Keskivaikea masennus toi mukanaan hyvääkin – Tarja ei enää suorita: ”Otan elämän nykyään rennommin”
Tarja Vesanko-Riikonen oli suorittaja, kunnes ei pystynyt enää muuhun kuin nukkumaan. Keskivaikea masennus oli pahimmillaan viiltävää kipua ja itkua. Parhaimmillaan se on opettanut, että rennompikin elämä kantaa.
Keskivaikea masennus toi Tarja Vesanko-Riikosen elämään hyvääkin. Hän on oppinut ottamaan elämän rennommin. ”Saan vain olla, jos siltä tuntuu.”
Mikä on etten palaudu, pohdiskeli Tarja Vesanko-Riikonen, 64, kymmenen vuotta sitten.
Oli alkusyksy, ja hän oli juuri palannut töihin pitkältä kesälomalta miehensä kanssa.
Loma oli ollut rento ja mukava. Aikuiset lapset elivät jo omillaan, pahimmat ruuhkavuodet olivat taakse jäänyttä elämää. Silti Tarja tunsi olevansa heti ensi työpäivistä lähtien rättiväsynyt.
Samana syksynä hän sai kutsun työterveydestä määrävuosina tehtävään työkyvyn arviointiin. Tarja työskenteli IT-alalla asiantuntijatehtävissä.
”Menin ja täytin paperit niin rehellisesti kuin pystyin, liiemmin pohtimatta.”
”Olet tainnut ylittää rajan jo ajat sitten”
Tulokset olivat sen verran hälyttävät, että hänelle annettiin saman tien aika työpsykologilta. Psykologi katseli Tarjan vastauksia tovin ja kysyi sitten, että miten Tarja osaisi panna pelin poikki, kun jaksamisen raja ylittyisi.
”Vastasin, että kyllä minä varmasti sellaisen huomaan, johon psykologi totesi, että kuule, olet tainnut ylittää sen rajan jo ajat sitten. Se pysäytti. Kun joku antoi minulle luvan olla väsynyt, ymmärsin, että ei hemmetti, minähän ryömin tätä elämääni läpi.”
”Yksi päivä kuuntelin kaksi tuntia äänikirjaa ja askartelin. Se tuntui mahtavalta.” Susa Junnola
Kiltin tytön diagnoosiksi keskivaikea masennus
Tarja jäi sairauslomalle. Hän meni kirjaimellisesti nukkumaan.
”Nukuin kolme kuukautta. Nukuin päivät ja katkeamattomat yöunet päälle. Sain diagnoosiksi burn outin, mutta jossain vaiheessa se muuttui ja olikin keskivaikea masennus.”
Tarjalle määrättiin mielialalääkkeitä, ja hän kävi työpaikan kautta ryhmäterapiassa sekä määräajoin psykiatrilla. Ryhmäterapiaan osallistuvilla oli kaikilla taustalla työuupumus.
”Työskentelin päällikkötasolla, ja työni oli henkisesti uuvuttavaa. Tajusin vasta sairauslomalla, että olin ollut jo pitkään osaamiseni äärirajoilla. Työkieli oli vuosien varrella muuttunut englanniksi. Kun englantini oli alun pitäen ollut välttävää, jouduin jatkuvasti tsemppaamaan sen kanssa. Lisäksi piti opetella kaikkea muuta koko ajan.”
Kiltti tyttö. Tarja tiesi pienestä saakka olevansa sellainen. Hän suoritti koulun, opiskelut, työn ja perhe-elämän niin kuin piti. Kotona kaikki oli tiptop, mikään ei saanut repsottaa.
”Koira ei tuomitse, vaikka lenkki olisi uupuuneena päivänä vähän lyhyempi.” Susa Junnola
”Hiljalleen, vuoden kestäneessä terapiassa, koko kuva itsestäni alkoi aueta minulle. Olen ollut koko elämäni ankara niin itselleni kuin muillekin, vaadin kaikilta aika paljon. Keskivaikea masennus juonsi juurensa jo lapsuudesta ja siitä roolista, johon olin kasvanut.”
Pitkän sairausloman jälkeen Tarja palasi töihin. Ensin hän teki työkokeilussa kevennettyä työpäivää, kunnes hänen ensimmäisen kesäloman jälkeen hänen piti palata täyspäiväiseksi.
