Diabetes-diagnoosi yllätti Marita Taavitsaisen – Näin laulaja sai tietää sairaudestaan

Jaa kaverilleTilaa Seura
”Diabeetikon pitäisi koko ajan miettiä, miltä nyt tuntuu. Jatkuvaa itsetutkiskelua. Ei yhtään minua”, Marita kertoo.
”Diabeetikon pitäisi koko ajan miettiä, miltä nyt tuntuu. Jatkuvaa itsetutkiskelua. Ei yhtään minua”, Marita kertoo. © Pekka Holmström / Om-arkisto
Kun Marita Taavitsaisen ykköstyypin diabetes paheni niin, että hän joutui pistämään insuliinia aina ruoan jälkeen, se tuntui helpotukselta. ”Pistäisin ilomielin vaikka puolen tunnin välein, jos sairaus olisi sillä selvä.”

Kaksikymppinen Marita Taavitsainen on ensimmäisellä turistireissullaan Japanissa ja tuntee, että taju alkaa lähteä. Sillä tavalla hänen sokeritautinsa ei ole vielä koskaan oireillut. Tauti on pysynyt kurissa ruokavaliolla ja pitkävaikutteisella insuliinilla.
Mutta ei pysy tässä pakahduttavassa helteessä.

Ei varsinkaan, jos juo janoonsa limpparia.

Maritan on vaikea ajatella tässä kuumuudessa syömisiään ja juomisiaan.
Hän tajuaa, että nyt on päästävä sairaalaan. Ja äkkiä.

Auto kuitenkin juuttuu Okinawan ruuhkaan. Ilotulitukset räiskyvät, ihmiset juhlivat Amerikan kansallispäivää, vaikka ollaan Japanissa. Näissä juhlissa Maritankin pitäisi olla Yhdysvaltain tukikohdassa palvelevan amerikkalaisen ystävänsä kanssa.

Mutta onneksi hän ei ole.

Heti sairaalaan päästyään Marita menettää tajuntansa vuorokaudeksi.

Säikähdys

Diabeteksen ykköstyyppi ei ole missään niin yleinen kuin Suomessa. Meillä sitä sairastaa 40 000 ihmistä, koko maailmassa 15 miljoonaa.

Kun Marita Taavitsainen heräsi japanilaisessa sairaalassa, hän tosiaan huomasi, että diabetes ei ollut siellä yhtä tuttu kuin Suomessa.

”Se oli 80-luvun loppua, mutta sairaalassa ei ollut nähtykään insuliinikyniä. He eivät antaneet minun käyttää omaani, vaan jouduin pistämään itseäni vanhanaikaisella ruiskulla.”

Hoito kuitenkin oli hyvää. Varsinkin ruoka.

”Tilailin jälkiruoaksi enkelikakkuja, vitivalkoisista perunajauhoista tehtyjä herkkuja, ja mietin samalla, miten he voivat kiikuttaa diabeetikolle sellaisia.”

Eniten sairaalareissusta taisi järkyttyä Maritan äiti, jolle soitettiin okinawalaisesta sairaalasta, mutta hän ei kielitaidottomana ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

”Kun sairaanhoitajat toivat luurin minulle, äiti säikähti pahanpäiväisesti. Ääneni kuulosti niin kurjalta ja pieneltä.”

”Jollain tapaa en ole vieläkään sinut diabeteksen kanssa. Minun on vaikea suostua sen tuomiin pakkoihin.”

”Jollain tapaa en ole vieläkään sinut diabeteksen kanssa. Minun on vaikea suostua sen tuomiin pakkoihin”, Marita Taavitsainen sanoo. Pekka Holmström / Om-arkisto

Paastoverensokeri vei sairauden jäljille

Maritan sairastama ykköstyypin diabetes on tauti, jonka puhkeaminen ei johdu ruoka- tai elintavoista. Se puhkeaa, kun haima lakkaa tuottamasta insuliinia. Niin käy yleensä ennen neljääkymmentä ikävuotta.

Maritan diabetes löydettiin sattumalta jo ennen kuin se oireili mitenkään.
Hän oli 19-vuotias, aloittanut juuri kampaajana, kun pääsi työhöntulotarkastukseen.

