Kuinka monta tähteä? -dokumentissa Laura Friman käsittelee taidekritiikkiä: ”Siitä ollaan yhtä montaa mieltä kuin on kriitikkoja ja vastaanottajia”

Laura Friman nostaa Kuinka monta tähteä? -dokumentin aluksi esille tunnettuja tapauksia suomalaisesta taidekritiikistä, kuten August Ahlqvistin murskakritiikin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Sitten siirrytään suomalaisen taidekritiikin lähimenneisyyden suuriin nimiin: Helsingin Sanomien teatteri- ja tv-kriitikko Jukka Kajavaan ja samaisen lehden musiikkiarvostelijaan Seppo Heikinheimoon.

Lausunnot ovat keskenään kiinnostavan ristiriitaisia. Yksi saattaa sanoa kritiikin merkityksen vähenneen, toinen vaikkapa HS:n kritiikkien painoarvon jopa lisääntyneen. Totuus on, että kritiikkejä on tietoisesti vähennetty. Monet lehdet eivät julkaise niitä enää lainkaan, ja suuret lehtitalot ketjuttavat samat arvostelut ilmestymään eri lehdissään.

Eikä entisaikojen suurten kriitikkopersoonallisuuksien perään kannata itkeä, nykyisessä pirstaloituneessa mediaympäristössä ja yhtenäiskulttuurin kadottua heidän saamaansa asemaa ei enää voi saavuttaa. Eikä ehkä ole tarpeellistakaan.

Laura Friman käy myös HS:n teatterikriitikon Sanna Kangasniemen kanssa katsomassa Saara Turusen näytelmän Järjen hedelmät ja seuraamassa, miten kriitikko tekee työtään.

Musiikintekijä Markus Nordenstreng kiteyttää taidekritiikin tehtävän ehkä parhaiten. Hän sanoo, että hyvä kritiikki on lukijan palvelua. Sen tehtävä on selventää teoksen laatua ja ominaispiirteitä kulttuurin kuluttajalle, antaa punnittua palautetta tekijöille ja toimia kriitikon asiantuntemuksen, kokemuksen ja ammattitaidon kautta siltana kulttuurin kuluttajan ja taideteoksen välillä.

Tai niin allekirjoittanut on lähes 50 vuoden kriitikkona työskentelyn aikana kriitikon tehtävän mieltänyt, tuodakseni yhden mielipiteen lisää Kuinka monta tähteä? -dokumentin esittelemään diasporaan.

Kuinka monta tähteä?, torstai 6.4. klo 21.00, Teema & Fem