Oliko koiran hankinta virhe

Jaa kaverilleTilaa Seura

Yhtäkkiä alkaa tuntua, että koiranpentu on varastanut elämäni. En ole koskaan kuullut ilmiöstä pentublues, ennen kuin itse kärsin siitä.

 

Hän on niin ihana, mutta… © Sanna Puhto/Otavamedia

Kun takana on runsas viikko elämää Armin kanssa, tapahtuu jotain odottamatonta.

Herään eräänä aamuna mieli pahasti maassa. Ahdistaa ja itkettää. Muutos tunnetilassa on niin jyrkkä, että tämä ei ole tavallista mielialojen vaihtelua.

Olen väsynyt jo ennen kuin pääsen sängystä ylös.

Olin etukäteen kyllä varautunut siihen, että pentu valvottaa öisin. Tiesin, että päivisin sen kanssa joutuu ravaamaan pissalla koko ajan, koska pentu ei osaa pidättää. Olin myös rullannut matot syrjään ja laittanut lattialle sanomalehtipaperia koiran sisävessaksi. Rappusiin olimme asentaneet portit ja piilottaneet sähköjohdot pienten hampaiden ulottumattomiin. Olin asennoitunut olemaan väsymättömän johdonmukainen siinä, mitä pentu saa ja ei saa tehdä.

Tähän kaikkeen olin valmistautunut ja jäänyt kesälomalle hoitamaan uutta tointani koiravauvan huoltajana.

Mutta tähän jumissa olemisen tunteeseen en ollut varautunut. Liikkuma-alani on supistunut 200 metriin. Olen vankina omassa kodissani Armin takia. Se stressaantuu hilseileväksi bussissa, itkee autossa, eikä jaksa vielä kävellä lenkkejä. Tässä vaiheessa sitä ei edes saa lenkittää kunnolla, etteivät kehittyvät nivelet vahingoitu. Sitä ei myöskään voi jättää yksikseen. Tai kai jotkut jättävät tämä ikäisen pennun, mutta minä en.

Sanomalehteä kuluu niin paljon, että joudumme käyttämään naapureidenkin lehtiä. © Sanna Puhto/Otavamedia

Kotonakaan en juuri pysty tekemään niitä kivoja asioita, joita tavallisesti teen. Puutarhan kuopiminen ei onnistu, koska pentu jyrää perennat. Joogaamisen voi unohtaa, koska se vain innostaa Armia puremaan varpaitani tai huonekaluja. Jos luen lehteä sohvalla, se repii aviisin käsistä.

Sohvalla vaanivat hurjistuneet hampaat. © Sanna Puhto/Otavamedia

En myöskään tullut ajatelleeksi, kuinka raskasta on valvoa öisin ja herätä silti aikaisin. Vielä tätä hoitovastuuta ei voi jakaa, kun teini on koulussa ja mies töissä.

Suurinta epätoivoa kuitenkin aiheuttaa tämä kaikkea pureva pikkupeto, joka hyökkäilee minunkin kimppuuni eikä kuuntele mitään. Miten sen saa ikinä opetettua tolkun koiraksi?

Armi varasti elämäni sellaisena kuin sen tunsin.

Oliko koiran hankkiminen sittenkin suuri virhe?

Onneksi tohtori Googlelle voi kirjoittaa: ”Koiranpentu ahdistaa”.

Tulokset tekevät heti selväksi, että nämä tunteet eivät ole ainutlaatuisia. Moni muukin käy tässä vaiheessa läpi samaa.

Oloni helpottuu merkittävästi, kun tilalleni löytyy nimi. Kärsin pentubluesista eli koiranpennun aiheuttamasta masennuksesta. Se on vähän kuin synnytyksen jälkeinen masennus. Tai mistä minä tiedän, kun en kärsinyt siitä.

Tämä ei ole hai vaan villikoira. © Sanna Puhto/Otavamedia

Pentubluesissa on kyse siitä, että vaikka koiranpentu on toivottu ja sen tuloon valmistauduttu, elämänmuutos on niin iso, että mieli tulee hitaasti perässä. Usein tästä kärsivät vastuuntuntoiset ja huolella valmistautuneet ihmiset, jotka kaiken lisäksi pettyvät itseensä, kun eivät ole pelkästään onnensa kukkuloilla.

No, en edellytä olevani pelkästään onneni kukkuloilla. Sellainen ei sovi arkeen, jossa herää aamulla makuuhuoneessa leijuvaan kakan hajuun ja noustessaan siivoamaan jätöksiä liukastuu pissalätäkköön.

Tämä jumissa olemisen tunne on muuta.

Iltapäivällä pötkötän sohvalla, kun alakulo iskee taas. Armi hyppää sohvalle ja käy pitkäkseen rintani päälle. Se painaa päänsä kaulalleni ja alkaa saman tien kuorsata. Kirjaimellisesti.

Olen varma, että Armi vaistosi apean mieleni ja tämä on sen tapa lohduttaa. Se nimittäin haluaa aina tavallisesti nukkua rauhassa, ilman fyysistä kontaktia, vaikka hellimisestä tykkääkin.

Nyt se hakeutuu sydämeni päälle ja antautuu uneen, täydellisen luottavaisena. Moinen rakkaudenosoitus tuntuu ihanalta ja helpottaa valtavasti.

Pentublues katoaa parissa päivässä.

Eniten sitä haihduttaa se, että opin tuntemaan vielä paremmin Armin rytmin. Se on todella kuin pikkuvauva. Umpiväsyneenä, juuri ennen nukahtamista, se on tolkuton ja villi, puree kaikkea, kuin pikkuvauva hepulissa. Muuten se on ihana ja fiksu oma itsensä, jaksaa keskittyä ja oppii asioita. Normaalissa mielentilassaan se tottelee, kun kiellän sitä puremasta tuolin jalkaa.

Vielä jonain päivänä automatkailu on kivaa. © Sanna Puhto/Otavamedia

Kun yhteistä elämää on takana pari viikkoa, huomaan konkreettisesti, että tämän vauvan kanssa kaikki vaiheet menevät nopeasti ohi. Myös yövalvominen. Yhdeksän viikon ikäisenä Armi alkaa nukkua öitään, ja niin minäkin.

Päivisin harjoittelemme pienin askelin autossa olemista, bussilla matkustamista ja kaikinpuolista maailmanvalloitusta. Olen päättänyt saada menetetyn liikkumavapauteni takaisin ja samalla tutustuttaa Armin maailmaan. Tilanne helpottaa myös siksi, kun teinin kesäloma alkaa.

Vertaistukeakin tulee pyytämättä ja yllättäen. Yhdellä kävelylenkillä vastaan tulee nainen, joka pysähtyy rapsuttamaan Armia. Nainen kertoo, että hänellä on kotona labradorinnoutaja Alma. Kun Alma oli pentu, nainen oli tulla hulluksi sen kanssa. Alma puri kokoajan, kaikkea. Nainen hankki sille feromonipannan, koska luuli Alman purevan eroahdistuksen takia.

”Mutta ei se sitä ollut. Labbikset vain ovat sellaisia. Se loppuu kyllä kokonaan, usko pois.”

Naisen sanat valavat luottamusta siihen, että tästäkin selvitään. Enää koiran hankkiminen ei tunnu virheeltä.

Mieleni on päässyt mukaan Armin tuomaan elämänmuutokseen.

 

X