Keuhkoahtaumatauti ei vienyt Liisan elämänhalua: ”Kiinnostavat elokuvat, musiikki ja kirjat vievät minut muihin maailmoihin”
Liisa Santti sairastaa vaikeaa keuhkoahtaumatautia. Elämän hyvät asiat ja tukiverkko antavat hänelle voimia korona-aikanakin.
Liisa Santti saa voimia ja elämäniloa läheisistä ihmissuhteista, musiikista, kirjoista ja elokuvista. Kuva: Suvi Elo
Turkulainen Liisa Santti, 77, vietti kevättä miehensä kanssa Pyhärannassa, pariskunnan kakkoskodissa. Turussa koronavirusta on enemmän, ja maalla on kiva tarkkailla kevättä. Liisalla oli todettu keuhkoahtaumatauti ja hän kuului koronan riskiryhmään.
Tupakointi jäi vuosikymmenien jälkeen
”Muistan, että pelästyin kantaessani 25 vuotta sitten ensimmäistä lapsenlastani ylös portaita, kun en jaksanut viedä häntä ylös asti, ja minun oli pakko pysähtyä porrastasanteelle. Ajattelin, että nyt ei ole kaikki kunnossa.
Tupakoin vuosikymmenet; nuorena tyttönä se oli niin kivaa ja aikuista. Silloin ei puhuttu tupakan vaaroista, sanottiin vain, että on rumaa, kun tytöt tupakoivat. Jäin kiikkiin nopeasti.
Tupakointi jäi melkein kertaheitolla sen jälkeen, kun perheemme nuorin lapsi kuoli 16-vuotiaana vuonna 1996. Hän oli lyhytkasvuinen, ja tähän poikkeavuuteen liittyy usein monia ongelmia. Poikamme kuolinsyy liittyi hermostoon. Hän eli lyhyen mutta iloisen ja hyvän elämän. Hän oli useasti pyytänyt minua jättämään tupakoinnin. Tottelin häntä syksyllä 1996, mutta sitä hän ei saanut nähdä.”
Keuhkolääkärin diagnoosi – keuhkoahtaumatauti
”Mieheni on saanut lääkärikoulutuksen, ja hän patisti minut hoitoon ajoissa. Olin töissä virkanaisena Turun yliopistossa, ja olin etuoikeutettu: pääsin helposti hoitoon keuhkolääkärille. Sain keuhkoahtaumatauti-diagnoosin.
Aluksi minulla oli lääkitys, enkä tarvinnut laitehoitoa. Sillä tavoin pärjäsin aika pitkään, mutta keuhkoahtaumatauti eteni vähitellen. Arjessa en ajatellut sairauttani, vaan olen halunnut keskittyä muihin asioihin.
Olen yrittänyt olla puhumatta taudistani muiden kuin mieheni kanssa, sillä en halua rasittaa neljää lastamme tai lastenlapsiamme. Totta kai keuhkoahtaumatauti silti täyttää elämääni, niin kuin suurella osalla ikäisistäni.”
Happirikastin ja kaksoispaineventilaattori hengityksen tueksi
”Sairauden edetessä lääkkeiden määrä on lisääntynyt, ja kuuden viime vuoden sisällä olen joutunut ottamaan käyttöön hengityksen tueksi happirikastimen ja kaksoispaineventilaattorin.
Kaksoispaineventilaattori tukee sekä sisään- että uloshengitystä, ja laitteeseen kuuluu maski ja letkuja. Inhoan laitetta, koska sen käyttö on tarkkaa ja vaivalloista, mutta käytän sitä öisin, koska niin täytyy tehdä. Kääntyilen nukkuessani, ja aamuöisin herään siihen, ettei maski ole pysynyt paikoillaan.
Vihaan salaa laitteen letkuja, ja joskus tekisi mieli katkoa ne kaikki.
Happirikastinta happiviiksineen käytän esimerkiksi silittäessäni. Muuten käyttö tahtoo jäädä, sillä olen temperamentiltani nopea, ja ryntään herkästi jonnekin; unohdan letkut ja sotkeudun niihin. Kamppailen yhä vastaan näiden laitteiden kanssa, vaikka yritänkin totella.”
”Kenkkua on nyt lähinnä se, ettei voi tavata ketään”
”Ihminen on kokonaisuus, ja moni asia vaikuttaa vointiini. Kiinnostavat elokuvat, musiikki ja kirjat vievät minut muihin maailmoihin, joissa ei ole sairautta.
Sairauteni ei ole vienyt minulta mitään olennaista, koska en ole ikinä ollut himoliikkuja.
Elämä on vaateliasta ja mutkikasta, mutta siinä on myös paljon kivoja asioita, joita keuhkosairaus ei pääse sotkemaan.
Keuhkoahtaumatautiani ei huomaa kukaan, kun istun, mutta jos tulen paikalle niin, että minua odotetaan, kaikki huomaavat sen. Minun on nykyisin vaikea ottaa edes 15–20 askelta ilman että täytyy istahtaa. Rasituksen vaikutus on dramaattinen.
Nyt korona-aikana tilaamme ruokaostokset kaupan parkkipaikalle. Apteekkitavaratkin tilaamme puhelimitse, ja mieheni hakee ne. Minulla on hyvä mies, joka passaa minua laitteideni kanssa ja hoitaa asiointeja, ja naapuritkin tarjoavat apua. Kenkkua on nyt lähinnä se, ettei voi tavata ketään.
Olen sopinut lääkärin kanssa, että minua ei laiteta hengityskoneeseen. Kehossani ei olisi enää voimavaroja toipumiseen. En pelkää kuolemaa, pelkään vain kuolemista, kuten emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen viisaasti sanoi.
Toivon, ettei koronavirus löydä luoksemme.”
Lue myös: Tiinan heikko kunto ei johtunutkaan ylipainosta – Hengästymisen syyksi paljastuikin astma
Tiina Sandberg kertoo, että hänen kuntonsa heikkeneminen alkoi vähitellen toisen raskauden jälkeen kuusi vuotta sitten. Olotila tuli niin hitaasti, että hän ehti tottua siihen. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA