Elite-ravintolassa flanellipaita ylläni

Olen opiskellut yliopistossa kirjallisuustiedettä ja olen kirjoittanut eri lehdissä melko paljonkin kirjallisuuskritiikkiä. (Nykyään olen jopa julkaissut oman kirjan, hurraa!) Siitä syystä saan joskus kutsuja eri kirjallisuustapahtumiin. Kerran johdin kriitikkokeskustelua hienossa käytettyjen kirjojen kaupassa Helsingissä. Sain työstä satasen. Plus illallisen Töölön Elite-ravintolassa.

Menimme keskustelun jälkeen porukalla syömään yhdessä. En ollut aikaisemmin käynyt Elitessä, koska … no koska, tiedättehän, ei ikinä ollut varaa. Ja jos minulla olisi  joskus ollut sen verran rahaa että olisi olisin voinut syödä illallista Elitessä (en vieläkään tiedä kuinka paljon siellä illastaminen maksaa), olisin kuitenkin luultavasti tehnyt jotain ihan muuta rahoillani. Muut keskusteluun osallistuneet kriitikot – tanskalainen, islantilainen, norjalinen sekä ruotsalainen – istuivat pöydässä pikkutakki tai puku yllään. Naisilla oli hienot mekot tai hameet.

Ja siis minä. Olin pukeutunut oranssin-siniseen flanellipaitaan. En sanoisi että minua hävetti, koska pystyin kylläkin ammattitaitoni ansiosta osallistumaan pöytäkeskusteluun ja olin siis osa sitä porukkaa, mutta silti aistin jonkinlaista ulkopuolisuutta. Jos minulla olisi ollut pukua tai pikkutakkia, olisin tietenkin pukeutunut siihen. Mutta kun ei ollut, eikä sitä yhtä tilaisuutta varten ollut varaa ostaa uutta.

Jälkeenpäin katsottuna koko tilanne on hieman naurettava, tai pikemminkin koominen. Koko illallisen aikana olin hyvin, hyvin itsetietoinen mutta en tiedä mitä muut ajattelivat flanellipaidastani (tai vanhoista farkuistani), mutta tuskin he pahastuivat. Kenties eivät edes huomanneet että olin ainoa paikalla oleva joka näytti rekkakuskilta (tai risaantuneelta hipsteriltä). Ja niinhän se usein on. Köyhä huomaa itsessään jatkuvasti ns. ”virheitä”, ja tulkitsee päivittäin oman ulkopuolisuutensa.