Päivin vaikea masennus vaikutti toivottomalta, kunnes yksi yllättävä kysymys auttoi tekemään täyskäännöksen

Jaa artikkeli
vaikea masennus piinasi vuosia
Päivi Rissasen suurin toive oli aivan tavallinen elämä. © Sampo Korhonen
Päivi Rissanen sairastui uupumukseen, vaikeaan masennukseen ja ahdistukseen. Hänet oli jo luokiteltu toivottomaksi, kun kierre pysähtyi yllättävään kysymykseen.

Elämäni oli kuin päättymätön painajainen. Ammattilaisetkaan eivät oikein tienneet, mikä minua vaivasi. Takana oli yli neljäkymmentä osastojaksoa, pakkohoitoja, eristystä, lepositeitä. Olin ollut kroonikko-osastolla yhtäjaksoisesti yli vuoden. Halusin oikeastaan vain kuolla.

Ajatteluni mullisti kysymys, joka sisälsi vaihtoehdon: haluatko? Yhtäkkiä tajusin, että voisin valita myös toisin. Hoitajani kertoi, että minun ei tarvitsisi tehdä sitä yksin: jos ottaisin avun vastaan, hän kulkisi rinnallani. Ratkaisut olivat minussa itsessäni; hän auttaisi minua löytämään ne.

Sain tehtäväkseni pohtia, mitä pitäisi tehdä, jotta elämäni menisi oikein huonosti. Sitä kautta alkoi hahmottua, mitä voisin tehdä toisin, kun masentaa ja ahdistaa.

Mietin voimavarojani ja toiveitani. Kokosin tehtävät kansioon, jonka nimeksi tuli Super-Päivin käyttöohje. Muutos tapahtui hitaasti, ja se vaati hirveästi työtä.

Minulle oli ehdotettu toimintaterapiaksi papiljottien pakkaamista. Jokin minussa vastusti ajatusta. Keksin idean: voisin sen sijaan alkaa tehdä lisensiaattityötä omista kokemuksistani potilaana. Jos voisin yhdistää teoriaa ja kokemuksiani, voisin auttaa muita ymmärtämään, millaista on sairastaa ja toipua. Silloin kaikki kokemani saisi uuden merkityksen.

Vaikea masennus selätetty – ”Muistan ajan, jolloin saavuttamattomin unelmani oli juuri tämä”

Mutta kun menin esittelemään ideaani yliopistolle, tekstini tyrmättiin. Minua yritettiin estää opiskelemasta ja neuvottiin kirjoittamaan runoja tai päiväkirjaa. Surin hylkäävää päätöstä aikani, sitten päätin jatkaa yrittämistä. Kun toipuminen edistyi, tekstikin alkoi parantua, ja vihdoin opiskeluani alettiin tukea.

Lisensiaattityöni valmistui vuonna 2005 ja väitöskirjani ”Toivoton tapaus?” 2015. Tutkimuksesta tuli keinoni kuntoutua: se auttoi minua rakentamaan itselleni uuden identiteetin, ottamaan tarinani ohjat omiin käsiini.

En olisi selvinnyt tästä yksin; sain rinnalleni ihmisiä, jotka näkivät minut sairaudestani huolimatta. Ehkä tarinani voisi muistuttaa siitä, että kukaan ei ole vain diagnoosi eikä sairaus.

Ihminen on yhtä arvokas, olipa hän terve tai lepositeissä. Ja täydellisen ja totaalisen toivottomuuden keskelläkin on mahdollisuus parempaan. Kukaan ei enää uskonut minun toipuvan. Nyt olen ollut jo pitkään työelämässä, ja teen toista väitöskirjaani.

Ennen luulin, että toipuminen tarkoittaisi elämän muuttumista helpoksi ja kivaksi. Mutta eihän elämä ole sellaista! Välillä olen väsynyt ja stressaantunut, on kurjaa ja vai­keaa.

Mutta jos minulta kysytään, mistä unelmoin nyt, niin totean, että elän unelmaani. Muistan ajan, jolloin saavuttamattomin unelmani oli juuri tämä. Ihan tavallinen elämä.”

Juttu julkaistu ensi kerran Kotilääkärin numerossa 10/2021.

Lue myös: Kova väsymys iskee päivällä – Milloin väsymyksen syy pitää selvittää? Näin lääkäri vastaa 10 kysymykseen

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X