Tarkastuksessa otettiin paastoverensokeri. Tuloksen mukaan Maritan veressä oli liikaa sokeria. Se on merkki sokeritasapainon häiriöstä – tai siitä, että on juotu tuoremehua juuri ennen testiä, niin kuin Marita oli tehnyt

Koe uusittiin. Paljastui, että hänellä todella oli liikaa sokeria veressä, kuusi millimoolia litrassa. Sokerirasitustestissä asia varmistui: hänellä oli diabetes. Se ei vielä oireillut, sillä Maritan keho tuotti edelleen insuliinia. Mutta sen tuotanto oli hiipumassa.

”Hoidoksi sain tiukan ruokavalion. Sanottiin, että jos noudatan sitä orjallisesti ja syön neljän tunnin välein, voin lykätä diabeteksen puhkeamista.”

Aika pian hoito-ohjelmaan lisättiin aamuisin pistettävä pitkäkestoinen insuliini.
Niillä eväin Marita pärjäsi vuoden päivät, Japanin reissuun asti. Matkan jälkeen hoito-ohjelmaan liitettiin joka aterian jälkeen otettava pikainsuliini.

”Se toi helpotuksen. Ei tarvinnut enää syödä äärimmäisen tiukan aikataulun mukaan. Saatoin olla vähän vapaampi, kunhan pistin pikainsuliinia syötyäni.”

Diagnoosin saaminen ei ollut 19-vuotiaalle Maritalle järkytys.

”En ehkä ihan ymmärtänyt asian lopullisuutta, mutta se minkä tajusin, ei tuntunut maailmanlopulta. Muutkin pärjäsivät sen kanssa. Diabetes ei tuntunut niin tärkeältä asialta, että olisi heti tullut kerrottua äidille. Ajattelin, että tämän kanssa vain eletään.”

Juuri niin hän ajattelee tänäänkin, sairastettuaan diabetesta 32 vuotta.

Silti diabetes on sairaus, jota Marita ei voi unohtaa hetkeksikään.

Helpot piikit vaivattomin osa sairautta

Marita Taavitsainen aloittaa jokaisen aamunsa samalla tavalla. Aamulla hän ottaa itseltään verinäytteen sormenpäästä ja mittaa siitä verensokerin. Sitten hän pistää pitkävaikutteisen insuliinin vatsan ihoon.

Pitkin päivää hän ottaa pikainsuliinia, aina kun on syönyt. Senkin hän pistää usein vatsan alueelle. Hän osaa tehdä sen niin huomaamattomasti, että pistää siellä, missä sattuu olemaan.

Itsensä pistäminen on Maritan mielestä helpoin osa sairautta.

”Pistäisin ilomielin vaikka puolen tunnin välein, jos sairaus olisi sillä selvä. Suurin osa hoitoa on kuitenkin matematiikkaa: kuinka paljon juuri syömässäni ruuassa oli hiilihydraatteja ja kuinka paljon tarvitsen pikainsuliinia. Koko ajan pitää myös miettiä, miltä nyt tuntuu. Jatkuvaa itsetutkiskelua. Ei yhtään minua.”

”En ole vieläkään täysin sinut diabeteksen kanssa”

Tänäänkin olojen kuulostelu on jäänyt vähemmälle. Kello on kolme iltapäivällä ja Marita on syönyt vasta aamiaisen. Työkeikka piha- ja puutarhamessuilla on vienyt mukanaan niin, että syöminen unohtui.

Maritalla on usein mukana ensiapu, pillimehu ja suklaata. Mieluiten koko levy. Tänään Marita jätti eväät kotiin, sillä Messuhallissa voi ostaa huikopalaa. Se vain on jäänyt tekemättä.

Marita ei ole vielä siinä liian matalan verensokerin vaiheessa, jossa kädet tärisevät ja iho pukkaa kylmää hikeä. Silti hän tarvitsee pian ruokaa.

Tilataan kalaa.

”Jollain tapaa en ole vieläkään täysin sinut diabeteksen kanssa. Minun on vaikea suostua sen tuomiin pakkoihin.”

”Olen ymmärtänyt, että sairastumiseni oli vain huonoa tuuria. Minulla oli silloin kuormittava elämänvaihe,” Marita kertoo.

