Himalaja kutsui vaeltajan takaisin – Lonkkanivelet vaihdettuina Petri palasi Nepalin vuoristoon
Nivelrikko ja tekolonkat eivät estäneet vannoutunutta vaeltajaa palaamasta Himalajalle. Hyvä suunnittelu ja kävelykunto tekivät reissusta yhtä hauskan ja helpon kuin ennenkin, kertoo Petri Kaipiainen.
Pikey-mäen huipulta 4 060 metrin korkeudesta näkyy viisi kuudesta maailman korkeimmasta vuoresta, mukaan lukien Everest horisontissa kuvan keskellä.
Himalaja heräilee kirpeään pakkaseen. Vajaan viiden kilometrin korkeudessa kyhjöttävät majatalot ovat vielä itäisten vuorten varjossa, mutta aurinko alkaa jo lämmittää länteen johtavaa polkua. Se vie Renjo Lan solaan, 5 360 metrin korkeuteen Nepalissa.
Pukeudun ohuesti, sillä tiedän vuoristoauringon polttavan lämmön löytävän minut heti Gokyo-järven kulmalla.
Hyvä polku lähtee nousemaan soraista rinnettä. Edeltä näyttää menneen jakkikaravaani, ja kohta ohitan tuntia aiemmin lähteneen italialaisseurueen. Pari jäistä kohtaa, varovasti pitäviä kiviä etsien, sulaneen jäätikkötasangon ylitys.
Kahden ja puolen tunnin kuluttua olen solan huipulla pienellä tasanteella. Rukousliput hulmuavat, ja lisään niihin omani.
Tuntuu epätodelliselta. Mahdoton on tullut mahdolliseksi, olen täällä jälleen, Himalajalla. Molemmat lonkkanivelet vaihdettuina.
Vuoden 2017 vaelluksen ensimmäinen sola 4 700 metrin korkeudessa on saavutettu. Kirjoittaja toinen oikealta. © Petri Kaipiainen
Diagnoosina nivelrikko – Himalaja ja muutama muukin kiipeilymatka kutsui vielä
Nivelrikko alkoi hiljalleen ja huomaamatta. Metsäretkillä purojen yli hyppiessä piti varoa vasenta jalkaa, joka tuntui kummallisesti epäluotettavalta ja voimattomalta.
Mitään kipuja ei kuitenkaan ollut ennen kuin seitsemisen vuotta myöhemmin.
Röntgenkuvat todistivat nivelrikon varmaksi. Diagnoosi tuli juuri ennen vuoden 2008 Kilimanjaron kiipeilymatkaa, jonka hoidin kyllä kunnialla.
Vielä piti itseään kiusata 52-päiväisellä Himalajan vaelluksella Nepalissa seuraavana vuonna. Laihtuminen reilun kilon viikossa auttoi.
Vuoden 2010 Inkapolku-vaelluksen jälkeen oli heitettävä pyyhe kehään, käveleminen oli käynyt hankalaksi. Tenniskin oli jätettävä.
Thupten Cholingin luostarin keittiössä oli kiehtovaa seurata keittiövuorolaisten touhuja. © Petri Kaipiainen
Toukokuussa 2012 vasen lonkka oli lopulta leikattava. Toisena sairaalayönä kävelin salaa pitkin Lohjan sairaalan pitkiä käytäviä, ja lähtöröntgeniin kinkkasin kyynärsauvoilla pitkin portaita kaksi kerrosta alemmas. Oli ilo pystyä taas liikkumaan.
Jo seuraavana vuonna kävimme ystäviemme kanssa vaeltamassa Annapurnan Pyhättöön Nepalissa, ja kiertelin Tiina-vaimoni kanssa kuukauden Laosissa ja Kamputseassa. Kun oikea lonkka alkoi vuorostaan oireilla, se korjattiin tammikuussa 2017.
Saman vuoden syksyllä siirryin eläkkeelle. Sen kunniaksi sain vaimoltani luvan käydä vielä viimeisen kerran Nepalissa. Varasin aikaa yli kaksi kuukautta, mutta kaikki ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan.
Himalajalla vaeltaminen ei ole pelkkää hikeä ja ylämäkeä, vaan kulttuuri on osa kokemusta. Koululaisryhmät tienaavat opiskelurahoja Tihar-juhlan aikaan Olangchung Golan kylässä Itä-Nepalissa. © Petri Kaipiainen
Tekolonkat toimivat ylämäessä – alamäet kömpöitä kulkea
Tarkoitus oli ensiksi lämmitellä reilun kuukauden mittaisella pätkällä Great Himalayan Trail -polulla, joka kulkee koko vuorijonon pituudelta Nepalin itärajalta länsirajalle. Valitsemamme osuus ylittää korkeimmillaan kaksi yli 5 000-metristä solaa.
