Astmaatikko Irma Saari voimaantuu itsekin vertaistukea antaessaan – ”Minulle kun astmakohtaus on sellainen, jossa lähdetään lanssilla sairaalaan”

Jaa artikkeli
Irma Saari, astma
Kun Irma Saari jäi sairaus­eläkkeelle noin vuosi sitten, hän alkoi voida paljon paremmin. © Tommi Tuomi
Lapsuudesta asti sairastamansa astman vuoksi Irma Saari on ehtinyt kokea terveyskeskusten adrenaliinipiikkejä ja ambulansseja, mutta myös astmalääkkeiden kehityksen. Ja sen, kuinka toisten astmaatikkojen tuki helpottaa omaakin hengitystä.

Tämähän alkaa olla melko normaalia elämää. Näin Irma Saari, 58, on huomannut viime aikoina ajattelevansa yhä useammin.

Samalta ei tuntunut vuosi sitten. Hänen oli jäätävä silloin pitkän mietinnän jälkeen sairauseläkkeelle farmaseutin työstään. Päätös tuntui luovuttamiselta, vaikka se oli ainoa järkevä vaihtoehto. Suurin syy oli pitkälle äitynyt nivelrikko, mutta kirsikkana kakun päällä keikkui lapsesta asti sairastettu astma.

”Kun vaikkapa asiakas tuli hevostallilta apteekin tiskille, siinä eivät pleksilasitkaan auttaneet välissä. Lääkettä oli usein saatava ja nopeasti”, Irma Saari kertoo.

Pelko ei hallinnut elämää

Kun Irma oli lapsi, hän oli usein flunssassa.

”Ja flunssa äityi usein keuhkoputkentulehdukseksi.”

Anna lapselle hunajaa, ehdottivat hyvää tarkoittaneet sukulaiset Irman äidille, kun lapsen hengitys rohisi. Hunaja ei helpottanut, päinvastoin.

Pian selvisi, että Irma oli allerginen hunajalle ja monelle muullekin. Taas mentiin lääkäriin.

”Astma diagnosoitiin, kun olin neljävuotias. 1960-luvulla astmassa ei hoidettu kuin kohtauksia. Ja kun tuli paha kohtaus, lähdettiin terveyskeskukseen. Siellä toiseen olkapäähän lykättiin kortisonipiikki, toiseen adrenaliini. Siinä se.”

Vaikka Irma sairasteli paljon, hän ei silti koe, että lapsuus olisi ollut pelkkää astmaa.

”Totta kai se ärsytti, etten jaksanut tehdä samoja asioita kuin kaverit. Hengästyin jo pulkkamäessä, kun kaverit harrastivat kaikkea vauhdikasta ja ratsastivat. Minä en päässyt edes tallille. Tai kerran menin, mutta se reissu loppui lyhyeen.”

Jotkut kohtaukset olivat pelottavampia kuin toiset. Niin kuin silloin, kun lääkäri sairaalassa Irman kuullen totesi, että jos tämä lääke ei auta, en tiedä mikä auttaisi. Pelko kohtauksista ei silti hallinnut elämää. Ehkä siksi, että lapsilla on mahtava kyky elää hetkessä.

”Murrosiässä aloin kapinoida. Välttelin puhumasta astmastani ja otin lääkkeet piilossa, koulun vessassa. En olisi halunnut ajatella koko astmaa. Äiti joutui vahtimaan, että käytin lääkkeitä säännöllisesti.”

Ensin paranivat lääkkeet, sitten paheni tauti

Jatkuvasti käytettäviä astmalääkkeitä alkoi tulla markkinoille vasta 1980-luvun loppupuolella, kun Irma oli reippaasti yli parikymppinen.

”Pärjäsin vaihtelevasti. Reissut terkkariin vähenivät, kun vihdoin löytyivät hengitettävät avaavat lääkkeet. Tässä taudissa lääkkeiden kehitys on vaikuttanut taudin hallintaan oleellisesti.”

Kun Irma oli vähän alle kolmenkymmenen, hän sai tyttären. Raskaus ja imetys eivät vaikuttaneet astmaan, vain hoitavan lääkkeen annostusta piti hieman nostaa. Tauti pysyi ihan kohtuullisissa aisoissa siihen asti, kun hän oli noin nelikymppinen.

