Isoäidin murhe lapsenlapsestaan: ”Joudun katsomaan sivusta, kun lapsi kärsii - Kauheinta on avuttomuuden tunne”

Minna: Pojanpoikani on aina ollut pullukka. Hän sairastui jo alle kouluikäisenä 1-tyypin diabetekseen. Hänelle kehittyi jo pienenä sokeririippuvuus, joka vaikeuttaa huomattavasti diabeteksen hoitoa.

Olen yrittänyt saada pojalle apua. Hänen äitinsä ei halua olla juurikaan tekemisissä kanssani. Joudun katselemaan sivusta, miten lapsenlapsi kärsii. Se surettaa minua.

Poika on nyt 15-vuotias. Hänen äitinsä on kantanut kaikki nämä vuodet kotiin karkkia ja herkkuja. Sokeriaddiktiosta ja siihen liittyvästä syömishäiriöstä on tullut valehtelun kierre. Poika käy salaa karkkikaapilla eikä uskalla kertoa siitä.

Koska insuliinit ovat äidin huostassa, pojan verensokerit saattavat välillä nousta huimiin lukemiin. Siinä on päädytty useamman kerran sairaalaan.

Katarina: Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän vanhemmat ovat vastuussa lapsen ravitsemuksesta. Ja tässä tapauksessa myös diabeteksen hoidosta.

Joskus herkuista voi tulla vanhempien rakkauden osoittamisen keino tai hyvittelemisen ja anteeksipyytämisen väline. Tai jopa keino korvata puutteellista vanhemmuutta.

Voisitko puhua pojan kanssa kahden? Pyrkiikö hän tukahduttamaan jotain tunnetta ja siksi ahmii herkkuja? Tai onko hän syönyt huonosti päivän aikana ja kaipaa nopeaa energiaa?

Mitä hän itse ajattelee syömisistään, voiko niistä puhua?

Neuvoja ruokavalion suhteen

Minna: Olen ammatiltani sairaanhoitaja. Tiedän, miten vakava sairaus hoitamaton diabetes on ja että on tärkeää, että koko perhe sitoutuu hoitoon.

Olen pyrkinyt koko lapsen eliniän puuttumaan asiaan antamalla äidille ruokavalioneuvoja. Välillä niitä on otettu vastaan, useimmiten ei.

Poikani avioliitto kesti vain viitisen vuotta. Tällä hetkellä lapsenlapseni asuu äitinsä ja nuorempien veljiensä kanssa.

Perheessä on muitakin ongelmia. Äiti on uupunut eikä jaksa huolehtia lapsistaan.

Poika soitti minulle yhtenä iltana hädissään. Hän kertoi, että äiti oli lähtenyt ja jättänyt pojat yksin kotiin. Äiti oli lyönyt poikaa ja sanonut haluavansa pojan kuolevan ennen kuin hän täyttää 18.

Katarina: Toisinaan hyvää tarkoittavia ruokavalioneuvoja voi olla vaikea ottaa vastaan, varsinkin jos ne tulevat pyytämättä. Tai niitä tulee jatkuvasti.

Äiti saattaa kokea tilanteen puuttumisena, mahdollisesti jopa painostuksena. Tällöin saattaa nousta vastustusta.

On varmasti turhauttavaa, kun apusi ei pääse perille. Kuulostaa todella siltä, että perheessä on paljon muitakin ongelmia kuin lapsenlapsesi ravitsemus. Näitä ongelmia voi olla vaikea lähteä ratkaisemaan lähipiirin suunnasta, vaikka jossain vaiheessa ulkopuolinen puuttuminen voi olla kaikille herätys − ja helpotus.

Minna: Olin järkyttynyt ja soitin äidille. Hän yritti kiemurrella tilanteesta vähättelemällä sitä. Pohdin, pitäisikö asiasta ilmoittaa lastensuojeluun. Jätin asian sikseen, koska se ei ole aiemminkaan auttanut.

