Nuori Kristiina Halttu vaihtoi maalaistytön letit irokeesiin – Oma maailma löytyi teatterista: ”Tunsin vihdoin olevani elossa”
Lapin ylioppilasteatterin pääsykokeet 1980-luvulla sytyttivät Kristiina Haltussa palon näyttelemiseen.
Näyttelijä Kristiina Halttu vietti juuri 30-vuotistaiteilijajuhlia Suomen Kansallisteatterissa.
Kristiina Halttu on viettänyt kuluvana vuonna tuplajuhlia: kesällä näyttelijä täytti 60 vuotta ja syksyllä oli kolmekymmenvuotisen taiteilijajuhlan vuoro. Näin hän kertoo elämänsä muuttaneesta hetkestä ja sen seurauksista:
”Kirjoitin ylioppilaaksi 1982 ja lähdin heti kotikylästäni Kuivaniemeltä. Siellä ei voinut jatko-opiskella, ja kävin lukionkin toisella paikkakunnalla. Olin maalla kasvanut, enkä halunnut miksikään. En nähnyt itseäni missään ammatissa.
Menin kirjoituksista suoraan silloiseen korkeakouluun, nykyiseen Lapin yliopistoon. Pyrin kasvatustieteelliseen, jonne pääsin. Se oli helppo valinta, koska siellä jatkettiin periaatteessa samojen aineiden opiskelua kuin lukiossa. Se oli turvallinen vaihtoehto. Minun ei tavallaan tarvinnut valita ammattia vielä silloinkaan.
Mielikuvani oli aika rajoittunut sen suhteen, mitä ammatteja ylipäänsä oli. Elinympäristössäni näin opettajia, maanviljelijöitä, pappeja, linja-autonkuljettajia. Isäni ajoi ambulanssia ja piti maatilaa. Äitini oli töissä sosiaalitoimistossa ja oli maatalon emäntä. Käännekohtani oli, kun sorruin Lapin ylioppilasteatteriin ja löysin sieltä oman maailmani.”
Oma elämä alkoi Rovaniemellä
”Monet näyttelijät ovat haahuilleet ennen näyttelijäksi ryhtymistä. Väitän, että aivomme ovat sellaiset, ettemme halua keskittyä mihinkään tiettyyn asiaan. Meistä ei tulisi sammaltutkijoita!
Muutto Rovaniemelle oli tietysti hyvin jännittävää. Pääsin aloittamaan oman elämäni, enkä tuntenut Rovaniemeä ollenkaan. Minua vanhempi kämppäkaveri houkutteli minut Lapin ylioppilasteatterin pääsykokeisiin.
Olin jo silloin vähän turhautunut opiskeluun. Opinnot tuntuivat helpoilta eivätkä tuntuneet riittävän. Kaipasin elämääni jotain, en vain tiennyt, mitä. YT:n pääsykokeet järjestettiin vanhan linja-autoaseman ummehtuneessa kellarissa. Tehtävänä oli esittää miimisesti omat aamutoimet. Mietin, mitähän tämä tarkoittaa, mutta katsoin muilta mallia.
Kun oma vuoroni tuli, jokin liekki leimahti sisälläni. Tehtävän jälkeen ajantajuni oli hävinnyt, pulssini oli kova ja poskeni punaiset. Ajattelin, että tämä on ehkä nyt se juttu, mikä minulta on puuttunut. Tunsin vihdoin olevani elossa ja halusin sitä lisää.”
”Jos piti valita tietojenkäsittelytentin tai teatterin ensi-illan välillä, teatteri aina voitti. Yöt harjoittelin teatterilla ja nukuin muutaman tunnin, kunnes lähdin aamukahdeksalta luennolle. Opiskelin myös musiikkiopistossa klassista laulua ja olin yhden kesän Lapin alueradiolla töissä.
Vaikka en tähdännyt mihinkään tai suunnitellut elämääni, yhtäkkiä huomasin ajautuneeni omanoloiseen maailmaan, ylioppilasteatteriin, eikä siitä ollut paluuta. En koskaan saanut maisterin papereita, vaikka opiskelin seitsemän vuotta. Tietojenkäsittelykurssit jäivät suorittamatta.
Teatterikorkeakouluun pääseminen ei ollut enää niin järisyttävä juttu. Olisin jäänyt teatteriin töihin, vaikka en olisi sinne koskaan päässytkään. 1980-luvulla koulutettuja näyttelijöitä ei ollut niin paljon, joten oli niin sanottuja näyttelijäharjoittelijan paikkoja. Sitä kautta osa tuli teatteriin töihin.”
Maalaistytön letit vaihtuivat irokeesiin
”Häröilyvuodet elämässä ovat minusta ihmiselle hyväksi. Jos ei kokeile eri juttuja, miten omaa polkuaan voi löytää? Rovaniemellä me opiskelijat, taiteilijat, toimittajat, muusikot, näyttelijät ja kuvataiteilijat istuimme samassa baarissa, Tupsussa eli Lapin Paulassa.
Rahattomina opiskelijoina saatoimme mennä Tupsun keittiöön pyytämään, voisimmeko jakaa kaverin kanssa yhden kanakorin, kun oli kamala nälkä eikä yhtään rahaa. Velat kirjoitettiin paperille ylös, ja ne maksettiin seuraavista opintorahoista. Jos joku ei ollut Tupsussa eikä vastannut puhelimeen, hänestä huolestuttiin. Toisista pidettiin huolta.
Maalaistytön imagoni sai lähteä, kun kampaaja leikkasi pois lettini ja ajoi minulle eräänlaisen irokeesin.
Rovaniemi oli turvallinen paikka kasvaa aikuiseksi. Uskon, että sattumalla on paljon merkitystä elämässä. Jos ei olisi ollut kaveria, joka vei pääsykokeisiin, olisi minusta saattanut tulla onneton ja huono opettaja. Tai ehkä olisin löytänyt teatterin itseksenikin. Vietin juuri 30-vuotistaiteilijajuhliani Kansallisteatterissa. Olen kiitollinen, että onnistuin ajautumaan omaan maailmaani.”