”Silloin tupsahti pahenemisvaihe, ilman mitään erityistä ulkoista syytä. Söin antibioottikuureja, käytin kortisonia ja lopulta jouduin sairaalaan. Sairaalassa minulle tehtiin kaiken maailmaan kuvauksia. Ärsytti, kun mummot vierestä pääsivät kotiin ja minä vain jäin.”

Lopulta, noin kuukauden kuluttua, Irma pääsi pois sairaalasta. Kortisonitablettiannos päätettiin pudottaa niin alas kuin vain oli mahdollista, mutta se jätettiin lopulliseen lääkearsenaaliin. Irma on syönyt kortisonia jo parikymmentä vuotta.

”Sivuoireita on ollut yllättävän vähän, luustokin on vasta äskettäin tehdyn luuston tiheysmittauksen mukaan selvinnyt ihan hyvin. Mutta totta kai kortisoni suosii läskiä lihasten sijaan.”

Irman astman hoidon pelivara löytyy juuri kortisonista, sillä hengitettäviä lääkkeitä hän ottaa päivittäin maksimiannoksen.

”Jos tulee flunssa, nostan kortisonien määrää.”

”Nyt minulla on energiaa muuhunkin kuin päivistä selviämiseen. Jaksan kuntoilla ja tsempata toisia astmaatikkoja.” © Tommi Tuomi

”Nyt minulla on energiaa muuhunkin kuin päivistä selviämiseen. Jaksan kuntoilla ja tsempata toisia astmaatikkoja.” © Tommi Tuomi

Pienikin rasitus aiheuttaa hengenahdistusta

Olen Irma, minulla on astma.

Se on lause, jonka Irma on tottunut sanomaan ääneen.

”Kun olin nuoruuteni hävennyt koko asiaa, vasta Hengitysliiton vertaistuen kautta tajusin, että astma on osa minua. Totta kai tauti edelleen ottaa välillä päähän, mutta ei pelkästään. Ainakin olen oppinut ymmärtämään erilaisuutta ja sen, etteivät kaikki sairaudet näy ulospäin. ”

Kun päivätyö jäi, Irma keskittyi vapaaehtoistöihin. Hän on mukana vetämässä vähävaraisten ruokapiiriä ja toimii Hengitysliiton vertaistukiohjaajana ja kokemustoimijana.

Tuoreille astmadiagnoosin saaneille hänen viestinsä on, että toivoa on, kunhan muistaa ottaa lääkkeensä.

”Se tunne, että voi auttaa toista, auttaa kummasti myös itseä.”

Irman astma on pahimmasta päästä.

”Kun joku sanoo, että astmakohtaus laukesi, kun otin avaavaa lääkettä, se on minulle aina hienoinen yllätys. Minulle kun astmakohtaus on sellainen, jossa lähdetään lanssilla sairaalaan.”

Nykyään Irman kohtaukset ovat onneksi lievempiä, tai ainakin erilaisia, kiitos lääketieteen kehityksen. Kun häntä yskittää ja ahdistaa, pienikin fyysinen rasitus aiheuttaa hengenahdistusta ja henkeä pitää haukkoa.

”Lyhytvaikutteinen avaava lääke auttaa nopeasti. Tarvittaessa toinen annos perään, kunnes henki taas kulkee.”

Stressiä Irma yrittää välttää, sillä silloin hengitys tihenee pinnalliseksi.

”Yöuntakin tarvitsen kahdeksan yhdeksän tuntia.”

Nyt kun eläke-elämää on lähes vuosi takana, Irma ei tunne itseään enää luovuttajaksi. Päinvastoin. Hän voi niin paljon paremmin, että suorastaan harmittelee, että sinnitteli töissä niin kauan.

”Nyt minulla on energiaa muuhunkin kuin päivistä selviämiseen. Jaksan kuntoilla ja tsempata toisia astmaatikkoja eteenpäin. Juuri vannotin vanhaa työkaveria käyttämään avaavien lääkkeiden lisäksi ylläpitävää sumutetta, kun hän valitteli oloaan. Huonoon vointiin tottuu, siitä tulee osa uutta normaalia, jos ei välillä joku käy meitä vähän tuuppimassa.”

Pelastusrenkaat

Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 11/21.

Lue myös: Asenne auttaa Eijan astmaan: ”Kun on myönteinen asenne, sairastunut jaksaa pitää itsestään parempaa huolta”

X