Jo vuosia sitten tein pojanpoikieni silloisesta isäpuolesta lastensuojeluilmoituksen. Tuolloin vastareaktio oli, että he tekaisivat minusta samanlaisen ilmoituksen. Minulla asui tuolloin alaikäisiä lapsia. Yritän silti koko ajan rakentaa siltaa välillemme. Ymmärrän, että kolmen pojan yksinhuoltajaäiti on kovilla. Olen kehottanut häntä hakemaan kunnalta apua.

Katarina: On kunnioitettavaa, että yrität kaikesta huolimatta rakentaa siltaa välillenne. Se on parasta, mitä voit tehdä. Se on palvelus myös pojanpojallesi.

Kolmen pojan yksinhuoltajana äiti on varmasti uupunut. Olisiko hänen mahdollista saada tukea esimerkiksi perheneuvolasta, perhesosiaalityöstä tai muusta vastaavasta palvelusta?

Joskus avunpyytäminen tai sen vastaanottaminen on vaikeaa. Toisinaan sitä estää häpeä omasta tilanteesta.

Voisitko kaikesta huolimatta selvittää hänelle valmiiksi tahoja, joihin hän voisi olla yhteydessä? Erilaisista neuvontapuhelimista saa myös apua.

© MINNA ALANKO

Soitto kuraattorille

Minna: Poikien isä on myös neuvoton. Hän yrittää parhaansa, kun pojat ovat hänen luonaan. Karkkipusseja ei osteta kotiin.

Soitin hiljattain myös pojan koulukuraattorille. Ajattelin, että ehkä poika voisi jutella tilanteesta kuraattorille ja saada apua myös syömishäiriöönsä.

Äiti tuli lankoja pitkin ja ilmoitti, että minulla ei ole mitään asiaa olla yhteydessä mihinkään tahoon. Ja että he eivät tarvitse minua.

Uskon äidin pelkäävän, että lapset otetaan huostaan. Välillä ajattelen, että huostaanotto olisikin kenties paras ratkaisu.

Katarina: Olisi erittäin tärkeää, että poika saisi apua syömishäiriöön ja pääsisi myös puhumaan hänen kotitilanteestaan.

Äidin ei pitäisi kieltäytyä avusta huostaanoton pelossa. Päinvastoin.

Huostaanotto on aina huolellisesti harkittu päätös ja useimmiten vasta viimeinen vaihtoehto. Siihen on aina painavat perusteet.

Lastensuojelun mukaan tulon kautta perhe saa usein tukea ja apua heidän tilanteeseensa. Ja samalla myös vanhemmuuden voimavaroja voidaan vahvistaa.

Konkreettinen apu ja erilaiset tukikeinot olisivat nyt paikallaan paitsi äidille, myös lapsille. Sinulla on oikeus tehdä lastensuojeluilmoitus, kun olet syystäkin huolissasi pojanpoikasi hyvinvoinnista.

Minna: Tyttäreni kertoi minulle pojan Facebook-päivityksestä. Siinä hän oli kertonut, että äiti oli ostanut kaksi laatikkoa kaljaa, jota poika nyt joi äitinsä kanssa.

Tytär oli soittanut äidille. Ja kysynyt, onko tämä ihan hullu, kun antaa diabeetikolle kaljaa?

Toisena iltana poika oli tuotu isänsä luokse juovuksissa. Hän oli ollut kaverinsa luona ryyppäämässä ja vetämässä nuuskaa. Isä oli mitannut pojan sokerit ja heittänyt nuuskapurkin roskiin.
Olen hädissäni. En tiedä, mistä saisin apua. Tilanne on riistäytynyt käsistä.

Olen sitä mieltä, että lapsi tarvitsisi keskusteluapua. Samoin äiti ja miksei mummikin?

Katarina: 15-vuotiaan ei kuulu juoda kaljaa äidin kanssa. Alkoholin välittäminen alaikäiselle on paitsi laitonta myös edesvastuutonta.

Itsensä juominen juovuksiin asti saattaa kieliä – syömishäiriön ohella – suurista ongelmista pojan elämässä.

