Potilasvahinko rutiinileikkauksessa muutti Anneli Kurkelan elämän: ”Tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta, että joutuu itse taistelemaan omista oikeuksistaan”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Anneli Kurkelan elämään potilasvahinko toi hyvääkin
Anneli Kurkela menetti potilasvahingon myötä työkykynsä, mutta on löytänyt uuden intohimon kirjoittamisesta. Hän iloitsee siitä, että järkyttävä kokemus toi elämään myös jotain hyvää. © Susanna Chazalmartin
Ruuhkavuosia elävä Anneli Kurkela meni 20 vuotta sitten leikkaukseen, jonka piti olla rutiinitoimenpide. Hän kärsii sen seurauksista vielä tänäkin päivänä.

Syksyllä 2000 Anneli Kurkelan, 42, kohdusta löytyi myooma, joka täytyi poistaa. Kurkela sai tietää, että rutiinileikkaus tehtäisiin tähystyksellä ja sairaalaan täytyisi jäädä yöksi. Perhepäivähoitajan työstä hän saisi viikon sairausloman.

Leikkausaamuna Kurkela antoi lapsille rahaa herkkujen ostoon. Äiti olisi sitten huomenna takaisin kotona. Kun muu perhe lähti kouluun ja töihin, Kurkela lähti sairaalaan leikkausvalmisteluihin. Hän oli tyytyväinen kuullessaan, että pääsisi saliin ensimmäisenä. Mitä nopeammin, sen parempi, hän ajatteli.

Hän sai vahvan esilääkityksen ja nukahti nopeasti.

Kun Kurkela heräsi nukutuksestaan, oli jo aamu. Hän seurasi kuin ulkopuolisena, kun hoitajat kävivät hänen huoneessaan, juttelivat ja tekivät toimenpiteitään. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli nukkunut, eikä heti ymmärtänyt, miksi olo oli niin vaikea. Ympärillä oli letkuja ja piuhoja, jotka estivät häntä liikkumasta. Mutta oli myös kalvava tunne, joka ei jättänyt rauhaan hetkeksikään.

Kipu. Se jäyti koko kehoa ja sai varomaan jokaista liikettä.

Anneli Kurkela aavisti, ettei kaikki ollut niin kuin piti.

Kohtalokas vahinko

Kun tapahtuu jotain täysin odottamatonta ja kauheaa, ihminen usein lamaantuu. Mielellä menee aikansa sisäistää tapahtunut ja ymmärtää, miten tilanteeseen täytyisi reagoida.

Kurkela ei ollut aiemmin juuri sairastellut, saati ollut sairaalassa. Koko sairaalamaailma tuntui hänestä oudolta, eikä hän tiennyt miten sairaaloissa toimitaan, minkälaiseen hoitoon hänellä oli oikeus ja mitä hänen kuului saada tietää tapahtuneesta.

Kilttinä ihmisenä hän vain makasi ja odotti, että joku auttaisi.

Palaset alkoivat loksahdella pikkuhiljaa paikoilleen, kun Kurkela sai kuulla, että leikkauksessa oli tapahtunut onnettomuus.

”Suuri suoni oli revennyt ja lisäapua odottaessa suonta oli jouduttu puristamaan voimakkaasti luuta vasten. Minut oli elvytetty kahdesti tunneiksi venyneen leikkauksen aikana. Oli kuulemma suoranainen ihme, että olin edelleen elossa”, Anneli Kurkela kertaa nyt, 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Tieto onnettomuudesta ja kuoleman porteilla käymisestä tuntui pitkään niin käsittämättömältä, ettei hän pystynyt sisäistämään sitä.

”Oloni oli epätoivoinen. Olin yhtäkkiä täysin muiden armoilla. Mietin, miten ihmeessä selviäisin koskaan yksin kotona.”

Pahinta oli jatkuva kipu, jota kukaan sairaalassa ei tuntunut ottavan vakavasti. Kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan miten Kurkela voi.

Hoitovirheen seuraukset syynä kivuille

Anneli Kurkela muistelee 20 vuoden takaista painajaistaan kotonaan punaisessa hirsimökissä Rovaniemen pohjoispuolella. Hän liikkuu varovasti ja suojaa samalla oikeaa jalkaa kylmältä viimalta. Jalka on vihoitellut leikkauk­sesta asti, vaikka Kurkela on syönyt lääkkeitä ja käynyt tunnollisesti fysioterapiassa.

Ensimmäisten viikkojen aikana leikkauksen jälkeen Kurkela yritti esittää ulospäin reipasta. Hän moitti itseään, kun ei pystynyt tekemään asioita kuin ennen. Yksin ollessaan hän itki ja pelkäsi kuollakseen. Sitä, että joku tunkeutuisi kotiin eikä hän pystyisi pakenemaan. Että suihkussa ollessa joku kävisi kimppuun.