”Olen ymmärtänyt, että sairastumiseni oli vain huonoa tuuria. Minulla oli silloin kuormittava elämänvaihe,” Marita Taavitsainen kertoo. Pekka Holmström / Om-arkisto

Pakko on punainen vaate

Pakosta ärsyyntyminen liittyy enemmän Maritan luonteeseen kuin diabetekseen.

”Pakko on minulle punainen vaate. Varmin tapa saada minut tekemään päinvastoin on sanoa, että en voi tehdä jotain. Ihan varmasti otan tiramisun jälkiruuaksi, jos sanotaan, että en voi.”

Marita on huomannut, että totaaliset kiellot eivät sovi hänelle.

”Eikä sellainen diabeteksen hoidossa ole tarpeenkaan. Kun ajattelee itse, tulee tehtyä parempia ja kestävämpiä valintoja. Uskon maalaisjärkeen.”

Liikunta on tärkeää diabeteksen hoidossa. Marita pitää itseään hyötyliikkujana.

”Tulee liikuttua huomaamatta, kun on iso talo, suuri piha ja 8- ja 10-vuotiaat tyttäret tuomassa vauhtia elämään.

Sohvalla löhöäminen on Maritalle harvinaista herkkua. Jos silloin erehtyy manitsemaan liikunnan, tulee palaute nopeasti: ”Älä minulle rupea. Minä makaan nyt sohvalla!”

”Olen huono urheilemaan. Golfista kuitenkin tykkään. Kesäisin. Ehkä.”

Marita pitää työtään yhden sortin liikuntana. Sen verran raskasta se ainakin on, että kaksi tuntia esiintymislavalla saa verensokerin laskemaan.

Sittenkin äidiksi

Yhden diabetekseen liittyvän pakon Marita otti totena heti. Nimittäin sen, että lapset pitää tehdä alle kolmekymppisenä.

”Ei lapsia kuitenkaan sillä tavalla tehdä. Ensin pitää löytyä isäkandidaatti.”

Sellaista ei vain löytynyt.

”Ajattelin nelikymppiseksi asti, että minulta meni se juna ohi.”

Silloin hänen elämäänsä astui mies.

Marita oli uskonut, että neljänkymmenen ikä ja parikymmentä vuotta sairastettu diabetes olivat tae sille, että raskaaksi tulo olisi hyvin vaikeaa.

Lapsentekoon kuitenkin lähdettiin, tosin lapsettomuusklinikan kautta. Sieltä Marita sai mukaansa hormonikuurin.

Maritan sokeritasapainon piti myös olla hyvä puoli vuotta ennen suunniteltua raskautta.

Hänellä se tosin oli ollut hyvissä kantimissa jo Japanin reissusta lähtien.

Kuopus Iines sai alkunsa yhtä helposti kuin esikoinen Stella.

Sairastuminen diabetekseen vain huonoa tuuria

Marita on iloinen siitä, että sairastui itse vasta nuorena aikuisena, ja sai kokea lapsena kesäleirit ja yökylät.

Hän ei ole pelännyt sitä, että tyttärille puhkeaisi diabetes. Vain 2–5 prosenttia lapsista perii sen äidiltään.

”Minulla ei ole suvussa ketään, joka sitä sairastaisi. Olen ymmärtänyt niin, että oma sairastumiseni oli huonoa tuuria. Minulla oli silloin kuormittava elämänvaihe, ero poikaystävästä. Lisäksi sairastin flunssan ja sain sen jälkeen jälkitaudin.”

Marita tarkkailee silti aika ajoin tyttöjen veren sokeritasoja.

”Tytöt haluavat, että otan heiltäkin verinäytteen. He nuolaisevat veritipan sormenpäästä ja intoilevat: Ei sattunut yhtään.”

Juttu on päivitetty versio Kotilääkärissä 5/2014 julkaistusta artikkelista.

Lue myös: Marita Taavitsainen tarvitsee yleisöä ja myös ihailua: ”Olen laulaessani onnellisimmillani – lavalla tuntuu, että kaikki on mahdollista”

Lue myös: Koira tuli taloon – Marita Taavitsainen: ”Pommi kulkee helposti mukanani, mihin tahansa menenkin”

X