Olet ymmärrettävästi hädissäsi, sillä tilanne on karannut käsistä. Kuulostaa siltä, että sekä poika että äiti kaipaisivat kipeästi ainakin keskusteluapua, todennäköisesti myös muuta apua. Ja myös mummi tarvitsee tukea ja apua tässä vaikeassa tilanteessa.

Sokeririippuvuus

Minna: Pojat käyvät välillä luonani. Yritän keskustella molempien kanssa heidän tilanteestaan ja syömisasioista. Se helpottaa myös minua.

Diabeetikkopoika kertoo avoimesti kotioloistaan. Nuoremmalta pojalta ei saa juuri sanaa suusta.

Kun sokeririippuvainen poika on meillä, hän käy läpi kaikki ruokakaappini. Kysynkin häneltä, että mitä sinä etsit. Hän on vähän kuin alkoholisti, joka etsii viinapulloja.

Aika ajoin pojanpoikani joutuu korkeiden verensokereiden vuoksi sairaalaan. Yhteen aikaan hän kävi keskussairaalassa insuliinihoidossa parin kuukauden välein.

Äiti soittaa minulle yleensä vain silloin. Hän olettaa, että käyn viihdyttämässä poikaa sairaalassa, koska hän itse asuu toisella paikkakunnalla. Silloin jopa minä kelpaan seuraksi.

Katarina: On hienoa, että lapsenlapsesi kertoo sinulle avoimesti kotioloistaan. Se kertoo luottamuksesta.

Muista korostaa nuorelle sitä, ettei hän ole ongelmiensa kanssa yksin. Sinä olet hänen tukenaan. Kun puhutte syömisasioista, tarjoa nuorelle tietoa, mutta muista olla vahingossa tuputtamatta tai paasaamatta.

Esimerkiksi älä puhu painotavoitteista, laihduttamisesta, syömisen vähentämisestä tai ruoan rajoittamisesta. Yritä mieluummin saada poika kiinnostumaan terveellisen syömisen hyödyistä.

Ruokavaliomuutokset tulisi tehdä terveellisyys eikä paino edellä. Muista huomata ja poimia pojan pienimmätkin onnistumiset.

© MINNA ALANKO

Avuttomuuden tunne

Minna: Käteni ovat sidotut. En pääse koskaan auttamaan lasta siten, kuten haluaisin. Kauheinta on avuttomuuden tunne.

Olen kuitenkin oppinut sen, että en pysty hallitsemaan elämää. Ymmärrän nyt paljon paremmin ihmisiä, jotka käyttäytyvät poikkeavasti. Osaan myös erottaa, että vaikka ihminen on sairas, hän ei välttämättä ole paha.

En ole koskaan ajatellut, että lapsenlapsieni äiti olisi huono äiti. Enemmänkin kyse on siitä, että hänellä on omia ongelmia, joihin hän tarvitsisi apua.

Tiedostan, että kun ihminen rämpii suossa, jonkun on pantava peli poikki. Mutta kuka? Olenko se minä vai joku muu?

Katarina: Avuttomuus, hätä ja huoli ovat ymmärrettäviä tunteita. Tuntuu kurjalta katsoa sivusta, kun oman lapsenlapsen terveys ja kotiolot ovat luisuneet sivuraiteille.

Kuulostaa kuitenkin siltä, että olet todella yrittänyt tehdä kaikkesi. Voit mummina viheltää pelin poikki ja hakea perheelle apua. Se on isoäidin välittämistä lujimmillaan.

Voisiko äidin kanssa käydä vielä keskustelun, jossa kerrot, että aiot hakea heille apua? Ja haluaisiko äiti olla itse siinä mukana?

Joskus ulkopuolista puuttumista tarvitaan, jotta ongelmatilanne raukeaa ja ongelmien vyyhti lähtee selviämään. Se on todennäköisesti lopulta helpotus kaikille, ennen kaikkea sinulle.

Toivon sinulle voimia ja jaksamista haastavaan tilanteeseen.

Asiantuntijana psykologi Katarina Meskanen.

Artikkeli on julkaistu Kotilääkärissä 11/18.