Kun Kurkela öisin heräsi kipuun, hän laski epätoivoisena, kuinka monta tuntia lääkkeen ottamisesta oli. Pahimmissa tuskissa hän mietti, pitäisikö mennä takaisin sairaalaan.

Aina aamu kuitenkin tuli.

Suurena apuna Kurkelalla oli oma koira, joka pysyi uskollisesti rinnalla.

”Ihmiset ihmettelivät, miten uskalsin ottaa koiran hihnassa ulos, kun kävelyni oli niin vaikeaa. Koira ei kuitenkaan koskaan vetänyt, eikä ryntäillyt mihinkään. Se otti muutaman askeleen ja pysähtyi, katsoi minua, ja jatkoi vasta kun etenin.”

Syy kipuihin selvisi seitsemän viikkoa leikkauksen jälkeen. Tutkimuksissa kävi ilmi, että leikkauksen aikana tehdyn hoitovirheen seurauksena useita hermoja oli katkennut. Voimakkaat kivut selässä ja jalassa, sekä tuntopuutokset, johtuivat siitä. Oli kyseessä potilasvahinko.

Hoitovirheen ja hermovaurion myöntäminen oli tärkeä etappi, sillä sen jälkeen kivut alettiin ottaa todesta ja hän alkoi saada apua. Oli helpottavaa, vaikkakin pelottavaa, saada konkreettinen selitys kivuille.

”Olin siihen asti ajatellut, että tunsin jotenkin väärin. Ettei minulla oikeasti voinut olla niin hankalaa, kun eivät lääkäritkään uskoneet siihen.”

Anneli Kurkela pääsi fysioterapiaan ja sai asianmukaisen lääkityksen. Lääkäri sanoi, että hermoilla kesti puoli vuotta korjata itsensä.

”Sen ajan kyllä jotenkin kestäisin”, hän ajatteli.

Sitä hän ei vielä tuossa vaiheessa tiennyt, kuinka pitkä tie hänellä olisi kuljettavanaan.

Uusi shokki – ”Tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta, että joutuu itse taistelemaan omista oikeuksistaan”

Potilaalla on ainakin teoriassa Suomessa hyvä oikeusturva. Potilasvahingosta on lain mukaan saatava korvaus, joka kattaa vahingosta aiheutuneet ylimääräiset kulut ja ansionmenetykset.

Anneli Kurkela sai kuitenkin pian huomata, ettei mitään tapahdu ilman omaa aktiivisuutta. Tuntui, että asiat kerrotaan vasta, kun niitä osaa kysyä oikealta ihmiseltä.

”Kun on jo valmiiksi kipeä ja uupunut, tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta, että joutuu itse taistelemaan omista oikeuksistaan. Niin siinä kuitenkin kävi.”

Kurkela sai ensimmäisen korvauksensa – summan, joka kattoi kulut hädin tuskin – kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen. Siihen asti hän joutui maksamaan itse lääkkeensä ja lääkäri­käyntinsä pienestä sairauspäivärahastaan. Henkilökohtaista avustajaa tai muuta kotiapua hän ei saanut, vaikka olisi tarvinnut. Se suututti.

Kuntoutuksessa alkoi kuitenkin tulla edistysaskelia. Pienet asiat, kuten kirjastoon pääsy omin voimin, tuntuivat suurilta saavutuksilta. Toisaalta kuntoutus paljasti aina vain uusia toimintarajoitteita. Usein Kurkela tuli fysioterapiasta kotiin itkien.

Kun onnettomuudesta oli kulunut puoli vuotta, kivut olivat odotuksista huolimatta entisellään. Kipulääkäri myönsi, etteivät ne tulisi ehkä koskaan lähtemäänkään. Se oli shokki.

”Matto vedettiin jälleen jalkojen alta. Toisaalta oli hyvä, ettei tuomiota annettu heti leikkauksen jälkeen. Silloin en olisi ehkä kestänyt sitä.”

Tässä vaiheessa oli päätettävä, sopeutuuko tilanteeseen vai käpertyykö itseensä. Kurkela päätti sopeutua.

”Minulla oli perhe. Ei ollut vaihtoehtoja.”

Kurkela uskoo, että hänen elämänsä merkitys on lastenlapsissa – siinä, että hän pystyy tarjoamaan heille jakamatonta huomiota ja paikan mihin tulla. Elämässä ei tarvita erityisiä saavutuksia, tavalliset hetket ovat ihan hyviä.

Kurkela uskoo, että hänen elämänsä merkitys on lastenlapsissa – siinä, että hän pystyy tarjoamaan heille jakamatonta huomiota ja paikan mihin tulla. Elämässä ei tarvita erityisiä saavutuksia, tavalliset hetket ovat ihan hyviä. © Susanna Chazalmartin

Rohkeus pitää puoliaan

Oma, punainen hirsimökki veden äärellä oli ollut pitkään Anneli Kurkelan unelma. Se kirkastui hänelle viimeistään terapiassa, jossa hän oli alkanut käydä säännöllisesti onnettomuuden jälkeen. Kun terapeutti kysyi häneltä mikä esti toteuttamasta unelmaa, Kurkela ymmärsi, ettei oikeastaan mikään. Puoliso ei jakanut unelmaa hänen kanssaan, mutta hän voisi toteuttaa sen myös yksin.

Niin hän tekikin. Viisi vuotta leikkauksesta Kurkela kantoi tavaransa tänne, vanhan kotitalonsa pihapiiriin rakennettuun unelmiensa mökkiin ja tunsi tulleensa kotiin.

Se, että Kurkela uskalsi toteuttaa haaveensa mökistä yksin, antoi hänelle valtavasti voimaa.

”Olin ollut leikkauksen jälkeen enemmän ja vähemmän masennuksen syövereissä, mutta täällä aloin tuntea oloni hyväksi. Sain vahvistuksen siitä, että pystyn vaikuttamaan omaan elämääni.”

Rohkeus pitää puolensa ja tehdä omia valintoja on Kurkelan mukaan onnettomuuden ansiota.

”Jos haluaa löytää hyviä puolia siitä kamalasta tapahtumasta, niin ehkä se on sitten tämä. Elämä ei mennyt, kuten olin suunnitellut, mutta siitä tuli onneksi hyvä näinkin.”

Mökki on nyt Anneli Kurkelan koti. Täällä on hänen turvasatamansa, jossa mikään ei pelota. Kurkela ei kyllästy katselemaan vieressä virtaavaa Ounasjokea. Hän lämmittää joen rannassa sijaitsevan puusaunan harva se päivä ja pulahtaa jokeen uimaan niin pitkään kuin ilmat sallivat.

Täällä on myös lastenlasten mukava vierailla.

Lapset ovat aina olleet Kurkelalle tärkeintä elämässä.

Yksi suurimmista suruista onnettomuuden suhteen oli se, että lääkäri oli tehnyt jostain syystä ratkaisun poistaa myös Kurkelan kohtu ja munasarja. Se vei Kurkelalta haaveen iltatähdestä.

”Olisi ollut helpompi hyväksyä asia, jos virhe olisi tunnustettu ja sitä olisi pahoiteltu. Tämän asian kanssa olen kuitenkin joutunut elämään. Elämäni meni näin.”

Toinen vahinko

Onnettomuuden jälkeen Kurkela purki pahaa oloa ja hämmennystään kirjoittamalla. Viime syksynä ilmestyi hänen ensimmäinen romaaninsa Vahinko (Warelia). Siinä Kurkela kirjoittaa ulkopuolisen kertojan roolissa tapahtumat auki.

Nyt, kun kirja on vihdoin valmis, Kurkelasta tuntuu, kuin kaikki siinä oleva olisi tapahtunut jollekin toiselle. Hän kokee olevansa vapaa.

”Ajattelen niin, että minunkin elämälläni on oltava joku merkitys, kun olen saanut jatkaa täällä. Minun ei tarvitse enää pelätä mitään.”

”Pitkään ajattelin, että on tapahtunut vääryys ja etsin syyllisiä, mutta en enää. Olen hyväksynyt sen, mikä elämässäni on tapahtunut.”

Kirjoitusprosessin aikana Kurkela oivalsi myös, että leikkauksessa tapahtunut vahinko oli jo toinen, joka häntä oli kohdannut. Ensimmäinen oli hänen oma syntymänsä. Kurkela oli käynyt läpi vanhempiensa kirjeenvaihtoa ja saanut tietää, että oli ollut ei-toivottu lapsi.

Aikansa asiaa työstettyään Kurkela hyväksyi, että lopulta kahdesta vahingosta selviytyminen on tuonut hänen elämäänsä enemmän hyvää kuin huonoa.

”Ajattelen niin, että minunkin elämälläni on oltava joku merkitys, kun olen saanut jatkaa täällä. Minun ei tarvitse enää pelätä mitään. Aina tulee uusi aamu ja se on vähän parempi kuin edellinen.”

Lue myös: Ethän tee tätä virhettä, kun haet korvausta potilasvahingosta – Martti, 62: ”Jos olisin tämän tiennyt, en olisi valittanut”

X