”Totesin heti loman jälkeen, ettei se toiminut. En enää jaksanut. Meillä oli töissä siihen aikaan jatkuvasti yt-neuvotteluita, ja niin kävin pyytämässä, että minut sanottaisiin irti.”
Tarjan pyyntöön suostuttiin hetken harkinnan jälkeen.
”Pääsin minimaaliseen eläkeputkeen, sillä täytin 500 työttömyyspäivän aikana 58.”
Masennus osa elämää
Poissa työelämästä Tarja on ollut nyt yli seitsemän vuotta. Masentunut hän on ollut sitäkin kauemmin. Hän on oivaltanut, että se on osa häntä ja hänen elämäänsä.
”Masennus asettaa elämiselle rajoituksia. Ennen olin ystäväpiirissäni aktiivinen toimija, olin se, joka tsemppasi muut mukaan teatteriin ja konsertteihin. Nyt odotan, että joku muu soittaisi, mutta sitä ei ikävä kyllä tapahdu.”
Keskivaikea masennus harvensi myös Tarjan kaveripiiriä roimasti.
”Joillekin on liian raskasta, ettei aina kuulu hyvää.”
Mutta on ystäviäkin, niitä, jotka ovat kokeneet jotain samaa ja joiden kanssa asiasta voi vitsailla ja naureskella, että ”onkohan lääkkeet otettu”.
”Joskus ihmiset ovat hämmästelleet, kun olen kertonut masennuksestani. Että eihän noin iloinen ihminen voi olla masentunut. Voi. Olen oppinut nauramaan myös elämäni surkeudelle.”
”Mieheni, lapseni ja lapsenlapseni ovat peruskallioni.” Susa Junnola
Lupa vain olla
Masennuslääkkeitä Tarja uskoo syövänsä lopun elämäänsä.
”Olen kerran yrittänyt päästä niistä eroon.”
Vähentäminen tehtiin portaittain oikein oppikirjojen mukaan, mutta lopputulos oli Tarjan mukaan katastrofi.
”En edes itse huomannut, kuinka piikikäs ja ilkeä minusta tuli. Olimme veneilemässä miehen kanssa. Kaiken piti olla mukavaa, kun mies yhtäkkiä uupuneena totesi, että hänkin on vain ihminen, ei hän kaikkea jaksa. Kun minulla on paha olo, näen mustaa kaikissa muissakin.”
Musta on väri, joka peittää Tarjan mielestä masentuneen elämän huonoina kausina.
”Kun elämä oli ihan mustaa, masennus tuntui fyysisenä kipuna. Ahdisti niin paljon, että se sattui enkä voinut muuta kuin itkeä.”
Enää Tarja ei ole vuosiin lamaantunut täysin, mutta hän itkee herkästi.
”En lamaannu, mutta väsyn. Nukun yhdeksän tuntia yössä ja päälle usein päiväunet. Olen oppinut, että jos teen yhtenä päivänä enemmän, seuraavan lepään.”
Masennus on louhinut jaksamisen lisäksi myös muistia ja keskittymiskykyä. Tarjan on merkittävä puhelimen kalenteriin kaikki tekemiset, muuten ne voivat heti unohtua päästä.
Ennen Tarja luki paljon, enää hän ei jaksa välttämättä keskittyä. Onneksi nykyään on äänikirjat, joita hän kuuntelee.
”Olin juuri viikon yksin mökillä ja makasin siellä hämärän hyssyssä sohvalla ja kuuntelin.”
Entisen Tarjan elämässä ei olisi tullut kuuloonkaan makailu sohvalla keskellä päivää. Syyllisyys tekemättömistä töistä tai verhon takaa pilkistävä aurinko olisivat pakottaneet jalkeille.
”Masentumisen hyviä puolia on ollut se, että nykyään otan elämän rennommin. Aiemmin olin aikamoinen nippastippa ja kontrolloija. Nykyään olen laskenut rimaa reippaasti. Kaiken ei tarvitse olla aina hanskassani. Saan vain olla, jos siltä tuntuu.”
Keskivaikea masennus on tuonut mukanaan hyviäkin asioita elämään: ”Koiran myötä olen tutustunut kävelylenkeillä uusiin ihmisiin.” Susa Junnola
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti