tottelee vanhempia ja käyttäytyy muutenkin hyvin – on kivaa ja helppoa, mutta ei sekään pysyvänä olotilana ole hyvä.

Kyllä omaa tahtoa täytyy olla. Muille täysin alistuvasta voi tulla ehkä hyvä sotilas, mutta muuten tässä maailmassa on syytä osata pitää puoliaan, jos mielii pärjätä. Jos suostuu ottamaan vastaan kaiken roskan, mitä niskaan kaadetaan, ei sille tule loppua koskaan.

Minä en ole koskaan joutunut raahaamaan huutavia lapsia kaupan lelu- tai karkkihyllyiltä. Joskus herkkuja voidaan ostaa ja lapsilla on usein muita erittäin hyviä ideoita, mutta lopullisen päätöksen ostoksista tekevät vanhemmat. Tämä on ollut jälkikasvullekin jopa yllättävän selvää.

Kunnes eräänä päivänä kilteistä kiltein esikoinen olikin toista mieltä.

– Minä haluan, hän ensin sanoi ja sitten huusi – niin monta kertaa, että asia varmasti tuli selväksi.

Pyyntö ei ollut kohtuuton, mutta kun jono oli vetänyt viimein kassalle saakka, ei myymälän syövereihin enää kannattanut palata. Ostos oli jätettävä toiseen kertaan. Selitykset eivät kelvanneet. Komennoilla ei ollut vaikutusta.

Tyttö valahti lattialle parkumaan – aivan kuten lukemattomat muut milloin minkäkin perään rääkyvät lapset, jotka ajattelemme asiantuntevan ohikulkijan osaavan tuomita kelvottomien vanhempien pilalle hemmottelemiksi vapaan kasvatuksen hedelmiksi.

En ehkä vaikuttanut kovin iloiselta, kun huuto kaupassa oli kovimmillaan. Oikeasti minä kuitenkin olin tyytyväinen. Tyttö rupesi aktiiviseen vastarintaan tärkeäksi katsomansa asian puolesta. Sillä kertaa tulos ei ollut hänen toivomansa, mutta asia otettiin huomioon. Hänen mielipiteellään oli merkitystä. Se kannatti esittää.

Hänen ylitseen ei kävelty. Toivon, että hän osaa jatkossakin valvoa omaa etuaan. Valitettavasti elämä on sellaista, että alistuvat hissukat jäävät jalkoihin, kun öykkärit marssivat kohti tavoitteitaan – olivatpa ne sitten kuinka hyviä tai huonoja tahansa. En tietenkään toivoisi, että näin olisi, mutta tuskin voin asialle mitään, vaikka kuinka valittaisin. Asiat voi toki esittää muutenkin kuin huutamalla, mutta parempi niinkin kuin ei ollenkaan.

Sillä kertaa lapsi esitti asiaansa vielä koko kotimatkankin ajan.

– Ruusu, ruu-suu! hän huusi.

Niin, hän olisi halunnut ostaa kaupasta ruusun. Äidilleen. Kävimme seuraavana päivänä tytön kanssa kahdestaan kaupungilla oikeassa kukkakaupassa, mistä hän sai valita kolme omasta mielestään kauneinta ruusua: yhden äidilleen, yhden siskolleen ja yhden itselleen.

Minustakin se oli tärkeä asia. Hyvä, että edes joku muistaa, että äidille pitäisi ostaa silloin tällöin ruusuja. Minulta se pääsee aina unohtumaan.

Aiheesta internetissä:

Mannerheimin lastensuojeluliitto: Lapsi on uhmaiässä

Terveysnetti: Uhmaikä

*************

Isän pikajuna Facebookissa | Bloggaaja Twitterissä

Isän pikajuna Bloglovinissa | Isän pikajuna Blogilistalla

Jaa artikkeliTilaa Seura

Lisää aiheesta

Lue lisää samalta kirjoittajalta

Yhteistyössä

Kommentointi

Kiitos aasiapainotteisesta ja terävä kärkisellä kynällä kirjoitetusta blogista, tätä on ilo lukea. Tämä teksti oli äiti-ihmisen sydäntä lämmittävä!

Kiitos!

Voit olla myös tyytyväinen ja ylpeä lapsestasi ja hänen kyvystään ajatella toisia.Oma poikani on myös tälläinen jakaja ja antaja ja se on aivan mahtavaa, varsinkin kun kyseessä ainoa lapsi.

Se on kyllä hieno ominaisuus, ja taatusti olen ylpeä.

Oi olipa hyvän mielen teksti :). Suloista miten muksu halusi äidilleen ruusun 🙂

🙂

Huomenta ja kiitos tästä. Aamun ensimmäinen kupponen ja hyvä blogiteksti saa hyvälle tuulelle =)

Siitäpä se taas lähtee.

kaunis kirjoitus! Meidän 5v esikoinen halusi tuoda mulle Ikeasta tuliaiseksi liilan orkidean, kyllä lämmitti äidin sydäntä 🙂

Varmasti 🙂

upea juttu ja hyvä että ettei heti samana
päivänä lapsen tahto mennyt läpi

no tässä lähdetään että kun uhmaikäinen lapsi alkaa raivota kaupassa niin koittaa hillitä itseään eikä huutaa tälle lapselle.
2. koittaa hillitä kiukkupuuskia ja rauhoitella elikkä johtaa lapsen asiasta pois,itse alkaa puhumaan jostain kivasta asiasta tai sitten suorittaa lapsen kiukkupuuskasta huolimatta ostokset ja lähtevä välittämättä siitä mitä ihmiset ajattelevat asiasta ,saa pienemmän yleisö katsomisen kuin puhua kiukkuiselle lapselle ja kun on rauhallisempui aika niin selittää että miten on ja kysyä että haluatko sen asian nytten vai milloin voinhan ostaa myöhemmin sen asian mistä äskön et halunut antaa periksi koska sehän on tämän pointti että kiukutellaan mutta keskustella selvästi että nämä ovat säänöt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

X