Polut olivat paikoin surkeita, mutta tasamaata ja ylämäkiä oli ilo kulkea uusilla tekolonkilla. Alamäet taas eivät olleetkaan niin mukavia. Lonkkien lihakset eivät olleet palautuneet entiselleen, mikä ilmeni selkeänä kömpelyytenä kiveltä kivelle loikkiessa.
Nepalissa alamäki saattaa joskus tarkoittaa lähemmäs kolmentuhannen metrin korkeuseroa yhtenä päivänä.
Vuoden 2018 vaelluksen korkein kohta oli Renjo La-sola 5 360 metrin korkeudessa. Taustalla Everest ja Lhotse pilviviireineen, oikeassa reunassa Makalu. Kaikki ovat yli 8 000 metrin huippuja. © Petri Kaipiainen
Varovasti ja vaellussauvoilla auttaen taisin kupsahtaa pyllylleni vain kerran tai kaksi, harvemmin kuin terveet vaellustoverini keskimäärin, mutta paha kaatuminen olisi ollut minulle paljon vaarallisempaa. Kömpelyys alkoi ennen kaikkea harmittaa.
Kolmen viikon jälkeen päätin heittää kapuamisen sikseen ja siirtyä takaisin sivistyksen pariin. Toverini jatkoivat kohden Makalun perusleiriä.
Keskeytys oli pettymys, mutta se oli myös opiksi. Ja terveydeksi: viidessä viikossa laihduin yhdeksän kiloa.
Seuraavana vuonna puolisoni tuli automatkalla tokaisseeksi ”mutta eläkkeellähän sinä voit tehdä mitä haluat”. Seuraavien viiden sekunnin aikana hän taisi tajuta virheensä.
Kotvan hiljaisuuden jälkeen vastasin hänelle: ”Lähden syksyllä takaisin Nepaliin.”
Jäätikköpurot mahdollistavat virkistävän jalkakylvyn lähes päivittäin. © Petri Kaipiainen
Vaellus Khumbuun
Matkani suuntautui Khumbuun. Vaelsin vähemmän kuljettuja eli käytännössä tuntemattomia polkuja. Everestin perusleirin jätin nyt väliin.
Patikointi alkoi Dhap Bazarista 3 000 metrin korkeudesta kohden 4 060 metristä Pikey Peak -huippua, jonka saavutin puolentoista vuorokauden jälkeen. Pikeyltä avautuu eräs parhaista Himalajan panoraamoista. Se sisältää muun muassa viisi maailman kuudesta korkeimmasta vuoresta.
Siirtyminen Namchen suuntaan tapahtui Dudh Kund -järveltä pitkin polkuja, joita kenenkään turistin ei tiedetä ennen kävelleen. Parin matkailijan tiedetään kuitenkin eksyneen alueelle viikoksi pääsemättä perille.
Ensimmäisenä päivänä kävelin lähes 12 tuntia osittain pimeässä ja yövyin luolassa 1 200 metriä korkean rinteen puolivälissä, koska teltanpaikkoja ei ollut. Se toi mukavaa vaihtelua leppoisaan majataloelämään, jota on tarjolla vaeltajalaumoille Khumbun alueella vuosittain.
Syrjäseuduilla polut eivät aina ole ihan priimaa. Keittiö-henkilökunta etenee kokin johdolla kohti lounaspaikkaa. © Petri Kaipiainen
”Jakkivoipoluksi” nimeämääni reittiä pitkin kannetaan kesäisin 60 kilon voikuormia Khumbun alueen majataloihin. Jakkihärille itselleen tuo polku on aivan liian jyrkkä.
Khumbussa kiertelin alueen laaksojen sivupolkuja. Kävin Ama Dablamin perusleirissä, Amphu Labtsan solan juurella ja ylitin Renjo Lan 5 300 metriä korkean solan Gokyosta Thameen.
Everestin alueella on siis muitakin reittejä kuin 50 000 vuotuisen kulkijan tallaamat valtatiet. Nyt myös suomalaiset matkanjärjestäjät ovat löytäneet näitä vähemmän kuljettuja polkuja.
Kulku oli yhtä helppoa ja hauskaa kuin ennenkin. En aina ymmärrä vaeltajia, joiden matkakertomukset ovat tulvillaan tuskaa, ponnistelua ja vaivoja. Minusta se kertoo huonosta suunnittelusta ja kävelykunnosta, ei sankaruudesta.
Marras-joulukuun vaihde osoittautui ihanteelliseksi ajankohdaksi seikkailulleni: ilmat olivat kohtuullisen selkeät ja turistien määrä hiipunut siedettäväksi lokakuun ruuhkiin verrattuna. Tosin lämpötilat olivat päivälläkin sen verran vilpoisat, että ensimmäistä kertaa en käyttänyt mukana olleita shortseja ollenkaan.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/21.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti